10-kuukautinen sankarivauva

Nooa osoitti tänään sankarillista selviytymistä. Tänään kymmenen kuukautta täyttänyt muksu koki kovia, kun kävimme sairaalassa allergiatesteissä. Itsekin pistelytestin läpikäyneenä tiedän, että maailmassa on mukavampiakin asioita, mutta Nooapa ei 30 pistosta piitannut, vaan oli kuin ei olisi ollutkaan. Ja totta kyllä, huoneessa oli kyllä paljon muutakin, huomattavasti kiinnostavampia asioita!

Muutenkin päivä on mennyt hämmentävän hyvin, vaikka aamupäiväunet piti lopettaa kesken, jotta ehditään sairaalaan ajoissa. Nooa on ihmeellinen tapaus, melkoinen pärjääjä. Sanomattakin on selvää, että verikoe ei ollut juttu eikä mikään, vaikka kokeenottaja jotenkin vähän tumpelo olikin. Olen nähnyt sulavampiakin suorituksia. Vaan siinä auttaakin puudutusgeeli, neulalla saa tökkiä miten sattuu, eikä poika valita – luulen, että ilman geeliä tuossa kohtaa kuultaisiin huutoa.

Tuloksista ei ole vielä ihmeempää tietoa, paitsi että kananmuna-allergia on ilmeisesti tosiasia, joten sitä vältetään nyt ainakin kaksivuotiaaksi asti. Ei taida olla isompi ongelma, mutta vaatii vähän tarkkailua.

Vauva lisää entropiaa

Olen tullut siihen tulokseen, että vauvan tehtävä maailmassa on hajottaa vanhaa järjestystä ja lisätä entropian määrää systeemissä. Väitteeni tueksi voin esittää todistusaineistoa: kirjahyllyssämme pelit olivat ennen siivossa järjestyksessä aakkosittain pelikoneen mukaan; tv-sarjalevyt olivat samoin siististi rivissä. Ei enää.

Keittiö on myös jatkuva entropian lisääntymisen näyttämö. Ruokaa on yksinkertaisesti joka puolella. Toivon mukaan jossain vaiheessa tämä vanhan järjestyksen hajottaminen tekee tilaa uuden järjestyksen luomiselle.

Nooa löysi myös uuden ystävän salaatinkuivaimen kannesta. Sitä on mukava kiskoa perässään narusta vetäen. Pitäisiköhän pojalle ostaa joku varsinainen vetolelu? Kenties, vaan toistaiseksi taitaa riittää salaatinkuivain. Nuken hankkiminen tuntuisi myös ajankohtaiselta, sen verran reippaasti poika on innostunut nukkejen kanssa vuorovaikuttamaan tilaisuuden tullen. Nukkeja voi pussata ja retuuttaa, siitä se vuorovaikutustaitojen kehitys alkaa.

Vähemmän sosiaalisista harrastuksista mainittakoon roskisdyykkays. Vessan roskiksesta löytää ihastuttavia vessapaperirullan hylsyjä, joista vauhdikas vauva nauttii omatoimisesti päivän kuituannoksensa. Niinpä niin…

Keinumaan!

Eilen veimme Nooan ensimmäistä kertaa keinumaan, kun huomasimme naapuritalon keinuihin ilmestyneen vauvakeinun. Kätevää! Nooa oli aluksi hivenen huolestuneen oloinen, mutta omaksui keinumisen salaisuudet nopeasti. Tänään toisella kertaa keinuminen sujui jo oikein mainiosti!

Nooa on ollut muutenkin ilahduttavan reipas, varsinkin tänään illalla poika jaksoi leikkiä leluillaan pitkän tovin oikein keskittyneesti. Synttärilahjaksi kaavaillut rakennuspalikat otettiin käyttöön jokin aika sitten, ja ne ovat osoittautuneet oikein mukaviksi: Nooa ei itse vielä rakenna, mutta tuhoaa äidin ja isän rakennelmat ripeästi ja huolellisesti.

Luulen myös, että ensimmäisiin sanoihinkin päästään lähitulevaisuudessa käsiksi. Yritystä ainakin on kovasti, ja jonkinlainen hapuileva tulkinta sanasta "äiti" on kuultu jo monta kertaa. Tänään Nooa yritti myös selvästi sanoa "ikkuna" osoittaessaan ikkunaa – on se vaan viksu poika.

Runollisuus kunniaan

Onhan se hauskaa, kun tenttikirjassa törmää runoilevaan filosofiin:

In these early days of the digital transition, we are working out how to throw our voices into silicon; we are working out (in Latour’s language) how to delegate responsibility to ensembles of ones and zeros. But the ventriloquist’s dummy cannot talk without the collusion of both a ventriloquist and an audience who are willing to pretend that the voice is coming from a block of wood. The door can’t do its part without the support of travelers.

David M. Levy: Documents and Libraries: A Sociotechnical Perspective teoksessa Digital Library Use: Social Practice in Design and Evaluation

Onneksi ei ole minun tentittävänäni… delegate responsibility to ensembles of ones and zeros, hih.