Vaihtoehtoinen menneisyys. Talon ullakolta on löytynyt sanelunauhoja, joilla ydinlaskeuman saastuttamassa maailmassa vuosia sitten elänyt nainen kertoo tarinansa. Kiihkoilijoiden liike on ottanut vallan Yhdysvalloissa. Synnytyskelpoiset naiset ovat orjia säteilytettyjen ihmisten yhteisössä.
Voisiko tällaista oikeasti tapahtua? Ydinsota, vainoja, pakkotyöleirejä... ja toisaalla tapauksettomassa ansassa, näennäisen normaalissa yhteisössä tarkkailun alla munasoluja hautovia naisia, jotka eivät omista omaa ruumistaan, eivät pysty edes tappamaan sitä.
Luin kirjan ensimmäistä kertaa ehkä hädin tuskin yläasteikäisenä. Silloin se järkytti; uudelleen luettuna vuosi sitten järkytti eri tavalla. Kun uskoo alati vapaampiin oloihin, ei jaksa ymmärtää, miten tietyiltä henkilöiltä voitaisiin enää ottaa kaikkia oikeuksia pankkikortin käytöstä alkaen pois. Sotakin tuntuu kaukaiselta, vaikka sitä jatkuvasti jossain käydään. Atwoodin päähenkilöön, jolla on vain omistajansa nimi erottamaan hänet muista kaltaisistaan, kuitenkin samaistuin vahvasti. Oma ruumis on sen verran pyhä.
Avainsanat: ihmiskunnan tulevaisuus, naiseus, orjuus, science fiction, yhteiskuntakritiikki
Yksi kommentti ↓
Muuten pätevä arvostelu käsittelee aihepiiriltään haurasta teosta turhan retuutellen paljastaen jo alussa kirjan vasta lopussa paljastuvan kontekstin. Tarina ei shokeeraa raakuudellaan tai graafisilla kuvauksilla utopistisesta tulevaisuudesta. Useimmiten ei tule edes mieleenkään, että lukee science fictionia.
Sen sijaan kyseessä on herkku, jota ei raaski lukea kuin pari sivua päivässä. Niin upea teos on kyseessä. Kuin runo, joka jatkuu satojen sivujen verran. Rytmi vie mukaansa, samoin päähenkilön kertoman maailman palapelimäisyys - lukijan päälle ei vyörytetä huolella tehtyä utopiaa vaan se avautuu pikkuhiljaa, hetki hetkeltä.
Kommentoi