Jos jotakin inhoan, niin vihakampanjointia. Otetaanpa esimerkki: Tobias Rowe sattui kirjoittamaan arvostelun Pocket Kingdomista, N-Gagen uudesta hittipelistä. Muualla peli on saanut ihan ok -tasoisia arvioita, jostain vajaasta seiskasta vajaaseen ysiin asteikolla nollasta kymppiin. Tobias otti ja antoi 5/10, kommentoiden näin: It had the potential to be so much more but for some reason, it just seems as though it is not a game at all; just something to watch rather than play.
Arvostelu on hieman erikoinen sikäli, ettei online-ominaisuuksillaan loistavaa peliä ole testattu lainkaan nettipelinä, mutta minun mielestäni arvostelu oli muuten ihan asiallinen.
Tästähän fanit suuttuivat ja eräässäkin blogissa kehotettiin ryntäämään haukkumaan arvostelua ja arvostelijaa. Tulokset voitte lukea arvostelun kommenttiosastolta. Mikä idiotismin riemuvoitto! Ei arvostelu sillä parane, että mollaa arvostelijaa. Asiallinen kritiikki ja eriävät mielipiteet ovat aina paikallaan, mutta jos palaute keskittyy arvostelijan pilkkaamiseen, ollaan pahasti hukassa. Mollauskampanjaa ajanut bloggaaja intoutui vielä jälkeenpäin fiilistelemään että saatinpa hyvä möykkä aikaiseksi ja voi että kun on arvostelija amatöörimäinen kun totesi, ettei välitä tippaakaan kommentoijien mielipiteistä.
Oma lyhyt ja ytimekäs Blood Duster -arvioni kirvoitti samanlaista raivoa. Herätin kiivasta intoa bändin foorumilla ja useampikin fani innostui kommentoimaan kompetenssiani arvioida levyjä. Poistin asiattomia kommentteja, ja sehän vasta lisäsikin kierroksia. Keskustelin erään fanin kanssa sähköpostilla siitä, millaista palautetta sivuilleni kelpuutan – ja eiköhän tämäkin sähköpostivaihto päätynyt foorumille reposteltavaksi. Näin arvostelijana ei voi kuin ihmetellä sitä valtaa, mikä aika ohimennen heitetyllä lyhyellä mielipiteellä voi olla ihmisiin. Jos arvioni on täysin väärässä, kannattaako siitä välittää niin paljon, että vaivautuu toteamaan minun olevan täysi idiootti? Minua ei ole enää aikoihin hetkauttanut asiaton älämölö, sellaiseen käytetty aika on hukkaan heitettyä. I don’t give a rat’s ass
, sanoisi tähän ulkomaalainen.
Ei vihakampanjaa yleensä järjestetäkään siksi, että saataisiin aikaan muutos, vaan siksi että päästäisiin yhdessä vihaamaan jotakin.
Maailmassa on yleensä liikaa asioita joihin ei tunnu voivan vaikuttaa. Verkkoyhteisön avulla suoritettu vihakampanja on varmaan ollut suuri nautinto näille ihmisille.
Ehkä sen jälkeen tulee moraalinen krapula, ylpeys ei anna myöten tunnustaa kuinka tyhmä tuli oltua, tai sitten sitä kieltää kaiken itseltäänkin.
Onneksi tälläinen vihakampanja on sentään vielä aika harmitonta sen rinnalla, millaisella tavalla totalitaristiset hallitukset käyttävät kiihkoilijoiden tarvetta purkaa turhautumistaan hyväkseen. Täytyy vaan toivoa, ettei mikään koneisto adoptoi nettiyhteisössä vellovan järjettömän suuren ihmismassan turhautumista omaksi käyttövoimakseen.