Itsekritiikki on kultainen lahja

Katselimme eilen ensimmäisen jakson huikaisevan jännää tosi-tv-sarjaa englantilaisista mallipyrkyreistä. Voittajalle olisi tarjolla mallisopimus ja Cosmon kansi. Ensimmäisessä jaksossa yrittäjiä riitti 1200, joten mallinura taitaa olla melkoisen suosittu haave.

Mutta olipa siellä kerrassaan monenlaista väkeä. Vähän ihmetyttää joiden yritys. Pisteet sille nätille, mutta mallimittoihin raa’asti ylipainoiselle tytölle, joka uskaltautui kuitenkin osallistumaan. Oma lukunsa olivat lukuisat rehellisesti (mutta mallinäkökulmasta) sanottuna rumat ihmiset. Melkein sääliksi käy.

Vaan minkäs sille tekee, jos itsekritiikkiä ei löydy ja ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kehuvat ja sanovat "voi, sinäkin olet niin kaunis, sinun pitäisi olla malli" – hyvää tarkoittaen, mutta turhia luuloja elätellen. Sama ilmiö oli havaittavissa Idols- ja Popstars-kisoissa, joissa osalla osallistujista ei tainnut olla mitään käsitystä laulun lahjansa vajaudesta.

Vanhemmille on tietysti vaikeaa, jos lapsi on innostunut laulamisesta tai mallinurasta, mutta edellytyksiä ei ole yhtään. Sano siinä sitten pikku-Tiinalle että muuten kiva, mutta olet ruma tai laulutaidoton. Vaan olisiko liikaa vaadittu, että jättäisi sen estottoman kehumisen vähän vähemmälle? Jos joskus lapsia saan, itse haluaisin opettaa lapsilleni itsekritiikkiä.

Haaveita saa olla ja ehkä minäkin joskus vielä sen kirjan kirjoitan – nyt tyydyn kuitenkin elättelemään sitä käsitystä, etten ole erityisen hyvä satuilija ja pitäydyn blogitason asiakirjoittelussa, joka tuntuu olevan minulle sopiva taso. Tekee pahaa katsoa, kun nuoret naiset, joilla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, haaveilevat mallin tai laulajan urasta, jota useimmat eivät koskaan saavuta – useimmat lahjakkaimmistakin jäävät ilman menestystä. Jäisi edes haaveiluun, mutta monet tuntuvat suhtautuvan asiaan turhankin vakavasti. Lisäksi monia tuntuu houkuttavan alan glamour, joka taitaa mallimaailmassakin olla aika kaukana totuudesta muualla kuin ylimmällä huipulla.

Maailma on julma, mutta terveellä itsekritiikillä pääsee huomattavasti vähemmällä kärsimyksellä.

4 kommenttia artikkeliin ”Itsekritiikki on kultainen lahja”

  1. Popstars, Idols ja varmaan myös mainitsemaasi mallikisaan osallistuu aika nuoria tyyppejä, sellaisia ikänsä valehdelleita 17-vuotiaita (oikea ikä 13-16). Silloin käsitys itsestä ja omista kyvyistä ei aina ole kauheen "realistinen".
    Mutta olivatpa kyvyt taikka unelmat miten pahasti ristiriidassa toisensa kanssa tahansa, minusta on yksinkertaisesti väärin tehdä sellaista viihdettä, jossa juuri näille ihmisille ivallisesti nauretaan. Se on suorastaan kauheaa.
    Katsojien omaa itsetuntoahan se nostaa kun voi nauraa ja osoittaa sormella että "katsokaa nyt totakin läskiä, eihän se osaa yhtään mitään". Ja sitten ihmettellään ja kummastellaan ja puhutaan "etten minä tai mun lapset.." ja käläkälä.
    Jotkut ovat ehkä sitä mieltä, että nämä keille nauretaan ovat osansa ansainneet "mitäs ovat niin typeriä". Minusta on kuitenkin kohtuutonta, kun koko Suomi nauraa jollekin 16-vuotiaalle, jolla on ikäistensä tavoin typerä unelma jostain rocktähteydestä. Siinä sitä on todella pilattu yhden naisen- tai miehenalun itsetunto moniksi vuosiksi eteenpäin.

  2. Jep, yllättävän nuoria olivat senkin mallikisan osanottajat. Kuusitoistavuotiaita (kisan alaikäraja) vaikutti olevan paljon. Kieltämättä sen ikäisiltä on turha odottaa itsekritiikkiä, mutta sitä enemmän syytänkin vanhempia, jotka lastensa haaveita paisuttelevat täysin aiheettomalla kehumisellaan.
    Näissä kyvynetsintäkisoissahan ei ole sinänsä mitään uutta, mutta nyt alkukarsinnoistakin on tehty televisioitavaa viihdettä. Mitä surkeampaa on yritys, sitä hauskempaa on ohjelma. Se on kyllä jokseenkin rumaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *