Kyseenalaista tietoturvaa

Kirjastolla on keksitty päivittää lainausautomaatit. Pelkkä kortin vilauttaminen ei enää riitä, vaan nyt asiakkaan täytyy automaatilla lainatessa syöttää PIN-koodinsa. Ohjeissa puhutaan luonnollisesti ristiin tunnusluvusta ja PIN-koodista, jotta nekin, jotka PIN-koodinsa tietävät ja käyttävät (sitä ei välttämättä tarvitse koskaan, jos ei käytä kirjaston nettipalveluja), eivät tiedä, mitä automaatti vaatii.

Jos asiakas onnistuu automaatin käyttämisessä, kestää prosessissa aika lailla kauemmin kuin ennen. Useimmat asiakkaat eivät kuitenkaan onnistu automaatin käyttämisessä tai eivät uskalla edes kokeilla, joten työtä lainaustiskillä riittää tavallista enemmän.

Että sellaista tällä kertaa. Olisi mukava tietää, miksi muutos on tehty. Tietoturva kuulostaa mahdolliselta selitykseltä, mutta hajoaa heti alkuunsa: toisen ihmisen kortilla voi lainata ongelmitta ja PIN-koodia tuntematta, riittää että marssii kortin kanssa tiskille. Ei tässä ihmisten henkilöllisyyttä tarkistella.

Muutos haittaa asiakkaita, työllistää lainaustiskin henkilökuntaa (jonka määrää halutaan vähentää) eikä lisää asiakkaiden tietoturvaa merkittävästi. Kuka hyötyy?

Työnkuvaus

Tämän päivän mielenkiintoisin tehtävä oli työnkuvauksen kirjoittaminen. Mitä minä teen työkseni? Asiaa piti pohtia, sillä kirjastolla käydään läpi yliopistomaailmaa kuohuttavaa UPJ-prosessia. UPJ on siis uusi palkkausjärjestelmä – vanhoista palkkaluokista ja palvelusvuosilisistä luovutaan. Palvelusvuosien sijasta halutaan palkita työssä suoriutumisesta; palkka riippuu sekä tehtävän vaativuudesta (jota noilla kuvauksilla kartoitetaan) että henkilökohtaisesta arvioinnista. Henkilökohtainen arviointi seuraa joskus lähitulevaisuudessa. Odotan mielenkiinnolla, mutta vaatimattomin odotuksin.

Sinänsä pidän uutta palkkausjärjestelmää ihan hyvänä juttuna. Onhan se mukava ajatus, että hyvästä työstä voisi saada lisää palkkaa. Parempi peruste se on lisäpalkalle kuin pelkkä palvelusvuosien määrä. Miksi vanha ja huono työntekijä ansaitsee saada parempaa palkkaa kuin nuori ja hyvä? Kuuma kysymys palkkausjärjestelmässä on tietysti se, että kuinka se maksetaan – pakollinen ominaisuus järjestelmässä on takuupalkka, eli kenenkään palkka ei voi laskea. Lisärahaa pitäisi siis löytyä jostain. Mistä, on kai edelleen vähän mysteeri.

Töitä!

Niinpä niin – kuka minun työpanokseni tekisi, jos en minä itse! Jos minut heitetään kirjastosta pihalle, pitää tilalle palkata joku muu. Näin ollen työsopimukseni sai jatkoa maaliskuun loppuun asti. Sitten kirjasto hiljenee jo sen verran, että voipi olla, ettei sopimus jatku, mutta minähän olen vähästäkin tyytyväinen.

Viimeinen työpäivä

Vuoden viimeinen päivä on myös viimeinen työpäivä, kortiston parissa. Tammikuun jatkan lainaustiskillä, mutta sen jälkeen alkaa suuri tuntematon. KELA kyseli tämänkin vuoden tuloja Johannan asumuslisää varten – mistäs minä tiedän, paljonko minua työllistetään.

Se on sitten hyvästit kärryille ja korteille. Valitettavasti asiakkaat (ja asiakkaat) eivät ole menneet mihinkään.

Kun on kirjastossa päivystämässä sulkemisaikaan, voi vain toivoa, että voisi käyttää Black Booksin Bernardin metodia viipyilevien asiakkaiden häätämiseen. Luuta kouraan ja megafoni toiseen ja sitten vain hätistelemään: Come on, get out all you time-wasting bastards, back on the street.