Birsan
Loppukommentit
Itävalta-Unkari (Hannu Tuikkala)
Pelin tempo oli minulle uusi kokemus. Siirrot seurasivat toistaan muutaman päivän perästä. Todella kiihkeätä, aivan toista kuin mihin olen tottunut. Toisaalta hyvä, ettei peli venynyt vuosien mittaiseksi. Myös pelin "raadollisuus" yllätti. Italian Itävallalle tekemä temppu oli kyllä sellainen teko, että se kerralla tuhosi Itävallan ja Italian suhteet pitkäksi aikaa. Vasta pelin lopussa alkoi syntyä jonkinlaista uutta luottamusta, mutta tuskin olisin enää jättänyt Triesteä tai mitään muutakaan Itävallan keskusta puolustamatta sanoi Rooma mitä tahansa. Uskon, että Italia tällä tempulla tasoitti tietä Venäjä-Saksa akselin voitolle.
Oma tarkoitukseni oli heti alussa tehdä luja liitto Venäjän kanssa, eliminoida Turkki Venäjän ja Italian avulla. Kun selusta sitten olisi turvattu, kääntyisin Ranskan kanssa Italiaa vastaan. Uskoin Venäjän, Saksan ja Englannin olevan tässä vaiheessa niin kiihkeästi toistensa kurkussa, että he eivät voisi puuttua tapahtumiin Välimeren alueella. Toisin kävi. Italian puukotus heti alussa tuhosi tämän suunnitelman perinpohjaisesti, ja suunniteltu voittokulku muuttui kerralla eloonjäämistaisteluksi vailla vertaa. Ranska osoittautui luotettavaksi liittolaiseksi, ja tuli auttamaan minua Italiaa vastaan. Ilman Saksan hyökkäystä olisi tilanne voinut vielä kääntyä Itävallalle edulliseksi, mutta hunnien marssi Ranskaan muutti tilanteen jälleen kerran pahempaa suuntaan.
Minua kyllä varoiteltiin mahdollisesta Venäjän petollisuudesta, mutta johonkin minun oli uskottava. Uskoin Tsaariin- ja koin pahan pettymyksen. Venäjän liityttyä Itävallan vihollisten joukkoon alkoi tilanne näyttää todella pahalta. Mahdollisuuksia oli nähdäkseni kaksi: a) heittäytyä Venäjän käsikassaraksi tai b) kaatua kunniakkaasti. Valitsin ensin vaihtoehdon a), mutta sitten päätin että olkoon: nyt tapellaan ja sitten kuollaan! Pian vyöryivätkin mongoolien laumat hyökyaaltoin lailla rakkaan Triesteni yli. Kranaatti räjähti lähelläni, menetin tajuntani ja uskoin jo loppuni tulleen. Yllättäen palasin kuitenkin tajuihini huomaten olevani vielä elävien kirjoissa. Olen pelannut monissa peleissä, mutta tämänkaltaista "kuolleista paluuta" en ole vielä kokenut! Ei todellakaan kannata luovuttaa ennen kuin kaikki on todella menetetty.
Vaikka minun kohdaltani peli meni lähinnä hengissä pysyttelyn puolelle, oli se kokonaisuudessaan kuitenkin miellyttävä kokemus. Ensimmäistä kertaa elämässäni pelasin pelissä, jossa kaikki osanottajat olivat suomalaisia. Myös pelin lyhyt kesto oli ehdoton plussa. Vuorojen pituus oli mielestäni sopiva: ei liian lyhyt eikä liian pitkä. Ikuisuuskysymys taitaa olla mitä pitäisi tehdä jos määräaikaan mennessä ei joku pelaaja ole siirtojaan lähettänyt: antaa lisää aikaa vai laittaa kyseinen valtio civil disorderiin? Onneksi odotusajat eivät Birsanissa mielestäni venyneet kohtuuttomiin.
Tästä on hyvä jatkaa.
Ranska (Eero Hurmalainen)
Italia käsittääkseni aloitti melko agressiivisella diplomatialla, joka tuntui karkoittavan siltä liittolaiset, Ranskalle kuitenkin rauhallinen raja sopi, ainoa pelko oli Italian liika menestys, etenkin kun Itävalta jotenkin onnistui mokaamaan ensimmäisen vuoden siirtonsa, etenkin kun olin konsultoinut mielestäni sopivat siirrot kaikkien mahdollisten tilanteiden varalle. Pohjoisessa huojuin Englannin ja Saksan välillä, oli jo melkein sattuma, että valitsin Saksan, koska Saksan vastausviesti tuli niin myöhään. Venäjällä oli melkoinen merkitys myös valinnassa, Venäjää pidin ensisijaisena liittolaisenani. Olin jopa lähettänyt jo Englannin mukaiset siirrotkin, loppujen lopuksi sääli, että muutin siirtoni.
Saksa vaikutti hieman häilyväiseltä, mutta uskoin Venäjän tukeen, joten kävin urakalla Englannin kimppuun. Italia puolestaan oli täysin avoin ja uhkasi menestyä liian hyvin, joten päätin lähteä salamasotaan sitä vastaan. Olin lähes varma, että Saksa pettäisi joko Ranskan tai Venäjän, mutta että yhteistoimin murskaisimme sen nopeasti. Suureksi pettymyksekseni ja yllätyksekseni ei Venäjä edes varmistellut rajaansa, saatika sitten lähtenyt lyömään Saksaa. Venäjähän ei Balkanilla käyttänyt kaikkia voimiaan vaan osa seisoskeli toimettomana, ja Saksan selusta oli täysin avoin, armeija Pietarissa olisi kumonnut ainoan uhan, mutta ei.
Saksan hyökkäyksen jatkuessa syvemmälle, arvelin Venäjän katsovan parasta hetkeä totaalivoiton hankkimiseksi. Välimerellä solmin pikaisesti rauhan Italian kanssa, ehkä olisi siinä vaiheessa pitänyt luottaa enemmän, mutta sellaisen iskun jälkeen en pitänyt todennäköisenä, että Italia hymyssä suin ottaisi Ranskan aseveljenä rinnalleen. Näin kuitenkin näytti käyvän. Italia ja Itävalta eivät myöskään kyenneet löytämään yhteistä säveltä, joskin ehkä itsekin puristin Englantia liikaa. Syynä oli kuitenkin usko siitä, että kyllä Venäjä Saksan päälle tulee. Yllättävän helposti Venäjä taipui yhteisvoittoon Saksan kanssa, mielestäni Venäjällä oli hyvä mahdollisuus puukottaa Saksaa, mutta Saksalla ei käytännössä mitään mahdollisuutta puukottaa Venäjää. Tuohan nyt ei tietenkään riitä puukotuksen syyksi, mutta toisaalta Venäjällä oli monta toimetonta yksikköä ja lisäksi Saksalla ei olisi ollut reagointimahdollisuutta. Jos se olisi siirtänyt joukkoja itään, olisi Englanti ja Ranska kuitannut hyödyn lännessä. Lopuksi kuitenkin Saksa sai jo niin paljon joukkoja, että sillä olisi riittänyt joukkoja itäänkin. Siispä mielestäni Venäjä pelasi nerokkaasti, mutta jätti käyttämättä upean puukotuksen. Saksa luotti mielestäni täysin Venäjään ja yllätyksekseni se tuotti Saksan toivoman tuloksen, myös Saksan siirrot paranivat mielestäni loppua kohdin.
Englannilla oli hyvä tarjous, mutta Saksa-Venäjän tarjous kuulosti tuolloin hieman paremmalta. Englanti pelasi mielestäni niin hyvin, kuin onnettomassa tilanteessaan pystyi. Sinnittely loppuun asti kahdessa keskuksessa on mielestäni hatunoston arvoinen!
Italia oli taktisesti hyvin taitava, mutta liian agressiivinen politiikka tuntui nostattavan Italian vastaista mielialaa, no saattoihan se olla myös pyrkimystä saada Ranska ja Italia sotimaan. En tiedä, kuinka hyvin Italia ja Turkki pyrkivät toimimaan yhdessä, mutta yllättävän vaisua se oli. Turkki pelasi taktisesti taitavasti, mutta oliko Turkilla yhtään liittolaista?
Itävalta kamppaili urheasti, ja pyrki olemaan luotettava liittolainen. Maailman politiikka ei kuitenkaan sitä suuresti arvostanut. Yritin yllyttää Itävaltaa toimiin Saksaa vastaan tarjoamalla varman keskuksen ja väittämällä, että Itävalta ei pienenä noin keskeisellä paikalla voi pysyä pystyssä pitkään. Hän kuitenkin luotti Venäjään kuin itse Jumalaan ja ilmoitti että hyökkää Saksaan vasta kun Venäjäkin tekee niin. Kauhukuvani osottautui melko oikeaksi, onnittelut kuitenkin mukana pysymisestä rehdille pelaajalle!
Saksa (Petri Halonen)
Aika mielenkiintoinen vaikka ei välttämättä kaikista tapahtumarikkain peli. Aloitan pelin yleensä tunnustelemalla ja niin tein nytkin (eri lähestymistapa kuin kaikki sillat tuhoavalla Italialla). Alussa pyrin olemaan yhteydessä kaikkiin osapuoliin ja olemaan avoin kaikille ehdotuksille - vaikka tavoitteeni alusta lähtien olikin saada Venäjä tai Ranska liittolaisekseni. Mielestä suurimman hyödyn Saksalle tuo kuitenkin liitto Venäjän kanssa, joten siksi vaalin ja ylläpidin suhteitani Tsaariin ja se näköjään kannatti. Suurin pelkoni oli, että Englanti ja Ranska olisivat liittoutuneet tai että Venäjä olisi rynninyt idästä. Yleensä Itävalta ja Italia eivät ainakaan alussa suuntaa pohjoiseen, joten jätin alussa ainoastaan yhden divisioonan pitämään eteläistä rajaani rauhallisena - pitämällä armeijaa Munchenissä ja myöhemmin Tyroliassa. Aktiivisinta keskustelua kävin Venäjän ja Ranskan kanssa.
Ranskan kanssa sovimme Englannin jaosta ja ensimmäisten vuosien aikana Englannin kohtalo olikin sinetöity. Englantia ei oltu tuhottu, mutta tehty toimintakyvyttömäksi. Oma hyökkäykseni Ranskaa kohtaan oli ehkä hätiköity ja ei niin kauhean organisoitu, mutta pelkäsin, että jos Ranska olisi saanut rakentaa lisäjoukkoja talvella 1904 niin Saksan tulevaisuus olisi ollut uhattuna. Englannin jälkeen Ranskan ainoa suunta olisi ollut länsi. Laskin Ranskan (ovela piru tuo Ranskan Presidentti - siistejä siirtoja) aseman heikkenevän sen verran, ettei se pystyisi uhkaamaan Saksaa ja pitkässä juoksussa saisin keskuksen kerrallaan - tässä vaiheessa luotin jo Venäjän tukeen. Tiesin, että Englannin ja Ranskan laivastot tulisivat kiusaamaan omaa heikkoa laivastoani vuosia, mutta samalla puolustautuminen niitä vastaan oli helppoa, koska niistä ei ollut uhkaa sisämaan joukoilleni. Ranskan hyvistä siirroista huolimatta en uskonut, että Ranska saisi enää kunnolla jalansijaa omalle maalleen, jonka puolustaminen laivoin on äärettömän vaikeaa - kaupunki Välimeren ja Atlantin rannalla sekä sisämaan huvikeskus Pariisi.
Huomasin pelin aikan pientä ivaa Saksan siirtoja kohtaan, mutta en antanut niiden häiritä vaan ajattelin ottaa rauhallisesti vihollisten joukko kerrallaan. Ehkä olisin voinut tehdä muutaman rohkeamman siirron ja yrittää nopeampia ratkaisuja ja muutamat aikomani manööverit olisivat onnistuneetkin jälkikäteen tarkasteltuna, mutta katsoin, että aika on puolellani. Englanti ja Ranska koordinoivat toimintansa kiitettävän pikaisesti ja se hankaloitti toimintaa pohjoisilla merialueilla. Toisaalta pattitilanne Pohjanmerellä ei juuri haitannut, koska samaan aikaan sain aikaa hankkia itselleni edullisemmat asemat Ranskassa. Etelässä tuin Itävaltaa vain varmistaakseni selustani. Venäjä onneksi piti lupauksensa eikä siirtynyt länteen vaikka tilaisuuksia toki oli. Vaikka kyllä Venäjällekkin oli hyötyä siitä, että kriittisellä hetkellä autoin Tsaarin Norjaan ja hän sai kaipaamansa lisäjoukot ja myöhemmin tuin hänen toimiaan Itävaltaa vastaan. En usko, että Venäjällekkään olisi ollut eduksi kahden rintaman sota - sota Turkkia ja Saksaa vastaan. Turkilla olisi kuitenkin ollut etulyöntiasema, koska he olivat onnistuneet saamaan laivansa Mustallemerelle. Tilanne olisi ollut aivan toinen, jos Venäjä ja Turkki olisivat päässeet sopimukseen. Venäjän hyökkäystä länteen jarrutti varmaan myös ajatus siitä, että tarpeeksi suureksi kasvaessaan se olisi saanut kaikki kimppuunsa.
Siinä vaiheessa, kun olin hyökänny Ranskaa vastaan, Englanti ja Itävalta olivat heikentyneet ja Italia oli pelannut itsensä ainakin sosiaaliseen paitsioon - keskustelimme Venäjän kanssa jo mahdollisesta yhteisvoitosta. Tämän aistittiin ainakin Ranskassa, mutta ihmettelen miksi muut eivät huomioineet Ranskan Presidentin varoituksia. Totaalivoitto on toki houkutteleva vaihtoehto, mutta en usko, että Venäjä jolla oli parhaimmillaan 11 keskusta olisi siihen yltänyt ja onnekseni ei edes ryhtynyt kokeilemaan.
Minusta kaikki peliin osallistuneet pelasivat kunniakkaasti ja erityisen arvostettavia suorituksia olivat Engalnnin sinnittely kahdella joukolla ja Itävallan herääminen kuolleista, jollaista en ole ennen kohdannut. Turkin kanssa en pelin aikan paljon keskustellut, mutta Turkki piti myös hyvin pintansa - voisin yhtyä Ranskan presidentin esittämään kysymykseen: "Oliko Turkilla liittolaisia?" Italia toi kivaa väriä peliin puukottamalla ja soittamalla suutaan, mutta en missää tilanteessa olisi kyllä luottanut ailahtelevaan ja kaikki lupaavaan johtajaan, joka useaan otteeseen lähetti valmiit siirrot armeijoilleni.
Ensimmäinen peli SDS:n porukan kanssa ja pelaan mielelläni useamminkin. Eli jos pelejän ollaan aloittelemassa olen mukana. Itse olen pelannut pääasiassa face-to-face pelejä. Verkkopeleihin tutustuin kolmisen vuotta sitten osallistumalla John Armstrongin vetämään varianttiin Global Diplomacy. Erittäin mielenkiintoinen 12 hlön variantti. John on laajentamassa peliä nyt 17 hlön variantiksi. Lisää tietoa näistä kiinnostuneille löytyy osoitteesta http://frontpage.home.net/globaldip/
Italia (Tapio Eerola)
Oma pelini alkoi tosiaankin puukotuksella Itävallan selkään. Tähän Italian avaukseen liittyvä suurin riski on sen suoma mahdollisuus Turkille nopeaan kasvuun. Tämä kauhukuva ei tässä pelissä kuitenkaan toteutunut. Sen sijaan Ranskan selkäänpuukotus ja Saksan Itävallalle antama tuki pelastivat Itävallan sillä kertaa. Jostain syystä Saksa ei sitten myöhemmin enää katsonutkaan Itävaltaa pelastamisen arvoiseksi vaan lahjoitti sen Venäjälle ja antoi Tsaarille avaimet voittoon, jotka Venäjä sitten tosin heitti tyhmyyksissään menemään. Ranskakin osoitti huonoa harkintaa ahnehtiessaan yhtaikaa sekä Italiaa että Englantia ja jättäessään saksanvastaisen rajansa täysin auki.
Loppu pelistä sujuikin käsikirjoituksen mukaan, jonka Saksa ja Venäjä olivat laatineet. Ei etenimen tosin kovin nopeaa ollut mutta kyllä sitä ylivoimalla kehnompikin strategi aina pitemmän päälle pärjää. Jostain syystä Venäjällä ei ollut sitten intressiä kahmia niitä 18 keskusta, jotka olivat hänen ulottuvillaan.
Oikeastaan mitä vähemmän sanotaan pelin lopusta sen parempi. Oli se sen verran tyylitöntä toimintaa Saksalta ja Venäjältä. Vois sanoa että pelissä nähtiin kaksi huonoa voittajaa ja muutama hyvä häviäjä (mm. Italia)
Venäjä (Risto Karinen)
Birsan oli minulle toinen sähköpostitse käyty peli. Aktiivisemmin on tullut aiemmin harrastettua face-to-face -pelaamista, josta siitäkin tosin on jo useita vuosia.
Pyrin heti alkuun käymään vilkasta keskustelua kaikkien pelaajien kanssa, jotta sain vähän kuvaa, millaisessa seurassa olin. Perustavoitteenani oli alkuun tilanne, jossa saisin elää rauhanomaisesti sekä pohjoisessa että lännessä ja keskittyä saamaan keskuksia Balkanilla.
Ensisijaisesti toivoin etelässä Turkista liittolaista, mutta näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt, vaan Turkki aloitti minua kohtaan mahdollisimman aggressiivisesti. Pelkonani oli, että Itävalta-Unkari liittyisi samaan rintamaan - itse asiassa olin tästä melko vakuuttunut, mutta varhaisesta Italian puukotuksesta johtuen IU:sta tuli osin toimintakyvytön osallistumaan muuhun toimintaan kuin oman akuutin tilanteensa parantamiseen. IU:sta tuli tämän myötä Venäjälle hyvä liittolainen Balkanilla. Hyöty oli alkuun molemminpuolinen, mutta Saksan laajetessa IU:n merkitys Venäjälle puolestaan pieneni. Lopulta IU:n liitto sekä Venäjän että Saksan kanssa koitui kohtalokkaaksi, varsinkin kun Saksa ja Venäjä pitivät kiinni keskinäisestä hyökkäämättömyydestään.
Alkukeskusteluissa hahmoteltiin monenlaisia liittomahdollisuuksia. Yhtenä mielenkiintoisena avauksena pidin ajatusta Ranska-Italia-Venäjä kolmiliitosta. Italian pelin luonne kuitenkin melko pian paljasti sen, että opportunistinen disinformaation jakaminen joka suuntaan sai lähes kaikki varuilleen. En uskonut siihen, että yhteiset toimet Italian kanssa voisivat toteutua. Oletan, että samoista syistä Ranska päätti hyökätä Italian kimppuun, koska arveli, ettei Italian sanaan voinut luottaa ja pelkäsi pikaista Italian hyökkäystä läntiselle Välimerelle. Italian alamäki oli siis itse aiheutettua. Venäjälle Italian peli sopi tavallaan mainiosti - ensin Italian IU:n puukotus loi IU:lle ja Venäjälle yhteistyömahdollisuuksia pelkäämäni IU-Turkki -kuvion sijaan ja toiseksi Italia loi epävarmuutta myös Pariisissa, mikä avasi mahdollisuuksia Saksan hyökkäykselle. Epäselväksi oikeastaan jäi vain se, mihin suuntaan Italia aikoi/toivoi laajenevansa ja kenen kanssa.
Pelin alkupuolella toteutuneet Ranskan ja Saksan ja Saksan ja Venäjän liitot nostivat Saksan vaa'ankielen asemaan. Englannin suhteen olin oikeastaan koko ajan melko neutraali, mutta lopulta tilanteeni etelässä pakotti minut saamaan keskuksen Norjasta. Näin ollen Englanti pelattiin lopulta yhteistuumin nurkkaan. Ranskan pyrkiessä iskemään samalla Italiaa Saksa valitsi kumppanikseen Venäjän ja iski Ranskaa. Ranska hidasti Saksaa hyvillä siirroilla, mutta oli jo jakanut voimiaan liikaa sekä etelään että pohjoiseen. Ennen Saksan iskua keskusteluja käytiin varmaan joka suuntaan - kaikkia kombinaatioita pohdittiin - varmaankin enemmän tai vähemmän tosissaan.
Venäjän kannalta harmillista oli erityisesti se, että Turkin kanssa keskustelut ja ajoitukset menivät koko pelin ristiin. Turkki aloitti aggressiivisesti Venäjän halutessa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Tämän seurauksena Turkki sai haltuunsa Mustanmeren, jonka merkitystä jatkopelin kannalta ei varmasti voi yliarvioida. Yritin eräässä vaiheessa liennytystä, mutta sen Turkki siirroillaan tyrmäsi. Turkki puolestaan alkoi rakentamaan siltaa siinä vaiheessa, kun Venäjän oli laajentuakseen valittava enää joko hyökkäys Turkkiin tai Saksaan. Joukkoni olivat etelässä siinä määrin sidotut, että en nähnyt mahdollisuuksia taisteluun sekä Balkanilla että Saksan rintamalla. Hyökkäykseni Turkkiin ajautui myöhemmin pattitilanteeseen, johon kunnon ratkaisua ei kai olisi tullut ennen kuin olisin saanut Välimerelle omia laivojani. Mitä tästä sitten voisi oppia? Ehkä sen jälleen kerran, että Turkin ja Venäjän liittoa on vaikeaa rakentaa, jos Mustallamerellä seilaa laiva - oli lippu sen mastossa mikä tahansa.
Venäjän liitto Saksan kanssa alkoi hyökkäämättömyytenä ja passiivisena avunantona (Ruotsi Venäjälle) kehittyen lopulta voittavaksi liitoksi. Mielenkiintoista mielestäni oli, että Saksan iskettyä Ranskaa kesti vielä pitkään, kunnes todellista yhteistoimintaa alkoi kehittyä toisaalta Ranskan ja Englannin ja toisaalta Italian, IU:n ja Turkin välille. Ainakin Balkanilla aiempi yhteistoiminta olisi ollut kapula Venäjän rattaisiin. Tämä hidas viiden valtion liiton syntyminen takasi sen, että Venäjän ja Saksan liitto voimistui ratkaisevasti.
Mielenkiintoista kirjeenvaihtoa käytiin pitkin peliä. Erityisiä intohimoja tuntui herättävän se, että Saksan ja Venäjän kuvio piti loppuun asti. Tätä keskustelua en ihan täysin ymmärtänyt. Ei kai ole "pakko" puukottaa? Pelin henkeenhän kuuluu liittoutuminen. Mikäli liitto on hyvä ja toimiva johtaen voittoon, niin vaikeaa on nähdä syitä sen rikkomiseen - solo-voittoa lukuunottamatta. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan usko, että paukkuni olisivat riittäneet solo-voittoon. Jaettu voitto oli erinomainen saavutus. Mikäli peliä olisi vielä jatkanut, niin muutaman valtion kadottua olisi tilanne taas ehkä ollut toinen Saksan ja Venäjän välillä, mutta se jäi tällä kertaa kokematta.
Omassa pelissäni jäi lähinnä kaivelemaan, että en toiminut Balkanilla riittävän suoraviivaisesti. Pelin eri vaiheissa arvoin liian pitkään IU:n, Italian ja Turkin välillä. Terävämpi tavoitteiden asettaminen ja toiminta niiden mukaan olisi ehkä ollut tehokkaampaa.
Tärkeintä lopulta pelissä tietysti oli se, että Venäjän kansa sai näin lisää elintilaa ja vapaus koitti useille slaavilaisille heimoveljille... valitettavasti luvattu Rooman poltto jäi Tsaarin armeijassa toimineelta suomalaiskomppanialta vielä toteutumattomaksi unelmaksi. Seuraavan kerran, pojat!
Kiitokset kaikille pelaajille!
Tsaari
ps. Viimeisen vuoron Saksan hyökkäys Venetsiaan oli "toissijaisesti" forward retreat -siirto. Luulin tosin kyllä pääseväni Venetsialla Apuliaan...!
Turkki (Matias Viitasalo)
Aluksi tunnusteltuani naapureitani, oli Turkilla kaksi vaihtoehtoa, joko liittoutua Venäjän kanssa tai taistella I-U:n kanssa selkä selkää vasten Turkki Venäjää vastaan ja I-U Italiaa vastaan. Eniten pelkäsin Venäjän ja I-U:n liittoa. Päädyin ratkaisuun oikeastaan vasta ensimmäisen vuoden syksynä jolloin suuntasin kohti pohjoista. Tämä ehkä siksi että koin I-U:n luotettavimpana liittolaisena Italian puukotuksen jälkeen. Pelkäsin myös I-U:n jäävän Italian ja Venäjän jalkoihin, joten tarkoitukseni oli auttaa I-U jaloilleen, jotta vihollinen ei pääsisi uhkaamaan Balkanin suunnalta. Tämä jäi tosin resurssipulan vuoksi ajatuksen asteelle ja ehkä juuri sen vuoksi I-U kääntyi Venäjän puoleen. Olimme Venäjän kanssa pienessä pattitilanteessa jolloin sovimme hautaavamme sotakirveet, ja keskittyvän Paavin taltuttamiseen. Puukkoni kuitenkin tökkäsi Venäjää. Pelkäämäni Venäjän ja Itävallan liitto olikin sitten jo totta. Kun vielä Italia siirsi joukkojaan itään, näytti tilanne jo melko pahalta ja Balkanin niemimaa oli melkoinen tilkkutäkki. Ratsuväki saapui kuitenkin juuri kreivin aikaan Ranskalais-laivastojen muodossa ja Italia ei yrityksistä huolimatta koskaan päässyt Turkin maaperälle asti.
Tässä vaiheessa päätimme yrittää Venäjän kanssa taas uudestaan rauhan tiellä kun tilanne ei edennyt taaskaan Mustalla merellä suuntaan eikä toiseen. Olin toiveikas vaikkakin hieman epäileväinen tämän rauhan suhteen. Liitoksi sitä ei kovin voida kuitenkaan kutsua sillä kumpaisellakin oli liikaa epäilyksia, eikä yhteisiä päämääriä tuntunut löytyvän. Varoittelin myös Itävaltaa Venäjästä, mutta Frans-Josefin luottamus Tsaariin oli suuri. Kun Itävalta oli alistettu yritin kaikin keinoin saada Venäjää suuntaamaan Saksan kimppuun. Vajosin aneluissani todella alas, mutta mikään ei auttanut. (Tiedoksi Venäjälle, että olin tosissani tarjotessani uskollista pikkuveljen asemaa juuri ennen puukotustasi). Tällä kertaa rauhamme siis kesti juuri ja juuri sen muutaman vuoden. Olimme sopineet törmäyttävämme laivastomme BLA ja Sev välillä jotta kumpikaan ei pääsisi toista yllättämään. Tästä siis seurasi se, että Venäjän edetessä Armeniaan pääsivät joukkoni Sevastopoliin. (Olisi hauska tietää, miten Venäjä laski tuon tilanteen edukseen päättyvän.
Laskin, että Venäjä ei tule etenemään Turkin suuntaan, ennenkuin saa miehitettyä akselin Alb-Ser-Rum tai laivastonsa Välimerelle. Tässä vaiheessa yritin viritellä Italia-Itävalta-Turkki liittoa, mikä toteutui nihkeästi, koska yhteisiä siirtoja oli tilanteen vuoksi vaikea toteuttaa. Itävallasta tosin oli suuri apu Balkanin puolustuksessa viimeisnä vuosina.
Tein kaikkeni, ettei Venäläinen pääsisi hallitsemaan Alb-Ser-Rum linjaa, mikä olisi ollut todennäköisesti Turkin loppu. Venäjä ei kuitenkaan tuohon operaatioon uskaltanut ryhtyä. Kun Venäjä sai piikkinsä (armeija armeniassa) lihaani, vei se niin paljon resurssejani, että Venäjä olisi pikkuhiljaa päässyt musertamaan Balkanin suunnalta läpi.
Eli mitä tulee kysymykseenne oliko Turkilla liittolaisia: Turkilla oli lyhyitä liittolaisuussuhteita kaikkien naapurivaltojen kanssa vuoronperään. Aina liittolaisuus päättyi jomman kumman puukotukseen. Aina kun puukottajana oli vastapuoli, olisi Turkki ollut halukas pitempään liittoon. Tilanteitten vaihdellessa Balkanilla nopeasti vakiintumatta hetkeksikään (loppua lukuunottamatta) oli pitkäaikaisten liittolaisten saaminen erittäin vaikeaa. Tämä olikin varmasti suurin kompastuskivi Turkin pelissä. Pitkän linjan liittolaisia ei ollut ja kaikkien kanssa oltiin sodassa ja rauhassa vuoronperään.