Kategoria: Kirjat

Juhani Aho: Juha
SKS, 1994 (alunperin Otava, 1911)
184 s.

Juhani Aho (1861–1921) on pitkän uran tehnyt kirjailija, yksi ensimmäisiä suomeksi uransa tehneitä ammattilaisia. Aho tunnetaan erityisesti lastuistaan, mutta romaanejakin on jäänyt elämään. Suurimpana niistä ovat varmaankin edelleen kouluissa luettava Rautatie ja tämä Juha, josta on tehty muun muassa parikin oopperaa ja ainakin neljä elokuvaa.

Juha on jonnekin epämääräiseen historialliseen ajankohtaan – 1600- tai 1700-luvulle, puitteista päätellen – sijoittuva kolmiodraama, jonka pääosissa ovat Juha, Marja ja Shemeikka. Juha on Ruotsin ja Venäjän rajaseuduilla asuva kaskiviljelijä, kova työmies, vaikka onkin vähän vanhempi. Marja on Juhan vaimo, nuori Venäjän puolelta tullut orpotyttö, joka on Juhan perheessä elänyt ja jonka Juha sitten otti vaimokseen. Vienankarjalainen kauppamies Shemeikka poikkeaa talossa ja piintyneenä naistenmiehenä lumoaa Marjan.

Kun Juhan äiti tulee kylään, eikä jälleen kerran peittele Marjaa kohtaan tuntemaansa vastenmielisyyttä ja suoranaista vihaa, Marja päättää lähteä Shemeikan matkaan tämän lupailtua kuun taivaalta. Juha jää kärsimään yksin kotiin, epätietoisuuden piinaamana: pakotettiinko Marja väkisin Shemeikan mukaan vai lähtikö tämä omasta halustaan? Tuleeko Marja koskaan takaisin, pitäisikö häntä lähteä etsimään?

Epämääräisestä historiallisuudestaan huolimatta Juhaa on pidetty hyvin nykyaikaisena. Tapahtuma-ajalla ei ole väliä, ihmiskuvaus nähtiin hyvin modernina ja yleispätevänä. Juhassa hyödynnetään moderneja keinoja, kuten vapaata epäsuoraa esitystä ja henkilöiden sisäistä puhetta. Tarinaa ei johdata kaikkitietävä kertoja, vaan näkökulma on vuoroin Juhan, Marjan ja vähän Shemeikankin. Lukija pääsee näiden henkilöiden tunnemylläkän keskelle.

Modernein silmin tarina tietysti näyttäytyy aika tavanomaisena kolmiodraamana. Tulee myös mieleen, että tässäkin monogamianormeista poikkeamalla olisi vältetty koko draama. Jos Marja kaipaa elämäänsä vaihtelua – niinkuin varmasti noissa oloissa kaipaakin – olisi leikkinyt leikkinsä Shemeikan kanssa ja jatkanut sitten elämäänsä Juhan kanssa… Mutta ehkäpä se ei sitten ollut vaihtoehto. Ei tässä näinkään hyvin käy, kuten arvata saattaa.

Yli sadan vuoden takainen romaani on edelleen aivan lukukelpoinen. Sanastossa ja puheenparressa on oma vanhanaikaisuutensa, joka ei kuitenkaan liiemmin haittaa lukemista. Jutun juoni on kiinnostava ja historiallinen ajankuva kaskiviljelyn ja heimosotien ajalta antaa oman värinsä. Ehkei kuitenkaan kannata lukea liiaksi dokumenttina: kirjan ilmestyttyä vienankarjalaiset pahoittivat mielensä siitä, millaisena haareminpyörittäjänä ja hamesankarina Shemeikka kuvattiin.

Ei siis hullumpi romaani. Vähän vanhanaikaisesti raskassoutuinen ehkä, mutta jos haluaa kotimaisiin klassikoihin perehtyä, kyllä Juha kannattaa lukea.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Aino Kallas: Sudenmorsian
Otava, 2007 (1928)
96 s.

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Urakoituani pitkään Aleksis Kiven Kullervon kriittisen edition parissa, halusin valita kurssikirjojen pinosta jotain helpompaa ja nopealukuisempaa. Menin sitten aivan toiseen ääripäähän: Aino Kallaksen Sudenmorsian on pinon kirkkaasti pienin kirja, alle sata pienikokoista sivua, siis melko niukasti ylipäänsä romaani.

Kirja kertoo tarinan 1600-luvun Hiidenmaalta. Tarinan pääosassa on metsänvartija Priidikin vaimo Aalo, joka kuulee metsästä susien kutsun ja päätyy juoksemaan maita ja mantuja ihmissutena. Nuori nainen saa kaiken haluamansa vapauden susilta, mutta kun seuduilla pelätään susia ja kammotaan Saatanan tekoja, on tietysti ilmiselvää, että Aalon luonto tulee ennen pitkää paljastumaan, eikä sen jälkeen ole enää osaa ihmisten maailmaan.

Kallas kirjoittaa hyvin vanhanaikaisella, arkaaisella tyylillä. Se vaatii vähän totuttelua, ennen kuin lukeminen alkaa kunnolla luistaa. Loppuun asti tökkii sanan ”elikkä” käyttäminen sanan ”tai” sijasta. Toisaalta vanha tyyli rakentaa osaltaan tunnelmaa ja vie lukijan tehokkaasti toisenlaiseen maailmaan. Vieraannuttava vaikutus vaikeuttaa lukemista, mutta ei turhaan.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajuttosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsänelävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin ja jäniksenkin.

Tarinaan on tietysti helppo lukea jos jonkinlaista symboliikkaa. Rakkaussuhde Eino Leinoon on ollut suosittu pintatason tulkinta, mutta eihän tämä nyt mitenkään yksiselitteisesti rakkauskertomus ole, joten ihan tähän en tyytyisi. Minusta tässä Aalon ja Priidikin välinen rakkaus jää kakkossijalle: tämähän on ennemmin kuvaus naisen vapautumisesta patriarkaalisen yhteiskunnan kahleista, nauttimaan todellisesta vapaudesta, jonka sutena metsässä juokseminen tarjoaa. Lukisin tätä 1920-luvulla naisten oikeuksissa tapahtuneiden edistysaskelten valossa.

Lähes sadan vuoden ikäinen Sudenmorsian on edelleen käypää tavaraa ja kiehtova kertomus kaikille patriarkaatin murskaajille ja naisten vapauden ystäville.

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Kansa, 1910 (SKS, 2001)
215 s.

Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.

Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.

Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.

Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.

Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.

”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”

”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:

”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.”

Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:

”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”

”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:

”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!”

Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.

Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.

Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.

Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.

Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Abdulrazak Gurnah: Paratiisi (Paradise)
Tammi, 2023
Suom. Einari Aaltonen
307 s.

Pari vuotta sitten Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnettiin Abdulrazak Gurnahille, jolta Einari Aaltonen sitten suomensi oitis uusimman teoksen Loppuelämät. Koska Keltaisen kirjaston periaatteisiin kuuluu, että siihen otetuilta kirjailijoilta suomennetaan useampi teos, Aaltonen pääsi saman tien uudestaan Gurnahin kimppuun. Tällä kertaa käännettäväksi valikoitui Gurnahin kymmenen kirjan mittaisesta tuotannosta vuonna 1994 ilmestynyt Paradise, joka Booker-ehdokkaana oli jonkinasteinen läpimurtoteos.

Paratiisi on nuoren miehen kasvukertomus. Sen pääosassa on Yusuf, hotellinpitäjän poika pienestä kaupungista Itä-Afrikasta, missä nykyisin on Tansania. Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun: hotelli perustettiin pikkukaupunkiin kun se vilkastui saksalaisten rakentaessa rautatietä ylängöille. Nyt kaupunki on unelias.

Yusuf odottaa innolla Aziz-sedän vierailuja. Setä on maineikas kauppias ja hänen vierailunsa ovat perheelle kunniaksi, mutta Yusufia henkilökohtaisesti kiinnostaa tietysti sedän hänelle lähtiessään sujauttama kolikko. Tämä kerta on kuitenkin erilainen. ”Lähdet Aziz-sedän matkaan”, isä sanoo, eikä juuri sen enempää. Niin Yusuf lähtee ja vasta myöhemmin selviää, ettei hän ole palaamassa takaisin ihan hetkeen. Yusufin isä on velkaa Azizille ja Yusuf annetaan velan pantiksi – eli käytännössä myydään orjaksi.

Niinpä Yusuf päätyy työskentelemään Aziz-sedän puodissa sitä hoitavan Khalilin apulaisena. ”Vuoden 1891 jälkeen saksalainen siirtomaahallinto pyrki muokkaamaan alueen karavaanireitit, jotka edelsivät eurooppalaista kolonisaatiota, jokasään valtateiksi, olkoonkin että useimmat näistä hankkeista epäonnistuivat”, kertoo Wikipedia. Näistä karavaanireiteistä tässäkin kirjassa on kyse, sillä Aziz on arabikauppias, joka tienaa juuri näillä kauppamatkoillaan. Hän kokoaa suuren retkikunnan ja lähtee rannikolta sisämaahan käymään kauppaa.

”Minne retkikunta on menossa?” Yusuf kysyi.

”Villien pariin käymään kauppaa”, Khalil vastasi. ”Se on sayyidin elämäntyö. Siihen hän keskittyy. Hän menee villien luo, myy heille nämä tuotteet ja ostaa heiltä mitä milloinkin… paitsi orjia, niitä hän ei ostanut edes ennen kuin hallitus kielsi orjakaupan. Se on vaarallista, eikä se ole kunniallista.”

Kauppamatkat kestävät kuukausia, joskus jopa vuosia, siinä määrin vaivalloista kaupankäynti on. Lopulta Yusufkin pääsee matkoille mukaan. Vuosien tylsä vankeus Aziz-sedän puodissa vaihtuu matkanteon jännitykseen. Alkumatka tehdään junalla, sitten alkaa karavaanimatka. Se ei tarkoita kameleita, kuten autiomaiden karavaaneissa, vaan kantajia. Yusufin ensimmäinen matka jää vuorten rinteillä olevaan kaupunkiin, jonne Yusuf jätetään puodinpitäjän palvelijaksi vuodeksi. Tämä tekee nuorelle miehelle hyvää: puodinpitäjä vaimoineen muun muassa kauhistuu Yusufin lukutaidottomuutta, joten hän saa luvan oppia pystyäkseen lukemaan Koraania.

Lopulta Aziz palaa matkoillaan hakemaan Yusufin mukaansa ja tämä pääsee mukaan pitkälle ja vaaralliselle kauppamatkalle Tanganjika-järven tuolle puolen, jonnekin nykyisen Kongon takamaille, jossa paikalliset heimopäälliköt pitävät valtaa. Karavaani pääsee perille, mutta kovalla hinnalla. Yusufkin joutuu näkemään ja kokemaan paljon.

Abdulrazak Gurnah kuvaa romaanissaan toisaalta nuoren miehen kasvukertomusta, toisaalta sen taustalla aikakauden muutosta. Azizin kaltaisten arabikauppiaiden aika alkaa olla ohi, kun saksalaiset ottavat tiukempaa otetta siirtomaastaan. Alussa saksalaiset ovat myyttisiä hahmoja, joista puhutaan jos jonkinlaisia huhupuheita. Lopussa saksalaisten saapuminen konkretisoituu paremmin, kun ensimmäinen maailmansota alkaa lähestyä ja saksalaiset tulevat rekrytoimaan sotaväkeä.

Loppuelämien tavoin olennaista on myös Itä-Afrikan olojen kuvaus. Tämä sijoittuu hieman varhaisempaan ajanjaksoon. Alueen monikulttuurisuus näkyy: on paikallisia swahileja, Azizin kaltaisia arabikauppiaita, heitä rahoittavia intialaisia, eräs sikhimieskin. Sitten on syvemmällä Afrikassa asuvat villi-ihmiset, joita rannikon asukkaat pitävät aivan mahdottomina. Afrikka ei näissä kertomuksissa ole mikään yksioikoinen monoliitti, vaan monikulttuurinen, monipuolinen maanosa. Miehinen maailma se on, ainakin tämän kirjan valossa: tässä nuoren miehen kasvukertomuksessa naisten osa on pieni, vaikkakaan ei tyystin merkityksetön.

Einari Aaltonen on taas kerran tehnyt tavallisen hienoa työtä teoksen suomentajana, Paratiisi etenee sujuvasti suomeksi, mausteinaan Gurnahin tapaan swalihin- ja arabiankieliset ilmaukset. Gurnah vie lukijan toiseen aikaan ja paikkaan. Mutta missä paratiisi on? Onko se kauppias Azizin muurein suljetussa puutarhassa, vai jossain villien mailla Afrikan sydämessä? Sitä lukija voi jäädä miettimään, Gurnah ei tähän kysymykseen suoraa vastausta anna.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Alba de Céspedes: Ylioppilaskoti (Nessuno torna indietro)
Otava, 2023
Suom. Toini Kaukonen
439 s.

Italialaiselta Alba de Céspedesiltä (1911–1997) on suomennettu kolme romaania. Vanhin niistä on tämä Ylioppilaskoti; kirja on ilmestynyt vuonna 1938 ja suomeksi jo 1943 Toini Kaukosen suomennoksena. Sen jälkeen 1950-luvulla tuli pari suomennosta, jonka jälkeen de Céspedes unohdettiin Suomessa. Otava palasi asiaan viime vuonna julkaisemalla Kielletyn päiväkirjan uudestaan ja nyt on vuorossa Ylioppilaskoti. Se kolmas suomennos, Naisen kannalta, on alkujaan Karistolta, joten saapa nähdä, julkaiseeko Otava sen ensi sitten ensi vuonna vai ei.

Ylioppilaskoti, alkuperäiseltä nimeltään Nessuno torna indietro eli Kukaan ei palaa takaisin, on de Céspedesin varhaista tuotantoa ja aikoinaan välitön menestys niin kriitikoiden kuin lukevan yleisön keskuudessa. Italiassa silloin vallassa ollut fasistivalta ei erityisemmin innostunut romaanin kuvaamasta elämänmenosta, se katsottiin perhearvojen vastaiseksi.

Mistä tässä paheellisessa romaanissa sitten on kyse? Sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun puolivälin paikkeille Roomaan, jossa naisopiskelijat elävät nunnaluostarissa opintojensa ajan. Kirjassa seurataan kahdeksaa nuorta naista, joiden elämän polut haarautuvat eri suuntiin heidän taustojensa ja elämänvalintojensa johdosta.

Joukossa on Vinca, espanjalaistyttö, joka rakastaa maanmiestään Luisia, mutta Espanjan sisällissodan puhkeaminen ravistelee Vincan ja Luisin elämää. Varakkaalla Emanuelalla on salaisuus, jota hän ei uskalla paljastaa kenellekään ja joka uhkaa asettua hänen onnensa tielle. Silvia on ahkera ja kunnianhimoinen opiskelija, jota odottaa akateeminen menestys. Xenia ei pärjää akateemisella uralla ja pakenee luostarista.

Anna ja Valentina ovat molemmat maalaistyttöjä samoilta seuduilta, mutta erilaisin taustoin: toinen on varakkaasta perheestä, toinen on köyhä. Tämä luokkaero aiheuttaa oman hankauksensa tyttöjen ystävyydelle. Milly on terveydeltään heikko musiikinopiskelija ja Augusta muita selvästi vanhempi ja haaveilee kirjailijan urasta.

De Céspedes seuraa nuoria naisia vajaan parin vuoden ajan. Lukija saa tarkkailla naisten elämänmenoa ja ajatusmaailmaa läheltä, de Céspedes on taidokas sielunmaisemien kuvaaja. Osalle naisista tärkeintä on saada aviomies ja päästä perinteiseen naisen asemaan; toiset ovat selvästi nykyaikaisia naisia itsenäisine haluineen ja tarpeineen. Tämä epäilemättä vaivasi fasisteja, joille naisen paikka oli äitinä tuottamassa maailmaan fasistipilttejä.

Kuvaus on taidokasta, mutta samalla teos tuntui hivenen pitkäveteiseltä. Tarinaa riittää, kirjalla on mittaa yli 400 sivua ja luonnollisesti onkin, kun näin laajaa päähenkilökatrasta seurataan tällaisella pieteetillä. Minulla oli vaikeuksia ylipäänsä tarttua kirjaan ja sen saattaminen loppuun vaati vähän urakointia edessä häämöttävän eräpäivän uhan alla. Kirjan yli 400-sivuinen pituus tosiaan tuntui.

Jos aihe kiinnostaa, tämä on edelleen ihan mielenkiintoinen kirja, mutta jos vain haluaa tutustua de Céspedesin tuotantoon, Kielletty päiväkirja oli merkittävästi vetävämpi teos. Toini Kaukosen kahdeksankymmenen vuoden takainen suomennos oli yllättävän kelvollinen edelleen, vain paikka paikoin sen sanavalinnat tuntuivat vähän vanhentuneilta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.