Tervetuloa

Tämä on Mikko Saaren blogi, joka on ollut olemassa muodossa tai toisessa vuodesta 2003. Täältä löytyy siis kaikenlaista, enkä ihan kaikkea välttämättä tänä päivänä allekirjoita. Sellaista se.

Tätä nykyä laitan tänne lähinnä kirjoista ja levyistä sellaisia kirjoituksia, jotka eivät ensisijaisiin kohteisiin sovi. Pääsääntöisesti kirjoitan kirjoista Kirjavinkkeihin, lautapeleistä Lautapelioppaaseen ja levyistä Kulttuuritoimitukseen. Kirjajuttujani voi seurata myös Goodreadsissa, muuten en sosiaalisessa mediassa ole erityisen aktiivinen.

Etsit luultavasti jotain näistä:

Tuoreimmat juttuni

Mikko Saari

Suositeltu artikkeli

Julkaistu
Kategoria(t): Sekalaista

Kirja puista, linnuista ja ihmisistä

Juha Hurme: Tiu tau tilhi
Teos, 2022
206 s.

Tutustuin Juha Hurmeen kirjalliseen tuotantoon mainion Nyljetyt ajatukset -kirjan (Teos 2014) myötä. Sitä seurasivat Niemi (2017) ja Suomi (2020), kaikki nämä oivallisia ensyklopedisia romaaneja eli paljon tietoaineistoa nielleitä kertomuksia.

Samaa sarjaa, hieman pienemmässä mitassa, tarjoilee nyt Tiu tau tilhi. Se lähtee Hurmeen kaksivuotiaasta pojasta, joka lauleskelee itsekseen samannimistä vanhaa lastenlaulua. Hurme kiinnostuu: mistäs tämä tällainen laulu on oikein tullutkaan?

Viattomasta pohdinnasta käynnistyy perusteellinen tutkimusmatka. Aluksi tarkastellaan laulun taustalta löytyviä henkilöitä. Ensimmäiseksi tutkimuskohteeksi tulee Wilho Siukonen, jonka laatima Laulukirja Hurmeella on kansakouluajoiltaan hyllyssä ja josta laulu löytyy. Mikäs tämä Siukonen on miehiään? Seuraavaksi tarkastelun kohteeksi otetaan Olavi Pesonen, Siukosen kilpailija kansakoulujen laulukirjarintamalla. Sitten vuorossa on kansakoulun isä Uno Cygnaeus.

Nämä katsaukset eivät ole ihan vain yhden ihmisen elämäkertoja, vaan Hurme sukeltaa syvälle aikakauden suomalaiseen kulttuurihistoriaan, merkkihenkilöihin ja näiden vaiheisiin. Tekstin takana on vankka annos sivistystä ja kulttuuria.

Mutta ei tässä pelkästään herrakerhoja analysoida. Hurme jatkaa laulun ainesten perkaamista ja sukeltaa luontoon. Millainen elikko on tilhi? Mitä siitä on vuosien saatossa ajateltu (muun muassa sitä, että tilhet loistavat pimeässä)? Tilhet syövät pihlajanmarjoja, minkäslainen puu se pihlaja sitten on? Mitä myytit ovat? Mitä on kieli? Mistä ovat peräisin sanat, joista laulun teksti koostuu? Millainen mies oli laulun sanoittaja Ilmari Kianto? Entä säveltäjä Mikael Nyberg?

Kaikkiaan Tiu tau tilhi on aivan huikea tutkimusmatka kulttuurihistoriaan ja Suomen kulttuuriin parinsadan vuoden ajalta. Silti pienellä kirjalla on mittaa vain parisataa sivua, eli kovin pitkä sukellus tämä ei ole, vaan etenee oikein joutuisasti. Vielä kun Hurme kirjoittaa totuttuun tapaan hyvin, voi surutta sanoa, että Tiu tau tilhi on pieni helmi, joka kannattaa nautiskella.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kauhistuttaa Euroopassa vanginvartijoita

Armas Äikiä: Tulikantele
Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1947
114 s.

Tutustuin tähän kirjaan täysin ulkokirjallisista syistä. Tein hiljattain aakkosellisen hakemiston Kirjavinkkeihin ja huomasin yllätyksekseni, että kahdenkymmenen vuoden ja kymmenen tuhannen kirjan aikana emme ole arvioineet yhtäkään kirjaa kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa ä:llä. Aloin tietysti oitis etsiä tällaista kirjailijaa, vaan sepä ei olekaan ihan yksinkertaista.

Tampereella pääkirjaston varastosta löytyi kuitenkin Armas Äikiän teoksia, joista otin kokeeksi tämän runokokoelman – sellaisenhan lukee äkkiä ja jos se on säällinen, sillä saa paikattua tämän kummallisen vajeen tietokannassa.

Ennen kirjan lukemista vilkaisin Wikipediasta, kuka tämä Armas Äikiä oikein on miehiään. Siinä kohtaa jo iski aavistus, että tästä kirjasta ei taida sittenkään olla täydentämään Kirjavinkkejä. Äikiä eli 1904–1965 ja edusti kulttuuri- ja taidekäsityksiltään dogmaattista neuvosto-marxismia. Äikiä liittyi kiellettyyn kommunistipuolueeseen 1920-luvun alussa ja vietti vuosia vankeudessa 1920- ja 1930-luvuilla. Vuonna 1935 Äikiä siirtyi Neuvostoliittoon kesken ehdonalaisen vankeuden ja menetti siksi Suomen kansalaisuuden. Neuvostoliitossa Äikiä selvisi hengissä 1930-luvun vainoista.

Äikiä oli sittemmin Kominternin palveluksessa, maatalousministerinä Terijoen hallituksessa ja jatkosodan aikana radio­propaganda­tehtävissä. Hän sanoitti Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan hymnin ja toimi taideasiain hallinnan päällikkönä. Suomeen Äikiä palasi 1947 ja toimi taustavaikuttajana SKP:ssa. Virallisissa tehtävissä Äikiä ei kansalaisuuden menettäneenä voinut toimia.

Tulikantele on vuodelta 1947 ja sen on julkaissut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa. Kokoelmassa on kuusi osaa. Avausosa ”Kohtalonkamppailu” on synkeää sotarunoutta, jossa ihastellaan Venäjän suuruutta ja parjataan saksalaisia. Valtaosa runoista on aikakautensa mukaisesti mitallista ja riimillistä, mutta osassa on vähän vapaampaa mittaa – heikoin tuloksin, koska niistä runoista ei oikein löydy toimivaa rytmiä.

Jos unohdetaan kammottava Venäjä-mielinen propaganda hetkeksi, parhaimmillaan Äikäs on ihan ok. Osion lopettava runo ”Sotarikollinen” on edelleen aivan pätevä, etenkin kun tässä ei sotarikollista nimetä. Aikalaisille aatteen jakaville lukijoille se oli itsestäänselvästi Hitler, mutta minulle tästä tulee kyllä ennen kaikkea mieleen Putin:

Työ tehty oli ponnistuksin vaikein.
Maa nosti tähkäpäitä, kantoi hedelmää.
Hän nähdäksensä ryöstöelintilan kaiken
maan käski autioittaa, viljan hävittää.
Niin huippuineen kuin pilvivartioksi
nous ylväs kaupunki, työ kansan ylpeän.
Hän antoi käskyn huiput muuttaa raunioksi
siks, ettei suurempainsa varjoon jäisi hän.

Miksei tätä voisi Ukraina mielessä lausua tänäkin päivänä. ”Takatalvi”-runon kuvaus Eestin kansan vapauttavasta neuvostoarmeijasta sen sijaan tuskin ilahdutti virolaisia 1940-luvulla tai tänä päivänäkään.

”Moskova”-osion tunteikkaat kuvaukset Moskovasta ovat lähinnä puisevia. Ylistys Leninin kirjastolle ei saa ainakaan tässä kirjallisuuden ystävässä mitään tunteenpaloa aikaiseksi. ”Tulikehässä”-osiossa käsitellään Leningradin piiritystä suurella paatoksella. ”Ihmisäiti” on melkein 20 sivua pitkä runo leningradilaisäidistä sotaan lähtevine lapsineen; se oli niin sentimentaalista soopaa, etten jaksanut lukea kokonaan.

”Tilitys historialle”-osiossa on taas kummallisesti sana kerrallaan pudoteltua runoutta, jonka rytmi ei oikein aukene. ”Rikoksentekijät”-runo, esimerkiksi, alkaa näin:

Sivistyksen
lukukirjasta
pois
joka lehden
kaluten kuten toukka
syö lehtiä tuomesta,
oman kansansa orjuuttaneet he on, tehden
karun keskitysleirin
kotimaastamme Suomesta.

En ymmärrä, saatikka hirveästi arvosta suomalaisten asemoimista rikollisiksi ihmisyyttä vastaan ja Venäjän nostamista Suomen vapauttajan asemaan. Ylistyslaulu SKP:lle on sekin vähän vaisu juttu tänä päivänä.

Lopussa on vielä ”Aineen ja hengen ylistyslauluja”, joissa on ihan kaunista luontokuvausta ja huomattavasti vähemmän propagandistista aatteenpaloa. ”Revontulet” esimerkiksi on aivan soma kuvaus revontulista ja ”Maa”-runo viehättää ateismissaan:

Moni tahtoisi pois maan vaivasta
ja peljäten maallista
ikävöitsee vain herransa taivasta,
pesää autuaallista.

On heille sun vauhtisi rajua.
Hyvä maa, toki sallit sen,
minä että en kadota tajua,
tasapainoni hallitsen?

Pään painaen maaemon kupeisiin
jos sattunen voipumaan,
niin taivaiden saleihin upeisiin
minä tahdo en toipumaan.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kirjallisuusteorian soveltaminen kaunokirjallisuuden luennassa: Alice Munron Muutoksen aika

Kirjoitin tämän esseen Jyväskylän avoimen yliopiston Johdatus kirjallisuudentutkimukseen -kurssille (KIRP1011) syyskuussa 2022. Tehtävänantona oli valita kaksi kirjallisuudentutkimuksen teoreettista viitekehystä, taustoittaa näitä teorioita ja tarkastella sitten jotain novellia näiden teorioiden kautta.

Tarkastelen Alice Munron novellia Muutoksen aika (Before the Change). Novelli on ilmestynyt osana kokoelmaa Hyvän naisen rakkaus (Tammi 2000, suom. Kristiina Rikman; alkuteos The Love of a Good Woman 1998). Valitsin teoreettisiksi lähestymistavoiksi feministisen kirjallisuusteorian ja narratologian, ajatuksenani tarkastella feministisen teorian kautta sitä mitä novelli käsittelee ja narratologian kautta sitä miten novelli rakentuu.

Novelli sijoittuu vuoteen 1960. Sen kertojana on nimetön nuori nainen ja novelli rakentuu kirjeen muotoon. Kirje on osoitettu naisen entiselle kumppanille. Kertoja on jättänyt parisuhteen taakseen ja muuttanut takaisin kotiin isänsä luokse. Isä työskentelee pienellä paikkakunnalla lääkärinä ja hoitaa julkisen lääkärintoimen ohella ”yksityispotilaita”, eli tekee laittomia abortteja (abortti laillistettiin Kanadassa rajatusti vuonna 1969 ja vapaammin vuonna 1988, kts. History of Abortion in Canada – National Abortion Federation Canada). Novelli kuvaa, miten isän sivutoimet paljastuvat tyttärelle ja miten tyttären poikaystävä – kirjeen vastaanottaja – painosti tätä tekemään abortin. Tytär päätyi kuitenkin antamaan lapsen adoptoitavaksi heti synnytyksen jälkeen. Tytär kertoo ratkaisustaan isälleen ja samalla isä saa kuolettavan aivohalvauksen.

Feministinen kirjallisuudentutkimus

Feministinen kirjallisuudentutkimus pohjaa feminismiin. Erilaista naisten oikeuksia edistävää liikehdintää on ollut jo pitkään; muun muassa monet valistuksen ajan ajattelijat vaativat jo naisille äänioikeutta. Varsinainen eurooppalainen feministinen poliittinen liike syntyi 1800-luvun puolivälissä.1960-luvun puolivälissä nousi niin kutsuttu toisen aallon feminismi, jonka myötä feminismi rantautui yliopistoihin osaksi monia eri tieteenaloja. (Koskela ja Rojola 1997, 140-141.)

Kirjallisuudentutkimuksen kentällä feministisen tutkimuksen selkeimmät taustahahmot ovat Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir. Molemmat ovat itse kirjailijoita, mikä on nostanut osaltaan kirjallisuuden merkitystä feministisen tutkimuksen parissa. Woolf osoitti työssään sosiaalisten rakenteiden merkityksen sukupuoli-identiteetin rakentumiselle, mikä mahdollisti sukupuoli-identiteetin muuttamisen. Woolfin tunnetuimpiin ajatuksiin kuuluu vaatimus siitä, että voidakseen kirjoittaa, naisella on oltava oma huone ja omaa rahaa. (Koskela ja Rojola 1997, 140-141.)

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1949, suom. 1980) rakensi perustaa toisen aallon feminismille. Teos on analyysi siitä, miten miesten hallitsema käsitys naiseudesta perustuu naisen asemalle toisena, miehestä poikkeavana sukupuolena. Nainen määrittyy vain suhteessaan mieheen. Beauvoir erottaa toisistaan biologisen ja sosiaalisen sukupuolen. Beauvoir tarkasteli teoksissaan kirjallisuutta ja sitä, miten mieskirjailijat kuvaavat teoksissaan naisia miesten näkökulmasta laadittuina myytteinä, ei todellisina naisina. (Koskela ja Rojola 1997, 140-143.)

Tämä johti laajempaan naiskuvatutkimukseen, jossa on analysoitu kanonisoitujen mieskirjailijoiden teosten naiskuvaa. Tämä on osa feministisen kirjallisuudentutkimuksen tehtävää: tarkoituksena on osoittaa kirjallisissa teksteissä piilevät ideologiset rakenteet, jotka edistävät patriarkaalisia valtarakenteita. (Koskela ja Rojola 1997, 140-143.) Tämä tutkimuksenala ei ole tänä päivänäkään mitenkään loppuun ammennettu: kuka tahansa laajemmin lukenut pystyy kyllä tunnistamaan edelleen mieskirjailijoiden teoksista ongelmallisia naishahmoja, jotka heijastelevat ennemmin miehisiä toiveita ja fantasioita kuin todentuntuista naiseutta. Oma kysymyksensä on toki se, mikä se oikea naiskuva sitten on.

Toinen varhainen feministisen kirjallisuudentutkimuksen suuntaus oli tarkastella naiskulttuuria. Joissain yhteyksissä nähtiin, että erot miesten ja naisten välillä eivät olekaan huonommuutta miehiin verrattuna, vaan korostettava ylpeyden aihe. Tutkimuksessa alettiin etsiä ja löytää kirjallisuuden historiasta unohduksiin jääneitä naistekijöitä. Naistradition tutkimusta edustavat esimerkiksi Ellen Moersin Literary Women (1976), Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin The Madwoman in the Attic (1979) ja Elaine Showalterin A Literature of Their Own (1977). Showalter esitti kirjallisuudentutkimuksen jakamista kahteen suuntaan: naisena lukemiseen ja naisten kirjoittamisen tutkimukseen. (Koskela ja Rojola 1997, 145-147.)

Feministisessä teoriassa oli umpikujan vaara. Jos poistetaan ero miesten ja naisten väliltä, voidaan päätyä tilanteeseen, jossa miehet ovat edelleen mittapuu, jolla naisia mitataan. Jos eroa ja naiskirjallisuuden erityisyyttä korostetaan, syntyy erillinen naiskirjallisuuden alue, jota miesnäkökulmasta on helppo väheksyä. 1970-luvulla jälkistruktruralismin ja psykoanalyyttisen teorian myötä syntyi ranskalaista feminististä teoriaa, jossa pyrittiin ratkaisemaan tätä umpikujaa sekä korostamalla eroa että muuttamalla sen käsitettä. Tätä naiskirjoituksen käsitettä edistävät erityisesti Hélène Cixous, Julia Kristeva ja Luce Irigaray. Kolmikko edustaa dekonstruktiota, sillä he näkevät kielen sukupuolihierarkiaa ylläpitävät rakenteet valtasysteemeinä, jotka on mahdollista purkaa kielen prosessien kautta. Kieli on sekä alue, jossa stereotypioita luodaan että keino niistä vapautumiseen. (Koskela ja Rojola 1997, 148-150.)

Hökkä jakoi 1990-luvun puolivälissä feministisen kirjallisuudentutkimuksen kolmeen pääsuuntaan: naistutkimukseen, feministiseen tutkimukseen ja dekonstruktiiviseen feminismiin. Naistutkimus edustaa juuri naiskirjailijoiden työn näkyväksi tekemistä ja naisten kirjoittamisen tradition tutkimista. Feministinen tutkimus tarkastelee, millaista on naisen kieli, miten feminiinisyys kirjoittuu kieleen ja selvittää naisten tapoja kirjoittaa ja lukea. Dekonstruoijat paljastavat miten vallan asemat tekstissä jakautuvat ja miten feminiinistä ja maskuliinista representoidaan. (Hökkä 1996, 9-11.)

Muutoksen aika valinnanvapauden asialla

Muutoksen aika -novellin nimi on monitulkintainen, mutta yhtenä selityksenä muutokselle voi nähdä aborttioikeuden vapautumisen Kanadassa vuonna 1969; miksei yleisemminkin 1960-luvun yhteiskunnalliset mullistukset. Englanninkielinen nimi Before the Change on sävyltään hieman erilainen ja täsmällisempi, sillä se asemoi novellin tapahtumat nimenomaan aikaan ennen muutosta. Novellin tapahtumisaika määritellään joka tapauksessa heti ensimmäissä lauseessa loppuvuoteen 1960: ”Katselin isän kanssa Kennedyn ja Nixonin debattia.” (MA, 291) Nimetön kertoja on palannut lääkäri-isän hallitsemaan kotiin. Isä kuvataan yhteisön tunnetuksi ja arvovaltaiseksi jäseneksi. Munro kuvaa isän konservatiivisuutta siinä, miten tämä estää tyttären suunnitelmat tehdä pieniä muutoksia. Kun tytär ehdottaa maalaavansa odotushuoneen seinät, isä kieltää tätä vedoten siihen, etteivät pikkukaupungin potilaat pidä muutoksista. ”Nykyään ei kenties merkitse ihan samaa kuin sinä kuvittelet. Ei täällä.” (MA, 296).

Jossain kohtaa kertoja oivaltaa, mitä kotona tapahtuu. ”Rakas R. Rakas Robin, miksiköhän minä en tiennyt mitään? Vaikka kaikki tapahtui ihan silmieni edessä. Jos olisin käynyt koulua täällä, olisin varmasti tiennyt.” (MA, 304) Ennen kuin asia vahvistetaan lukijalle, kuvataan vielä miten isä antaa tyttärelleen viidentuhannen dollarin shekin (5 000 Kanadan dollaria vuonna 1960 vastaa noin 37 700 euroa nykyään). Pienen kiertotien kautta päästään sattumanvaraiseen kohtaamiseen, jonka seurauksena asia valkenee tyttärelle ja lukijallekin. Isä tekee abortteja. Tytär ottaa asian puheeksi seuraavana päivänä ja kertoo itse kannattavansa aborttia, mutta isä vaientaa tämän ja kieltää käyttämästä koko sanaa.

Tyttären oli tarkoitus jo lähteä pois, mutta isän kotiapulainen rouva B loukkaantuu, jonka seurauksena tytär jää auttamaan. Eräänä iltana isä sitten pyytää tyttären auttamaan ”yksityispotilaan” käsittelyssä. Munro kuvaa yksityiskohtaisesti kaavintamenetelmällä suoritetun abortin kivuliaisuutta. Tässä yhteydessä kertoja paljastaa lukijalle tarinasta poissaolevan äitinsä kuolleen synnytyksen yhteydessä ja synnyttäneensä itsekin vauvan. Hieman myöhemmin tytär ottaa asian puheeksi isänsä kanssa ja kuvaa, miten poikaystävä Robin, teologian opettaja, vaati kertojaa tekemään abortin; hänet voitaisiin tuomita esiaviollisen lapsen isänä moraalisesti epäkelvoksi. Kertoja lupaa hankkia abortintekijän osoitteen, mutta ei sitten suostukaan aborttiin. Sen sijaan hän synnyttää lapsen ja antaa sen välittömästi synnytyksen jälkeen adoptoitavaksi.

Oikeus aborttiin on ollut keskeinen naisen oikeuksiin liittyvä kysymys. Se on yhä ajankohtainen kysymys: kesäkuussa 2022 Yhdysvaltojen korkein oikeus kumosi vuonna 1973 voimaan tulleen Roe vs. Wade -päätöksen. Tämän myötä useissa osavaltioissa astui välittömästi voimaan aborttioikeutta merkittävästi rajoittavia lakeja. Kuten Munro novellissaan osoittaa, abortin laittomuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö abortteja tehtäisi. Se kuitenkin tarkoittaa, että pääsy turvallisten aborttien pariin on rajatumpaa ja etenkin huonompiosaiset naiset joutuvat turvautumaan vaarallisiin puoskariabortteihin (ilmiötä on kuvannut esimerkiksi Satu Vasantola 1960-luvun Suomeen sijoittuvassa teoksessaan Kaikki kadonneet (Tammi 2020), jossa päähenkilön isä tekee sukkapuikoilla abortteja naisille, joilla ei ole varaa yksityisklinikoihin).

Tässä novellissa abortteja tekee pätevä lääkäri, jolloin abortit ovat turvallisia, mutta Munro kuvaakin yksityispotilaita paremmaksi väeksi: ”Nyt kun ajattelen asiaa, tajuan että jotkut niistä iltapotilaista, niistä hienoista rouvista, tulivat junalla. Yhdistin heidät ja heidän hienot vaatteensa iltajunaan.” (MA, 304) Arvioiden mukaan Yhdysvalloissa tehtiin 1950- ja 1960-luvuilla satoja tuhansia laittomia abortteja vuosittain. Virallisten lukujen mukaan vuonna 1965 noin kuudesosa raskauteen ja synnytykseen liittyvistä kuolemantapauksista Yhdysvalloissa johtui laittomista aborteista. (Gold 2003)

Muutoksen aika on helppo lukea feministisenä novellina. Se on amerikkalaista terminologiaa käyttäen pro-choice: naisella on oltava oikeus valita. Munro ei kuitenkaan saarnaa lukijalle ja kerro, mitä tämän pitäisi ajatella, vaan tyytyy näyttämään asioita hienovaraisemmin. Novellista piirtyy vaivihkaa kuva siitä, millaista varovaista tunnustelua laittomien aborttien hankkiminen oli ennen yleistä aborttioikeutta: ”Minun piti saada abortintekijän osoite eräältä ystävältä, jolla oli ystävä jonka uumoiltiin tehneen abortin.” (MA, 323) Se, miten novellissa luonnehditaan ”yksityispotilaiden” hienoutta ja puhutaan isän rahoista, kuvaa aborttiin liittyviä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Isästä piirtyy ensialkuun kuva vanhoillisena konservatiivina, mutta kun tytär on paikalla abortissa, isä ei tuomitse tai moralisoi, vaan suhtautuu potilaaseensa ymmärtävästi ja ystävällisesti: ”Hän sanoi sen kepeästi keskustellen, paljon kiltimmin kuin isä puhui tavallisesti.” (MA, 313)

Tyttären oman kokemuksen kautta Munro ikään kuin muistuttaa, ettei abortti kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto. Vaikka kertoja itsekin sanoo ajattelevansa, että abortin pitäisi olla laillinen, hän ei kuitenkaan itse omalla kohdallaan pystynyt tekemään sitä valintaa, vaan päätyi adoptioon. Syyt valintoihin voivat olla moninaisia. ”Mutta teinkö niin lapsen takia? Ei. Tein niin koska uskoin olevani oikeassa.” (MA, 323) Kertoja halveksii poikaystäväänsä, joka taipuu yhteiskunnan paineen alla. Kertoja ei suostu taipumaan patriarkaatin alistavan koneiston edessä. Poikaystävä pelkää maineensa, maskuliinisuutensa puolesta, mutta kertoja ei ymmärrä – ei halua ymmärtää – tätä patriarkaalisen uhan tunnetta.

Tähän poikaystävän vastaukseen kertojan kysymykseen kiteytyy paljon: ”Kirjat joita olimme lukeneet, elokuvat joita olimme nähneet, asiat joista ollimme puhuneet – eivätkö ne merkinneet sinulle mitään? Sinä sanoit kyllä, mutta elämä oli tällaista.” (MA, 323) Lait eivät ole kaikki kaikessa, merkitystä on myös sosiaalisilla koodeilla ja muilla säännöillä, jotka ihmisten elämää rajoittavat. Lait vaikuttavat ihmisiin: tässä ne rajoittavat naisten mahdollisuuksia, mutta antavat kertojan isälle mahdollisuuden tehdä kannattavaa bisnestä, kunhan kukaan ei ilmianna häntä poliisille. Kertoja pohdiskelee: ”Muuttakaa laki, muuttakaa ihmisen teot, muuttakaa ihminen?” (MA, 325) Jos laki muuttuu, mikä muu muuttuu? Olisiko isä keksinyt jonkun toisen laittoman liiketoiminnan? ”Ja jos laki muuttuisi, voisi muuttua muukin. Ajattelen sinua, sitä että kenties sinä et enää häpeilisikään naida raskaana olevaa naista. Koska siinä ei olisi mitään hävettävää.” (MA, 326)

Tiettyä kyynisyyttä patriarkaatin valtaa kohtaan novellissa kuitenkin on, sillä kertoja jatkaa: ”Vaikka jos niin tapahtuisikin niin aina keksittäisiin jotain muuta hävettävää, jotain muuta pelättävää, jotain muita virheitä joita pitäisi välttää.” (MA, 326)

Strukturalismi, narratologia ja merkityksen rakentuminen

Strukturalismi yleisemmin tutkii, miten maailmaa järjestetään, ilmiöitä luokitellaan ja merkityksiä luodaan. Strukturalistisen tutkimuksen tavoitteena on palauttaa yksittäisiä ilmiöitä niiden taustalla vaikuttaviin lakeihin. Kieli on merkittävässä osassa tässä prosessissa. Koko strukturalismi perustuu pitkälti kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren (1857–1913) ajatteluun, josta koottiin postuumisti Saussuren luentomuistiinpanoihin perustuva teos Cours de linguistique générale (1916). (Korsisaari 2008, 297.)

Saussuren keskeinen ajatus oli kieli merkkijärjestelmänä, jossa yksittäiset merkit (sanat) saavat merkityksensä erostaan muihin merkkeihin nähden. Sanoilla ei ole ilmeistä yhteyttä kuvaamiinsa asioihin ja ne saavat merkityksensä vain siitä, etteivät ne ole muita sanoja. Tästä seuraa se, etteivät sanat heijastele todellisuutta, vaan tuottavat sitä: kieli rakentaa maailmaa. (Korsisaari 2008, 298.)

Kirjallisuustutkimuksessa strukturalismin tavoitteena on luoda kirjallisuuden yleinen teoria. Strukturalisteja ei kiinnosta tulkinta tai arvottaminen; kiinnostavampaa on, miten teoksen merkitykset rakentuvat ja miten kieli ja muoto toimivat. Erityisesti strukturalistista kirjallisuustiedettä on kiinnostanut kertomusten analysointi. Kertomustiede eli narratologia perustuu venäläisen formalistin Vladimir Proppin (1895–1970) kansansatututkimuksiin ja Claude Lévi-Straussin (1908–2009) myyttitutkimuksiin. (Korsisaari 2008, 298–299.)

Merkittävä narratologian kehittäjä oli Gérard Genette (1930–2018). Hän erotti kertomuksista kolme eri tasoa: tarinan (histoire), tekstin (récit) ja kerronnan (narration). Tarina on kertomuksen tapahtumat sellaisina kuin ne tapahtuivat, teksti on se puhe tai kirjoitus, jolla tarina kerrotaan ja kerronta on se prosessi, jossa teksti tuotetaan. Genette rakensi Figures III -teoksessaan (1972) malliaan käyttäen lähdemateriaalina Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa. Genette ei vain sovella malliaan Proustiin, vaan myös osoittaa, miten Proustin teos kyseenalaistaa mallia. (Koskela ja Rojola 1997, 57-58.)

Mieke Bal käyttää omassa narratologian teoriassaan hieman erilaista jaottelua. Bal nimeää Genetten tarinan fabulaksi (venäläisten formalistien fabulasujet-jaottelun tapaan): se on sarja loogisesti ja kronologisesti toisiinsa liittyviä tapahtumia, jotka fabulan toimijat kokevat tai aiheuttavat. Narratiivinen teksti on teksti, jossa joku toimija välittää tarinan kohteelle (”kertoo” lukijalle) tietyssä mediumissa. Tarina taas on tekstin sisältö, joka tuottaa yhden, jollain tietyllä tapaa väritetyn version fabulasta. (Bal 2009, 5.)

Fabulan tasolla tarinan logiikka vastaa sen osallistujien ymmärrystä maailmasta. Fabulan elementtejä ovat toimijat, tapahtumat, aika ja paikat. Tarinan tasolla fabulan tapahtumia ei välttämättä kerrota kronologisessa järjestyksessä. Tarinan elementeillä voi olla toisiinsa sellaisia suhteita, joita fabula ei kuvaa. Teksti taas on tarinaksi muotoiltu fabula, joka kerrotaan jollekin. Kertominen vaatii mediumin, tarinan muuntamisen merkeiksi, jotka välittää joku kertoja. Kertoja voi olla joku fabulan tasolla esiintyvä hahmo, mutta näin ei välttämättä ole – vaikka kyseessä olisi sama henkilö! (Bal 2009, 7-10.)

Lukijalle tästä kolminaisuudesta näyttäytyy vain teksti. Fabula syntyy lukemisesta ja tulkinnasta. Näihin puolestaan vaikuttavat tekstin ja tarinan piirteet. Fabula on lukemisen jälkeen jäävä muistijälki, Bal kiteyttää. Bal ei ole millään tapaa kiinnostunut siitä, mitä kirjoittajat tekevät: se on näkymätöntä ja siksi merkityksetöntä. Tutkimuksen kohteena on narratiivi, joka on kulttuurinen ilmiö, ja kysymykset siitä, mikä tekee narratiivien tutkimuksesta ylipäänsä mahdollista. (Bal 2009, 10.)

Sama fabula voidaan kertoa monista eri näkökulmista. Joskus näin tehdään yhdellä kertaa, kuten Akira Kurosawan elokuvassa Rashomon – Paholaisen temppeli (1950), joka kertoo samat tapahtumat neljästä eri näkökulmasta. Useimmiten valitaan kuitenkin yksi näkökulma, josta fabulan elementit havaitaan ja kerrotaan. Tätä näkökulman valintaa kutsutaan fokalisaatioksi ja se tuo subjektiivista väriä tapahtumille (Bal 2009, 8).

Balin fokalisaatioteoria eroaa muista näkökulmateorioista siinä, että se erottaa näkijän ja puhujan toisistaan. Kielessä on kuitenkin luontevaa kuvata sitä, mitä joku toinen havainnoi. A kertoo, että B näkee, mitä C tekee. On kuitenkin tärkeää tehdä ero kertovan A:n ja näkevän B:n välille. (Bal 2009, 146.) Esimerkiksi tapahtumat näkevä B voi olla lapsi, jolloin tapahtumia havainnoidaan lapsen näkökulmasta, mutta kertoja A on kuitenkin aikuinen (Bal 2009, 150). Fokalisaatio voi olla fabulan ulko- tai sisäpuolista, riippuen siitä, onko tapahtumia havainnoiva toimija osa fabulaa vai ei. Fokalisaatio voikin vaihdella lauseiden välissä. Sisäpuolisia fokalisoijia voi olla useita: tapahtumia voidaan kuvata useista näkökulmista, joka tuo kerrontaan neutraaliutta. Usein tällöinkin on joku pääfokalisoija, joka saa lukijoiden sympatiaa puolelleen enemmän kuin muut. (Bal 2009, 151-152.)

Nimetön kertoja kirjepaperin äärellä

”A narrative text is a text in which a narrative agent tells a story” (Bal 2009, 15). Kuka siis on Muutoksen ajan kertova agentti, minkä tarinan hän kertoo ja kenelle? Kertojan nimeä ei koskaan mainita, mutta jo tarinan ensimmäinen lause asettaa hänet suhteeseen isäänsä. Hieman myöhemmin kertoja paljastetaan naiseksi: ”Missäs se herra Mikälie on jonka kanssa sinun piti olla kihloissa?” (MA, 296) ja ”Heidän oli siedettävä minua koska olin isäni tytär.” (MA, 300). Myös ikä käy ilmi: ”Taidan näyttää vähän vanhemmalta. Ainakin vanhemmalta kuin kaksikymmentäneljä.” (MA, 300).

Kyseessä on sisäinen kertoja, character-bound narrator, sillä tytär esiintyy sekä fabulan että tekstin tasolla: hän kertoo itselleen tapahtuneista asioista. Kertoja on myös sisäinen fokalisoija, sillä tapahtumat ovat kuvattu vain hänen näkökulmastaan. Kertomus ei koskaan pääse muiden henkilöiden ajatusmaailman sisälle, vaan novellin muut henkilöt näyttäytyvät ainoastaan kertojan näkökulmasta. Fokalisaation vaihdosta nähdään siinä kohtaa, kun kertoja selostaa isälleen poikaystävänsä ajatuksia. Kertoja kirjoittaa: ”Kerroin hänelle, että sinä sanoit ettemme me voisi noin vain päätä pahkaa syöksyä naimisiin” (MA, 321) ja antaa siten äänen – oman näkökulmansa kautta – poikaystävälleen (joka on samalla se henkilö, jolle tarinaa kerrotaan).

Tarinaa kerrotaan lukijaa puhutellen. Myöhemmin tarinan vastaanottaja nimetään, ensin lyhyesti: ”R. Kamalasti tekemistä täällä eikä ollenkaan aikaa mököttää, niinkuin sanotaan.” (MA, 294) Lukijan on poimittava R:n tarkoittavan tekstin vastaanottajaa. Lopulta teksti paljastuu kirjeeksi, jota ei kuitenkaan välttämättä lähetetä vastaanottajalle. Kertoja pohdiskelee: ”Jos päättäisin lähettää tämän kaiken sinulle niin minne sen lähettäisin?” (MA, 304) Tunnustettuaan, että tekee kipeää ajatella kirjeen vastaanottajaa, kertoja mainitsee ensimmäistä kertaa tämän nimen: ”Rakas R. Rakas Robin, miksiköhän minä en tiennyt mitään?” (MA, 304).

Hahmokertoja implikoi yleensä totuudellista omaelämäkerrallisuutta, vaikka fabulan elementit olisivat uskomattomia tai absurdeja (Bal 2009, 21). Yhtä lailla kirjemuoto lisää tarinaan aitouden tuntua; se on perinteisen kirjeromaanimuodon vahvuuksia. Toisaalta kirjemuoto rajoittaa kertojan mahdollisuuksia ja henkilöhahmojen kuvausta. (Hosiaisluoma 2016, 446-447). Luonnollisesti kerronnan totuuspohja jää lukijan arvioitavaksi. Kun tapahtumat kuvataan vain yhdestä näkökulmasta, ainakin kokenut lukija osaa harkita epäluotettavan kertojan mahdollisuutta. Kertojalla voi olla motivaatio kaunistella tapahtumia ja kuvata niitä itselleen suotuisasta näkökulmasta. Tämän novellin kannalta kertojan luotettavuudella ja kuvattujen tapahtumien totuudellisuudella ei oikeastaan ole merkitystä.

Rakenteeltaan novelli on muutenkin melko suoraviivainen. Periaatteessa novelli etenee kronologisesti: kertoja selostaa kokemaansa aivan kuin kirjoittaen pitkää kirjettä. Tapahtumat kuvataan joko preesensissä – ”Minä olen siis kotona” (MA, 291) – tai imperfektissä – ”Minä vain pakkasin Miniin kaikki kirjani ja paperini ja vaatteeni ja ajoin tänne Ottawasta yhdessä päivässä.” (MA, 291) – silloin kun kuvataan hiljattain tapahtuneita, fabulan sisäisiä tapahtumia.

Välillä tekstistä on luettavissa ajan kulumista, ikään kuin kirje olisi jätetty joksikin aikaa ja sitten palattu taas sen pariin, mutta ajasta puhutaan vähän. Munro käyttää ellipsiä tehokkaaseen ajankulun tiivistämiseen. Ellipsi eli poisjättäminen on kohta, jossa fabulan tasolla aikaa kuluu joku määrä, mutta tarinan tasolla mitään ei tapahdu, usein ilman sen kummempaa mainintaa, jolloin lukijan on pääteltävä että aikaa kului (Bal 2009, 100). Tiivistelmä ”Nytkin se vei viikkoja” (MA, 304) on täsmällisimpiä ajan kulumisen kuvauksia tarinassa. Alussa tapahtumat ankkuroidaan syksyyn mainitsemalla Nixonin ja Kennedyn väittely; ensimmäinen tv-debatti oli 26.9.1960, viimeinen 21.10.1960. Myöhemmin kuvataan talven saapuneen ja novellin lopussa kertoja käy hiihtoretkellä.

Tämän suoraviivaisen aikajanan sisällä tarinassa on upotettuja tarinoita. Bal erottelee sisäiset ja ulkoiset analepsikset, sen mukaan johtaako takauma fabulan sisä- vai ulkopuolelle (Bal 2009, 88-89). Munro käyttää kirjemuodon johdosta ulkoisia analepsiksiä: fabula sisältää sen, mitä tapahtui sillä välin kun kertoja saapuu isänsä luokse, aloittaa kirjeen kirjoittamisen ja lopulta päättää kirjeen isänsä kuoleman jälkeen. Ensimmäinen tällainen ulkoinen analepsis on kuvaus isän kotiapulaisesta, rouva Barriesta. ”Rouva B. aloitti työnsä isän luona suunnilleen samoihin aikoihin kun minä lähdin muualle kouluun.” (MA, 297). Näin alkaa kohtaus, jossa kertoja kuvaa miten rouva Barrie kehuskelee sukuperintönään saamallaan todella mustalla tukalla, joka ei harmaannu ikinä. Kertojalle kuitenkin paljastuu, että rouva Barrie värjää tukkaansa. Tällä kohtauksella Munro kuvaa sekä rouva Barrien että kertojan luonnetta – on paljonpuhuvaa, miksi kertoja haluaa kuvailla rouva Barrieta Robinille juuri tämän esimerkin valossa.

Kertoja selittelee ulkoisten takaumien avulla myös sitä, miksi on niin tietämätön isänsä tekemistä aborteista ja muutenkin kuvaa suhdettaan isäänsä. Kerronnassa on myös sisäisiä takaumia. Tällainen on esimerkiksi kohtaus, jossa isän aborttiklinikalle tulee yksityispotilas, jonka hoidossa kertoja auttaa. Tässä sisäisen takauman käyttö on Munron uskollisuutta valitulle kirjemuodolle. Vaikka kirjeromaaneissa kertojat toisinaan käyttävät epäuskottavan paljon aikaa kirjeiden kirjoittamiseen, tässä olisi mahdotonta, että kertoja kuvailisi abortin tekemistä preesensissä, samalla kun se tapahtuu. Tapahtuma onkin kuvattu jälkeenpäin, heti samana iltana. ”R. Tänä iltana isä koputti oveeni.” (MA, 311).

Yhteenveto

Eri teorioiden kautta lukeminen tuottaa tekstiin selvästi erilaisen näkökulman. Narratologinen lähestymistapa tuntuu hieman mekaaniselta tekstin rakennepiirteiden erittelyltä. Balkin toteaa, että on toki mahdollista luetella jostain tekstistä kaikki narratiivin piirteet, mutta se on valtava tehtävä, joka tuottaa pitkäveteisiä tuloksia (Bal 2009, 11). Pitää siis valita, mihin huomionsa kohdistaa. Tämä valintatyö tuntui hieman hankalalta, mutta koen pystyneeni löytämään tekstistä rakennepiirteitä, jotka liittyvät jollain tapaa novellin merkityksen muodostumiseen. Ajatteluni on tässä kohden samansuuntaista kuin semiotiikassa yleensä: kuten merkin merkitys perustuu eroon muista merkeistä, tekstin rakennepiirteiden merkitys nousee osin erosta muihin rakennepiirteisiin. Se, mitä kirjailija ei ole valinnut tehdä, luo merkitystä sille, mitä on tehty.

Feministinen viitekehys on sinänsä selkeä, sillä se liittyy suoraan tarinan sisältöön. Valitsin novellin kokoelmasta tämä viitekehys mielessäni; novelli tarjosi ilmeisen tulokulman feministiselle luennalle, käsitteleehän se aborttia, joka on yksi keskeisistä naisten oikeuksiin liittyvistä kysymyksistä. Valitsin tässä nyt ilmeisimmän lähestymisen. Epäilemättä tekstistä voisi nostaa esiin muitakin feministisiä luentoja. Kertojan isän ja rouva Barrien niukasti kuvatun suhteen analysoiminen esimerkiksi voisi olla hedelmällinen lähestymistapa – edustaako rouva Barrie kenties jotain etnistä vähemmistöä ja oliko kertojan isän ja rouva Barrien suhde vain ammatillinen, vai jotain muuta? Näihin kysymyksiin ei ole tekstissä suoria vastauksia, mutta niitäkin voisi pohtia.

Molemmille teorioille on paikkansa, eikä novelli yhteen teoriaan tyhjene. Oli mielenkiintoista tarkastella tekstiä kahdesta aivan erilaisesta näkökulmasta. Koin molemmat teoriat käyttökelpoisiksi ja toisiaan täydentäviksi. Yhdistelmä enemmän rakenteeseen ja kerronnan keinoihin keskittyvää narratologista teoriaa ja toisaalta yksinomaan tekstin sisältöä analysoivaa feminististä teoriaa auttoi saamaan novellista enemmän irti. Tässä feministinen teoria oli osuvin valinta novellin sisältö huomioiden; jossain toisessa tekstissä vaikkapa ekokriittinen tai yhteiskuntaluokkatietoinen lähestymistapa voisi olla hedelmällisempi.

Lähdeluettelo

Munro, Alice. 2000. Muutoksen aika. Suom. Kristiina Rikman. Teoksessa Hyvän naisen rakkaus. Helsinki: Tammi. Englanniksi Before the Change teoksessa The Love of a Good Woman, 1998. Sivunumerot viittaavat teoksen pokkaripainokseen. (MA)

Bal, M. 2009. Narratology : Introduction to the Theory of Narrative. Toronto, Buffalo, Lontoo: University of Toronto Press.

Gold, R. B. 2003. Lessons from Before Roe: Will Past be Prologue? Guttmacher Policy Review 6 (1), 8-12. Viitattu 13.9.2022.

Hosiaisluoma, Y. 2016. Kirjallisuusoppi : aapisesta äänirunoon. Helsinki: BTJ Finland Oy.

Hökkä, T. 1996. Esipuhe. Teoksessa Hökkä, T. (toim.) Naiskirja. Helsinki: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksen julkaisuja, 7-12.

Korsisaari, E. M. 2008. Keskeisiä kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Teoksessa Alanko-Kahiluoto, O. ja Käkelä-Puumala, T. (toim.) Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 290-309.

Koskela, L. ja Rojola, L. 1997. Lukijan ABC-kirja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Raamattu kulttuurin taustatekstinä

Jyrki Korpua: Alussa oli Sana : Raamattu ja kirjallisuus
Avain, 2016
196 s.

Raamattu on epäilemättä yksi länsimaisen kulttuurin vankimpia peruskiviä. Sen varaan rakentuu paljon, eikä nykyihminen välttämättä aina oivallakaan, milloin joku sanonta vaikkapa on Raamatusta lähtöisin. Jyrki Korpua avaa teoksessaan Raamatun vaikutusta kirjallisuuteen. Teos perustuu Korpuan Oulun yliopistossa vuonna 2015 pitämään ”Raamattu ja kirjallisuus” -luentosarjaan ja Oulun kaupunginkirjastossa pidettyyn studia generalia -luentosarjaan ”Raamatun vaikutus kaunokirjallisuudessa”.

Ensimmäinen hyvä kysymys on, mitä Raamatulla itse asiassa tarkoitetaan. Käsitehän ei ole aivan yksiselitteinen. Raamattu ei ole yksi kirja, vaan kirjakokoelma, ja eri uskontokunnilla on hieman eri tulkintoja siitä, mitä kirjoja mukaan on milloinkin otettu. Juutalaisten Tanakin eli meidän Vanhan testamenttimme taustalla on nykytiedon valossa vanha kanaanilainen monijumalainen uskonto. Uusi testamentti taas edustaa hellenististä kulttuuria ja kreikkalais-kristillisiä vaikutteita.

Korpua esittelee raamatullista kieltä ja sen vaikutusta kirjallisuuteen. Erityisesti hän nostaa esiin J. R. R. Tolkienin fantasiakirjallisuuden omaksumat vaikutteet, Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden raamatullisesti vaikuttuneena ja Yhdysvaltojen kirjallisuuden vahvan nojaamisen Raamattuun.

”Paratiisi, taivas ja helvetti”-osio esittelee Raamatun näkemyksiä taivaasta ja paratiisista (kaksi eri asiaa!) ja niiden vastapainosta helvetistä. Korpua vertailee Raamatun kuvauksia muuhun kirjallisuuteen ja esittelee tunnetuimmat kaunokirjallisuuden kuvaukset Raamatun ulkopuolella eli Danten ja Miltonin teokset.

Sen jälkeen Korpua sukeltaa Jeesukseen kirjallisena hahmona. Millainen kuva evankeliumeista ja Paavalin kirjoituksista piirtyy? Lyhyt vastaus on: ristiriitainen! Evankeliumit eivät ole mitenkään yksimielisiä siitä, millainen hahmo Jeesus on; varsinkin viimeisenä kirjoitettu Johanneksen evankeliumi esittää Jeesuksen kovin toisessa valossa kuin aikaisemmat synoptiset evankeliumit. Korpua käy läpi Jeesuksen kaltaisia kuolevan jumalan myyttejä ja esittelee Jeesuksesta vaikutuksensa saanutta kirjallisuutta.

Lopuksi Korpua tarkastelee Raamatun vaikutusta suomalaisessa kirjallisuudessa. Etenkin vanhemmassa kirjallisuudessa se on tietysti mittavaa, koska Raamattu oli huomattava osa varhaisen kotimaisen kirjallisuuden kontekstia. Sitä saattoi kommentoida, sillä se oli se, mitä lukijat tunsivat. Aleksis Kiven Nummisuutarit, esimerkiksi, on oikeastaan parodia apokryfisestä Tobitin kirjasta. Nykylukijoille viittaus on enimmäkseen täysin tuntematon, mutta aikalaislukijoille tämä oli hyvin laajalti luettu ja tunnettu kirja ja viittaukset siihen selkeitä. Lopuksi teoksessa on vielä pieni epilogi, joka avaa, miten Raamatun kirjavalikoimat on koottu.

Luin tämän kurssikirjana osana kirjallisuustieteen opintoja. Alussa oli Sana on hyvin yleistajuisesti kirjoitettu, helppolukuinen ja tiivis. Esimerkkejä on haettu korkeakirjallisuuden lisäksi paljon myös vaikkapa rock-musiikin maailmasta. Raamattu on sen verran länsimaisen yleissivistyksen ytimessä, että tätä kirjaa on helppo suositella kaikille sivistystä halajaville.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Monisyinen suhde kirjallisuuden ja pelien välillä

Tuukka Hämäläinen ja Heidi Rautalahti (toim.): Grimmin saduista Controliin : esseitä pelien ja kirjallisuuden rajalta
Jalava, 2022
246 s.

Pelit nähdään herkästi osasyynä sille, että nuoret (ja aikuiset) eivät enää lue kirjoja. Näin osaltaan varmasti onkin, ovathan pelit keskeinen osa monien ihmisten ajankäytöstä kilpailevaa mediamaailmaa. Kirjoilla ja peleillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja kirjallisuus vaikuttaa laajasti pelimaailman taustalla.

Joissakin tapauksissa kyse on suorasta sovituksesta, jossa kertomus siirretään uuteen taiteenlajiin. Joissakin taas lainataan kirjallisia aineksia sieltä täältä tai jopa käytetään pohjana pikemminkin kirjailijan persoonaa kuin tämän teoksia! Kun puhumme kirjallisuuden vaikutuksesta peleihin, tarkoitamme kaikkea tätä.

Kuten arvata saattaa, kun puhutaan peleistä, puhutaan vain digitaalisista peleistä. Analogisen pelaamisen eli lauta-, kortti- ja roolipelien rikasta ja niin ikään kirjallisuudesta paljon vaikutteita saanutta maailmaa ei mainita kuin muutamassa esseessä aivan ohimennen. Tämä on ainakin kotimaisen pelikirjallisuuden helmasynti, enkä tässä vaiheessa muuta odotakaan, mutta on se silti tylsää.

Kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, jotka käsittelevät pelimaailmaa ja kirjallisuutta eri näkökulmista. Tekijäkaarti koostuu pitkälti peleihin erikoistuneista toimittajista, mutta muunkinlaiset tekijät ovat edustettuina.

Senja Littman käsittelee esseessään satumaailmaa ja sitä, miten Fables-sarjakuva ja siihen perustuva The Wolf Among Us -videopeli uudelleentulkitsevat tunnettujen satujen maailmaa ja jatkavat tarinoita perinteisten onnellisten Disney-loppujen tuolle puolen. Essee on pitkälti pelin ja sarjakuvan juonen selostamista.

Aleksi Kuutio tarttuu esseessään Andrzej Sapkowskin (s. 1948) Noituri-kirjasarjaan. 1990-luvulla Puolassa ilmestynyt sarja sai 2000-luvulla siivittäjäkseen CD Projekt Red -pelistudion kolmiosaisen The Witcher -pelisarjan, jonka kolmatta osaa varsinkin pidetään yhtenä parhaimmista videopeleistä. Vuonna 2019 sarja kääntyi vielä Netflixin televisiosarjaksi. Melkoista monimediaa, siis. Kuutio avaa ansiokkaasti etenkin kirjojen ja pelien suhdetta. Monille videopeli on jopa kirjoja merkittävämpi määrittelemään sitä, mistä Noiturissa on kyse. ”Leikkisästi voisi sanoa, että tv-sarjalla on kaksi opettajaa, joille se joutuu molemmille olemaan jollain tavalla uskollinen – ehkä siksikin, ettei suututtaisi fanikunnan eri oppisuuntia.”

Heli Koposen esseessä kerrotaan, miten Harlan Ellisonin vuonna 1967 julkaistu groteski novelli I Have No Mouth, and I Must Scream päätyi 1990-luvulla tietokonepeliksi. Matka oli mutkikas ja mielenkiintoinen, ja Koponen kuvaa hyvin pelin ongelmia ja sen rujoa vetovoimaa.

Joonatan Itkonen ottaa aiheekseen Spec Ops: The Line -pelin (2012), joka on pettymykseksi osoittautuneen julkaisun jälkeen noussut jonkinasteiseen kulttimaineeseen, jota on tutkittu ja analysoitu paljon. Itkonen löytää pelistä yhtymäkohtia Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaan. ”Spec Ops lainaa molemmilta osia, mutta kieltäytyy pohtimasta lainausten sisältöä sen tarkemmin.” Kirjoitus pohtii taiteilijan vastuuta – ja siitä vastuusta kieltäytymistä – ansiokkaasti.

Aura Nurmen aiheena on Dyyni: Frank Herbertin (s. 1920–1986) alkuperäiset romaanit (1965–1985), Cryo Interactiven videopeli (1992) ja David Lynchin ja Denis Villeneuven elokuvat (1984 ja 2021). Lähestymiskulmaksi Nurmi ottaa henkilökohtaisen kaunokirjallisen maun ja etenkin campin näkökulman. ”Alkuperäinen Herbertin luoma kirjasarja sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voisi pitää liioiteltuina, ekstravagantteina sekä pulp-kirjallisuudelle tyypillisen naiiveina ja sanalla sanoen övereinä.” Toisin sanoen, campina. Tämä essee nousi ehdottomasti suosikeikseni kirjan kirjoitusten joukosta.

Heidi Rautalahti on ollut mukana työstämässä Kalevalan myyttejä kierrättävää Runo-videopeliä (2021). Hänen esseensä käsittelee pelin idean rakentumista ja kansantarinoiden ja pelintekijöiden omien muistojen hyödyntämistä pelin aineksena. Kirjoitus kertoo pelin juonesta aika paljon, ehkä liikaakin, mutta onnistuu kyllä herättämään mielenkiintoa peliä kohtaan. Harmillisesti peli on saataville vain Windowsille, tähän voisi kyllä tutustuakin.

Esa Mäkijärvi tarttuu yhteen kirjallisuuden isoista peikoista, H. P. Lovecraftiin (1890–1937). Kauhun ja fantasian mestari nousi kuolemansa jälkeen genrepiireissä korkeaan arvoon, mutta viime aikoina maine on kokenut kolauksia, kun Lovecraftin tuotannon rasistiseen ja ihmisvihamieliseen asennemaailmaan on suhtauduttu kriittisemmin. Mäkijärvi antaa hyvän perusesityksen Lovecraftin kirjallisesta tuotannosta ja esittelee sitten suorempia sovituksia ja ”lovecraftilaisia” pelejä, jotka jollain lailla jakavat Lovecraftin ajatusmaailman.

Tuukka Hämäläisen aiheena on toinen – se tunnetumpi – adjektiiviksi taipunut kirjailija, Franz Kafka (1883–1924). Kaikenlaisia kafkamaisia virityksiä peleistä löytyy pilvin pimein, mutta suoria käännöksiä vähemmän. Metamorphosis (2021) sovittaa kuitenkin Kafkan tunnetun Muodonmuutos-novellin (1915) videopeliksi. Mukaan lainataan myös reipas annos Oikeusjuttua (1925). Tämäkin oli kerrassaan kiehtova kuvaus varsin omintakeisesta peliprojektista.

Viimeiseksi Jani Saxell tarttuu Remedyn Alan Wakeen (2010) ja sen suurena inspiraationa toimineeseen Stephen Kingiin (s. 1947). Saxell kuvaa Alan Waken vaiheet Remedyn maineeseen nostaneesta Max Paynestä (2001) aina Alan Wake -pelisarjan viimeisimpään osaan, kehuttuun Controliin (2019) asti. Saxell esittelee myös Kingin kirjailijanuraa ja osoittaa, miten King on vaikuttanut Alan Waken maailmaan monin tavoin.

Grimmin saduista Controliin on oikein mainio esseekokoelma. Yhdeksän kirjoituksen joukosta löytyi useampikin oikein mielenkiintoinen essee, joissa päästiin kiinni kiinnostaviin asioihin ja pohtimaan eri mediamuotojen keskinäisiä suhteita. Keskimäärin laatu olikin aivan riittävän korkealla, tekstit olivat sujuvalukuisia ja värikuvituksesta on annettava plussaa. Pelejä käsittelevät kirjat, joissa ei ole lainkaan kuvia käsiteltävistä peleistä, ovat aina jotenkin tympeitä. Esseet myös toimivat, vaikka käsiteltäviä pelejä ei tuntisikaan, mukana on riittävästi taustoitusta (välillä liikaakin).

Mielelläni olisin nähnyt tässä enemmän puhetta muistakin kuin digitaalisista peleistä. Lautapelipuolella on esimerkiksi monia pelejä, jotka käyvät jollain lailla kiinnostavaa keskustelua kirjallisuuden kanssa. Sitäkin maailmaa olisi kiinnostavaa nähdä tällaisissa kirjoissa, vaikka ymmärrettävistä (kaupallisista) syistä fokus aina videopeleissä onkin. Grimmin saduista Controliin on joka tapauksessa kelpo lisä yleistajuiseen pelikirjallisuuteen, jolla keskivertopelailija voi lisätä ymmärrystään harrastuksensa ulottuvuuksista.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat