Fedor Dostojevski : kaikki arvostelut

Minäkertoja Netotška kuvaa tarinan ensimmäisessä jaksossa lapsuuttaan. Vaatimattomat olot muuttuisivat jonain päivänä taiteilijaisäpuolen lupailemaksi paremmaksi elämäksi. Tapaamme vallan ”nykyaikaisen” perheen: alkoholisti-narsisti-isän, masentuneen äidin ja vanhemmilleen aina ja kaikessa lojaalin lapsen.

Netotška jää pian orvoksi ja pelastetaan kadulta varakkaan ruhtinaan perheeseen ja kotiopetukseen (joka kuvataan pedagogisesti varsin edistykselliseksi). Keskeistä on ruhtinaan tyttären Katjan ja Netotškan ystävyys, joka varovasti syntyy yli luokka- ja luonne-erojen ja saa varhaisnuoruuden eroottisiakin piirteitä.

Kolmannessa jaksossa arasta ja alemmuudentuntoisesta tytöstä kasvaa itsetuntoinen ja oikeamielinen nuori nainen. Netotška on jälleen uudessa perheessä ja katselee pariskunnan suhdetta tarkoin silmin. Hän tulee löytäneeksi kirjeen, joka paljastaa menneitä saloja ja avaa melkoisen draaman.

Tässä Dostojevskin varhaisessa romaanissa on taatusti avoin loppu. Kirjailija suunnitteli siitä laajaa, kuusiosaista teosta. Kolme osaa ilmestyivät lopulta lehtinovelleina, mutta kirjoitustyö keskeytyi, kun poliittiseen ryhmään kuulunut kirjailija pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Teloituslavalla hänet armahdettiin (teloitusvalmistelut pappeineen kaikkineen osoittautuivat makaaberiksi lavastukseksi) ja lähetettiin Siperiaan. Kirjailija työsti vielä tätäkin teosta, mutta ei suunniteltuun laajuuteen.

Keskeneräisenäkin teos on edustava ja kiinnostava näyte Dostojevskin tuotannosta. Kirjailijan pienet ihmiset ja suuret teemat löytyvät oitis: köyhät, kärsivät, sairaat ja kohtauksissaan kirkkaasti näkevät ihmiset kantavat omaa tai sijaiskärsivät toisten syyllisyyttä ja jalostuvat anteeksiannon kautta. Kun sentimentaalisen kielen alituiseen suutelevine ja kyynelehtivine henkilöineen ei anna hämätä, löytää teoksesta moniulotteista ja syvällisesti tutkittua ihmiskuvausta.

Avainsanat: 1800-luku, kasvukertomukset, klassikot, lapsuus, perhe, Pietari, salaisuudet

Tartuin kirjaan hieman epäluuloisin tuntein. Odotin raskasta luettavaa, mutta Rikos ja rangaistus ei ollutkaan mikään läpeensä kuiva tiiliskivi. Hitaanlaisesti se etenee, paljon puhetta varsin vähistä asioista saadaan aikaiseksi, mutta tapahtumat ja päähenkilö Rodion Raskolnikovin hengenelämä vetävät lopulta puoleensa.

Kirjan juonesta mainittakoon sen verran, että nimensä mukaisesti kirjassa tehdään rikos, josta seuraa rangaistus (monessakin mielessä). Teos on luonteeltaan psykologinen; paljon aikaa käytetään Raskolnikovin ajatusmaailman parissa, sekä ennen että jälkeen rikoksen. Raskolnikovista on siis syytä pitää, tai edes kiinnostua.

Mikäpä siinä. Venäläinen luonteenlaatu ja 1800-luvun Pietarin elämä jaksoi kiinnostaa ainakin minua tämän kirjan verran. Voin kyllä suositella kirjaa muillekin - kyllä klassikotkin voivat olla lukemisen arvoisia!

Avainsanat: 1800-luku, epätoivo, hulluus, köyhyys, Pietari, rikokset, Venäjä