Vasikan osa

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins, 2020
Suom. Kira Poutanen
413 s.

Elämäni rottana tarjoaa jokseenkin ajankohtaista asiaa, vaikka 1990-luvulle sijoittuukin. New Yorkin osavaltion pohjoisosissa joukko nuoria valkoisia miehiä pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen pojan. Miehistä kaksi on kirjan päähenkilön Violet Kerriganin isoveljiä.

Asia yritetään ohittaa ja painaa villaisella – lopultahan kaikki on uhrin syytä, syyllisten kaivelu on itse asiassa rasismia valkoisia kohtaan ja varmaan kuitenkin joku musta gangsteri on asian takana – mutta Violet kantaa salaisuutta, hän on nähnyt raskauttavia asioita ja lopulta kun tilanne käy tarpeeksi painostavaksi, Violet ei voi sille mitään, salaisuus vain pääsee ulos.

Sen jälkeen tapahtumat saavatkin nopeasti vauhtia. Sanottuaan veljensä syyllistävät sanat ääneen, Violet muuttuu välittömästi perheensä viholliseksi. Kerriganin perheen ja yhteisön arvomaailmassa perhe tulee ensin. Perheen on pidettävä yhtä. Suku pitää yhtä. Oman yhteisön sisällä pidetään yhtä. Tällaisista asioista ei kerta kaikkiaan sanota sanaakaan ulkopuolisille. Violet on kertaheitolla rotta, jonka kanssa kukaan ei halua olla enää ikinä missään tekemisissä.

Violet saa uuden kodin kauempaa, tätinsä luota. Äidin puoleinen täti on sen verran etäinen, eikä Kerrigan, joten hänen luonaan Violet on turvassa – siinä määrin, kuin traumatisoitunut nuori nainen voi olla, sillä Violetin kaltainen hylätty, identiteettinsä hukannut, rakkaudenkaipuinen nuori nainen on kaikkea muuta kuin turvassa, hän on päinvastoin mitä helpoin uhri erilaisille saalistajille.

Kun yhdestä saalistajasta päästään, vuorossa on seuraava. Violetin elämä erossa perheestään on turvatonta harhailua hyväksikäytöstä toiseen. Elämäni rottana on kaikkea muuta kuin hyväntuulinen kirja. Se pöyhii rasismia ja hyväksikäyttöä ja sitä, millaista on tulla hylätyksi. Raskasta, mutta ajankohtaista luettavaa.

Elämäni rottana -kirja

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Teen historia Suomessa

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja
Tammi, 2020
238 s.

Arvosana kiikkuu siinä kolmen ja neljän tähden välissä, mutta teen ystävänä pyöristän nyt neljään. Suomalainen teekirja on oikein oiva katsaus teen historiaan Suomessa. Sirkka-Liisa Ranta esittelee, miten tee saapui Suomeen noin 300 vuotta sitten ja miten teenjuonti on maassamme näkynyt eri tavoin.

Paljolti teekulttuuri kytkeytyy itänaapuriimme, teetä on tuotu Kiinasta Venäjän kautta maateitse. Venäläiset kauppiaat pyörittivät Suomen teekauppaa paljolti, kunnes myöhemmin länsimainen teeteollisuus Liptoneineen ja Twiningseineen teki maihinnousunsa.

Ranta on selvästi penkonut arkistolähteitä ja esimerkiksi vanhoja lehtiä todella perinpohjaisesti. Kuvituksen vanhat mainokset ilahduttivat, toki enemmänkin kuvia olisi saanut olla ja värikuvia myös, mutta tiedän myös, ettei se niin yksinkertaista ole. Hieman enemmän olisin toivonut ehkä tietoa teestä ja teentuotannosta, mutta sehän ei varsinaisesti Suomeen liitykään.

Hauska kirja, kyllä tämä teenjuojaa ilahduttaa.

Suomalainen teekirja ja teekuppi

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Kolonialistista haikeutta Koillis-Intiassa

Kiran Desai: Menetyksen perintö
Otava, 2007
Suom. Kristiina Drews
548 s.

Menetyksen perintö sijoittuu Koillis-Intiaan 1980-luvulle ja kuvaa kolonialismin perintöjen setvimistä erilaisista näkökulmista.

Vanha tuomari Jemubhai Patel on taustansa katkeroittama ja perheestään vieraantunut. Opinnot Englannissa johtivat tuomarin virkaan, kun Intia itsenäistyi ja intialaisille aukesi paljon aiemmin englantilaisten hallussa olleita virkoja. Patel on kahden maailman välissä: hän halveksuu intialaisia, mutta englantilaiset eivät hyväksy häntä. Kirja kertoo Patelin tarinaa takaumien kautta.

Kirjan nykyhetkessä 1980-luvulla Kalimpongissa, Länsi-Bengalissa kiehuu, kun nepalilaiset gorkhat vaativat oikeuksia. Alue on monen kansallisuuden sekoitusta, mutta runsaslukuiset nepalilaiset eivät saa arvostusta, koulutusta omalla kielellään tai muitakaan oikeuksia. Tästä nousee mellakoita, joiden kohteeksi tuomari Patelkin joutuu: kirja alkaa, kun gorkhakapinalliset saapuvat tuomarin talolle hakemaan tuomarin aseita.

Tuomarin tyttärentytär Sai asuu tuomarin luona menetettyään vanhempansa. Nepalilainen Gyan on palkattu opettamaan Saille matematiikkaa ja kun Gyan osallistuu kapinaan, Saikin joutuu kohtaamaan jälkikolonialismin perinnön.

Kolmantena linjana kuvataan tuomarin kokin pojan Bijun vaiheita New Yorkissa. Biju on paperiton siirtolainen, joka kiertää hanttihommasta toiseen, koska ilman työlupaa parempaakaan ei ole tiedossa. Kokki kuvittelee poikansa olevan matkalla kohti uljasta tulevaisuutta, mutta isän toiveilla ja pojan todellisuudella ei välttämättä ole paljoakaan yhteyttä.

Menetyksen perintö on monitasoinen, taitavasti kirjoitettu romaani, joka kuvaa siirtomaavallan perintöä ja monenlaisia katkeruuksia hyvin. Kirjalla on hauskat ja raskaat hetkensä, tuomari Patelista ei paljon iloa irtoa, mutta kirjan sivuhenkilökaarti tarjoaa kepeämpiäkin tunnelmia. Intiassa kun ollaan, tietyltä määrältä kaaosta ja sekavia tilanteita ei varmastikaan voi välttyä.

Kirja sijoittuu tavattoman kauniisiin maisemiin; tämä olisi kaivannut seurakseen Darjeeling-teetä, mutta omasta teehyllystäni löytyy vain teetä rajan toiselta puolelta Nepalista, läheltä Darjeelingiä ja kirjan tapahtumapaikkoja.

Menetyksen perintö -kirja

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Antiikin kansatieteestä

Maijastiina Kahlos: Roomalaiset ja barbaarit
Otava, 2020
245 s.

Roomalaiset ja barbaarit on vähän raskaanpuoleinen ollakseen näin ohut kirja. FT Maijastina Kahlos pui roomalaisten ja barbaarien suhteita perinpohjaisesti ja uusimpaan tutkimustietoon nojaten, mutta ainakin minulle jäi lopulta käteen hämmennystä siitä, mistä kaikessa oikein oli kyse.

Mutta ehkä se juuri onkin Kahloksen olennaisin pointti? Barbaarin käsite on häilyvä kuin mikä ja kansakunnille annetut nimitykset – keltit, germaanit, gootit, vandaalit, frankit ja niin edelleen – ovat roomalaisten näkemyksiä, jotka perustuvat osin poliittisiin tarkoitusperiin, eivätkä varsinaisesti mihinkään sen syvällisempään kansatieteelliseen näkemykseen. ”Nuo tyypit tuolla Reinin tuolla puolen olkoon germaaneja, koska haluamme suhtautua heihin eri tavalla kuin näihin gallialaisiin joen tällä puolen”.

Se, kuka milloinkin oli barbaari, on siis varsin joustava käsitys. Toisinaan roomalaiset suhtautuivat barbaareihin hyvinkin kielteisesti ja sotivat näiden kanssa, toisinaan barbaarit olivat tarpeellisia kauppakumppaneita ja hyödyllistä (orja)työvoimaa – ja jopa kansalaisia. Ei siis kannata luokitella turhan jyrkästi väkeä roomalaisiin ja barbaareihin, meihin ja muihin, koska rajat ovat liukuvia. Tämä on ihan hyvä oppi nykypäivänäkin.

Huvittavinta kirjassa oli roomalaisen runoilija Martialiksen epigrammi (7.30), jossa pohditaan, miksei roomalainen penis kelpaa roomalaisnaiselle, vaikka kaiken maailman ulkomaalaisten kanssa hypätään sänkyyn tuon tuostakin – siis lähes 2000 vuotta vanhaa tekstiä, mutta kuin suoraan tämän päivän perussuomalaisen ajatuspajan kynästä! Mikäpä tässä maailmassa muuttuisi.

Roomalaiset ja barbaarit -kirja

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Junamatkailun perusteet

Aino Toivonen ja Sami Havukainen: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla
Otava, 2020
48 s.

Jälleen kerran laadukasta tavaraa: Havukainen & Toivonen -duo ei taaskaan petä. Siinä missä omassa lapsuudessa Kunnakset olivat kovinta kamaa, omien lasten kohdalla Tatut ja Patut (ja Veerat) ovat nousseet vastaavaan asemaan ja oikeastaan vähän ylikin. Nytkin kun lapset ovat jo kovimmasta Tatu ja Patu -iästä ohi (14 ja 11), tämä ostettiin silti heti ja kyllähän tämän jokainen huolella lukee.

Ja nimenomaan huolellahan nämä pitää lukea, jotta pystyy havaitsemaan jokaisen vitsin ja nauttimaan jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. Taas on kuvat tungettu täyteen monenlaista visuaalista ja verbaalista vitsintynkää. Tottunut lukija tietää, että taas saa joka aukeamalta etsiä jotain tiettyä kuvaa, mutta veturijahdin lisäksi suosittelen kiinnittämään huomiota monessa kohtaa junassa esiintyviin roskissymboleihin.

Opinpa senkin, että tehokkaan pakkaamisen nimissä matkakaakaot kannattaa ehdottomasti imeyttää pystyviikattuihin alusvaatteisiin 😝

Tatu ja Patu ja juna-aiheisia pelejä

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.