Nick Cave Kulttuuritalolla 29.9.

Nick Caven konsertti oli huikea kokemus. Esitys alkoi vahvalla ja intensiivisellä tulkinnalla "West Country Girlistä" ja jatkui samaa rataa. Monia kappaleita ei tunnistanut ennenkuin sanoista, niin vapaasti Cave tuotantoaan tulkitsi. Tuloksena oli hienoja versioita. "Henry Lee", aivan uudenlainen "Stagger Lee", herkkä ja voimakas "The Mercy Seat"… Kerrassaan upeaa. Liveversiot olivat niin erilaisia levytettyihin verrattuna, että konserttiin meneminen kannatti jo sen takia. "The Mercy Seat" esimerkiksi esitettiin pääasiassa Nick Caven soolona, pääosassa mies ja piano. Tunnelma oli lähes harras. "Stagger Lee" oli saanut uudet sanat ja musiikin, "Henry Lee" taas oli sävyltään vähemmän seesteinen.

Kokoonpano pakotti osaltaan tulkitsemaan. Lavalla nähtiin varsin hyvässä vireessä oleva Nick Cave flyygelinsä takana, Warren Ellis viuluineen, Martyn Casey bassossa ja Abattoir Bluesilla takova Jim Sclavunos rummuissa. Voisi kuvitella, että kitaristin puute rajoittaisi rockia, mutta ei: Warren Ellis toki nappasi tarvittaessa kitaran käteensä, mutta suurimman osan ajasta viulu sai paikata. Kyllähän sitäkin voi kitaratyyliin rämpyttää. Kuulostikin hyvältä. Warren Ellis viekin suvereenisti paikan suosikki- Bad Seedinäni nyt kun Blixa on jättänyt bändin.

Gospelkuoron puuttuminen taisi olla yksi syy uuden levykaksikon biisien vähyyteen. Mistään tyypillisestä uuden levyn puffauksesta ei siis ollut kyse: The Lyre of Orpheukselta kuultiin vain "Easy Money" ja "Babe, You Turn Me On" eikä Abattoir Bluesilta ensimmäistäkään kappaletta. No More Shall We Partilta kuultiin sen sijaan useampikin mainio veto, kuten "Darker with the Day". Vanhempaa Bad Seeds -räimettä saivat edustaa erittäin aggressiivinen "Jack the Ripper" ja Birthday Party -biisi "Wild World".

Julkkiksiakin bongailtiin. Laura sanoi nähneensä Ville Leinosen Valumoineen, minä taas näin ihan omakohtaisesti Rasmuksen Laurin, Jone Nikulan ja parhaana bongauksena Tampereen oman Two Witches -Jyrkin.

Keikka oli siis todellinen elämys, vaikka paikkamme olivatkin aika kaukana lavasta. Musiikki kuului ja hyvä meininki välittyi, vaikka etäisyyttä olikin. Warren Ellisin ja Nick Caven lavaliikehdintä on lisäksi sen verran reipasta, ettei sen nähdäkseen tarvitse olla lähellä. Kylläpä tuo vain parhaisiin koskaan näkemiini keikkoihin menee helposti. Odotukset ovat tosin korkealla myös marraskuisen Marianne Faithfullin suhteen. Se on samoin Kulttuuritalolla, mutta sinne saimme paikat aivan eturivin keskelle. Kelpaa katsella!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *