Klassikkopelin aineksia

Prince of Persia oli aikoinaan erikoinen ja hieno peli. Selvää klassikkoainesta. Kun noin legendaariselle pelille ilmestyy vuosikausien päästä jatkoa, ovat odotukset korkealla. Ei syytä huoleen: Prince of Persia: Sands of Time on todella hieno peli.

Pelin tarina on tutunoloinen: prinssi, prinsessa ja paha suurvisiiri. Itämainen teema on hieno ja melko harvinainenkin. Pelaaja kiitää prinssin roolissa ympäri ajan hiekkaan liittyvässä onnettomuudessa raunioitunutta linnaketta, tavoitteena saada hiekat kuriin. Pelin rytmi on kaksijakoinen: välillä pohditaan kuinka päästä paikasta A paikkaan B, välillä taas taistellaan.

Prinssi on melkoinen akrobaatti. Pylväisiin kiipeäminen ja tangoilla kieppuminen on aika perusjuttua, tyylikkäin kikka on ohittaa kuilut juoksemalla kung-fu-leffojen tyyliin seinää pitkin. Eteneminen on yleensä kaksiosainen prosessi, ensin pitää keksiä, minne täytyy päästä, sitten kuinka se tapahtuu. Niin, ja tietysti, toteuttaa operaatio. Tämän vaiheen saa kuitenkin tehdä rauhassa vihollisilta.

Taistelemaankin joutuu. Prinssi on aseistautunut miekalla ja taikatikarilla. Miekka ei useimpien vihollisten taltuttamiseen riitä, vaan kaadetusta vihollisesta on imettävä aikahiekat ulos tikarin avulla – muuten vihollinen nousee uudestaan. Taisteleminen on akrobaattista menoa. Prinssi taistelee kiitettävän hyvin isompaakin vihollislaumaa vastaan ja osaa pari temppuakin. Suosikkini on loikka vastustajan yli, jota voi jatkaa miekaniskulla selkään ilmalennon aikana.

Taisteluissa on kyllä ärsyttävätkin piirteensä. Kerralla vastassa on usein nelisen vihollista. Kun yhden tuhoaa, ilmestyy yleensä uusi vihollinen, kunnes tietty ennalta tuntematon määrä väkeä on eliminoitu. Koska hirviöt ilmestyvät tyhjästä (ne myös osaavat teleportata taistelua pakenevan prinssin läheisyyteen), ei taistelun pituudesta ole mitään tietoa ennenkuin kuolleet viholliset lakkaavat uudistumasta. Tämä on hyvin ahdistavaa, varsinkin kovempia vihollisia vastaan taisteltaessa.

Peli ei siis ole täydellinen, mutta reilun parin tunnin pelaamisen jälkeen puutteet jäävät kyllä kevyesti hyvien puolien jalkoihin. Prinssin kontrolloiminen on suurimman osan ajasta melko helppoa. Virheitä voi paikkailla taikatikarin tärkeimmällä ominaisuudella: kelauksella. Jos hyppy siis suuntautuu pylvään sijasta tyhjyyteen, riittää kun iskee L1-napin pohjaan ja aika kelautuu taaksepäin. Uusi yritys, ole hyvä. Yrityksiä ei ole rajattomasti, mutta usein tarpeeksi.

Sands of Time on kaunis peli. Musiikki miellyttää korvaa ja linnan huoneet ovat isoja, tyylikkäitä ja eläviä. Kaikenlaiset pikkuefektit (aikahiekkapilvet, kivien raoista päälle astuttaessa valuvat hiekkanorot, ansalaitteiden kipinäsuihkut, liehuvat verhot) tekevät maailmasta elävän ja tyylikkään. Prinssin ääninäyttelijä on sopivasti koominen.

Suosittelen tutustumaan, jos vauhdikasta toimintaseikkailua hakee.

3 kommenttia artikkeliin ”Klassikkopelin aineksia”

  1. Klassikkoaineesta en oikein tiedä, hyvä, mutta ei tarpeeksi hyvä.
    Tuota itsekin pelasin läpi asti, ja en sitten tiedä onko ps2 versio mitenkään erilainen pc:n versioon, mutta huomasin pieniä vikoja pelissä tällä puolen ainakin. Suurimpana hermoa raatavana puolena oli sangen hirveä kamera, joka ei oikein meinannut koskaan taipua sinne mitä oikeasti halusi nähdä.
    Akrobatiahan pelissä on oikein mukavaa, mutta loppuvaiheessa alkaa jo turhautumaan siihen samaan juoksenteluun ja hyppimiseen jota on tehnyt jo paljon (ja varsinkin kun kohdassa X ei saa käyttää veistä kelaamiseen ollenkaan).
    Taistelut hieman puutuvat myös toistonsa takia, ja myöhemmin kuin tuo minunkin tykkäämä vaulting liike ei enää toimi ollenkaan lopussa, kun vastustajat ovat tarpeeksi älykkäitä.
    Hyvää, mutta ei oikeastaan mitään ihmellistä.

  2. Kamera ei ole minun mielestäni ollut suuri ongelma. Yhdessä kohdassa taisteleminen kävi hieman hankalaksi, mutta siitä selvisi kävelemällä ulos ja taistelemalla siellä. Kameraongelmat ovat olleet pieniä verrattuna joihinkin muihin peleihin.
    Pelasin eilen illalla tuota edemmäs ja kieltämättä kävi jo hermoille, kun heti isää vastaan käydyn pitkän taistelun jälkeen joutuu uuteen todella pitkään (kai jotain parikymmentä hirviötä) taisteluun. Että kiitti vaan, vähempikin riittäisi. Sinänsä hyvin miellyttävä taistelusysteemi käy hermoille, kun taistelut jatkuvat ja jatkuvat…
    Että joo, hieno kuin mikä ja muutenkin mukava, mutta onhan tuossa vikansa. Tähän mennessä kuitenkin sieltä kirkkaasti paremmasta päästä, saa nähdä muuttuuko mieli pelin edetessä. Joku kolme neljäsosaa on vielä jäljellä…

  3. Prince of Persia: Sands of Time on mielestäni hyvä peli hienoine juonine ja dialogeineen. Kontrollit eivät tuota ongelmia. Taistelemisessa on mielestäni huonoa se, että vihollisia tulee radikaalisti lisää kun energiat ovat vähissä. Pelissä on muuten hyvät puzzlet, jotka ovat sopivan vaikeita. Mutta jotkut kohdat ovat niin vaikeita, että tuntee menettävän addiktion peliin. Mutta älyllä ne ratkeavat! Pelin loppukohtaus kuitenkin tuntuu vaan niin tyhjältä…Prinssi iskee ilmat pihalle visiiristä ja antaa tikarin Farahille. Sen jälkeen hän katoaa palatsista. Se olisi saanut olla parempi.
    Mr Videogame
    PS. Miten alkuperäisen Prince of Persian saa avattua?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *