« lokakuu 2005 | Etusivu | joulukuu 2005 »
Koska tämä turkasen mopedi otti ja kummituspäivittyi, kun pikkuisen hipaisin virta-avainta, niin pukataan nyt sitten tämmöinen lohdutuspostaus lukijalle, joka suurin toivein säntää muka-päivitettyä laatublogia ahmimaan.
Tilanne on siis kaikessa lyhykäisyydessään se, että tämä eksperimentti ei kahdellakaan eri lähdemateriaalilla tuottanut sitten minkään valtakunnan tulosta. Ei löytynyt arkistoista meikäläiselle yhtäkään näköisjulkkista.
Ehkä niiden valikoimista puuttuu tämä.
Naapurin poikamiesherralla alkoivat vissiin patterit ehtyä, kun piti tilata taas taksi. Kaljataksi. Siis vähän niin kuin pizzataksi, mutta olutlastissa. Kilinästä päätellen puolisen tusinaa tyhjää 24-päkkiä kannettiin ulos ja yksi täysinäinen sisään. Kyllä sillä huomiseen pärjää. Ja jos ei pärjää, niin sitten tilataan uusi taksi.
Virtuaalinaapurin kanikopissa puolestaan siemaillaan punaviiniä. Ei ollenkaan pullokaupalla, vaan ihan vain lasimitalla. Sillä tavalla sivistyneesti.
Itse en kykene juomaan lasillista enempää oikeastaan mitään vettä väkevämpää. En sivistyneesti enkä vähemmän sivistyneesti. Välittömästi iskevä päänsärky vesittää nautinnon ennen kuin pääsen edes pikkuhiprakkaan asti. Jos pääni olisi paremmin rakennettu, olisin luultavasti tähän ikään mennessä jo rapajuoppo. Ei se polvi niin paljon pojasta pahene.
Minun vankan käsitykseni mukaan alkoholismi tai mikään muukaan patologinen riippuvuus ei periydy, mutta alttius riippuvaiseksi tulemiseen sen sijaan kyllä.
Uskon, että addiktioalttiilla ihmisillä säännöstelyn ja kohtuullisuuden itsekontrolli pettää nopeammin kuin tyypeillä, joilla ei tätä alttiutta ole. Omavalintainen mielihyvä- ja vaihteluhakuinen käyttäytyminen voi muuttua hallitsemattomaksi pakoksi hyvinkin nopeasti varsinkin, jos taustalla on käsittelemättömiä ja pahoja - yleensä psyykkisiä - ongelmia. Minun käsitykseni mukaan riippuvuudet ovatkin useammin seurauksia kuin syitä, eikä addiktioiden menestyksellinen hoito onnistu, ellei samanaikaisesti hoideta ja eliminoida myös niitä syitä.
Tsissus, tulipas taas keittiöpsykologiaa oikein tuutin täydeltä. Päätän raporttini just tasan tähän.
Maassa maan tavalla. Pätee myös talvipukeutumiseen. Tulipahan taas mieleen, kun loppuviikosta saimme tänne muhevan parinkymmenen sentin lumikerroksen (joka tosin on jo hyvää vauhtia sulamassa pois).
Talvikuukausien keskilämpötila on täälläkin reippaasti pakkasen puolella. Viime talvena lämpömittari valahti useammankin kerran -30 asteen tietämille. Näin ollen voisi luulla, että täkäläiset sonnustautuvat talviulkoiluun kotosuomalaisten tavoin tälläytymällä paksusti ja lämpimästi päästä varpaisiin. Väärä luulo.
Talvivaatetus on jotakuinkin yhtä kuin toppatakki. Hanskoja näkee satunnaisesti, paljaita naisten sääriä minihameen jatkeena sitäkin useammin.
Aikuisten kohdalla on toki heidän oma valintansa, mitä päällensä laittavat ja mitä eivät. Mutta kun sama alipukeutumistrendi ulottuu myös pikkulapsiin, niin kyllä välillä pistää skandinaavia hirvittämään.
Lasten sukkahousut ovat täällä sangen harvinainen näky, samoin potkuhousut ja -puvut, toppahaalareista puhumattakaan. Rattaissa istutaan pienet paljaat pakkasenpuremat nilkat collegehousujen ja lenkkitossujen välistä vilkkuen. Kädet ja pää ovat nekin usein paljaina.
Lastenvaunujahan täällä ei ole ollenkaan. Rattaat on suunniteltu niin, että niihin voi kiinnittää turvakaukalon pikkuvauvojen kärräämistä varten. Kylmällä säällä rattaat peitetään erilaisilla huopa- tai peittoviritelmillä, joiden läpi ilma ilmeisesti kuitenkin pääsee kiertämään, koska nassikat eivät tietämäni mukaan näiden tsydeemien alla tukehdu.
Vaikka meikäläinen katselee tätä touhua hivenen kauhistuneena, niin ihan kunnon ihmisiä noista vähäpukeisista ipanoista kuitenkin näyttää kasvavan. Kenties varhaislapsuuden kylmäkäsittely jopa siinä määrin karaisee heitä, ettei sitten isompanakaan tarvitse enempiin toppauksiin itseään talvenselkään paketoida.
Maailma on pieni. Ja Blogistan vielä pienempi.
Reilun 3000 bloggaajan joukosta olen tähän mennessä bongannut kaksi entistä työkaveria. Yhden bloggarin lapsuudenkodissa olen käynyt kauan sitten kaveeratessani hänen serkkunsa kanssa. Enkä ole ehtinyt tutustua vasta kuin ehkä kymmenekseen listan blogeista. Miten monta tuttua löytyneekään niistä lopuista?
Kenellekään näistä kolmesta tähän mennessä tunnistamastani bloggaajakollegasta en ole itseäni ilmaissut. En tiedä, ovatko he koskaan käyneet lukemassa omaa blogiani - ja jos ovat, ovatko tunnistaneet minut samalla tavoin kuin minä heidät. Mutta ei sillä ole väliä, puoleen eikä toiseen.
Minulle Blogistan parhaimmillaan edustaa paikkaa, jossa vain sanoilla ja ajatuksilla on merkitystä. Nimet ja kasvot eivät toki tekstin sisältöä miksikään muuta, mutta joskus ne saattavat alitajunnassa muodostaa linssin, jonka läpi ajatuksia lukee ja tulkitsee kenties eri tavalla.
Siksi minäkin olen noone, no one. Sukupuoleton, nimetön, iätön, hajuton, mauton. Antaakseni lukijalle tilaa omille mielikuvilleen ja mahdollisuuden pitää tai olla pitämättä minun ajatuksistani välittämättä siitä, kuka minä olen.
Kävin eilen illalla kirkossa. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt kirkossa peräti kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen tuntenut lievän piston ruumiissani.
Flunssarokotus kirkossa. Toinen vaihtoehto olisi ollut supermarketin aspiriiniosasto. Minusta kuitenkin maallisen tomumajani altistaminen ihmiskunnan terveyttä edistävälle toimenpiteelle vanhojen partaisten kirkkoväärtien muotokuvien katveessa on tuntunut jotenkin siunauksellisemmalta vaihtoehdolta kuin piikki lihaan pepperonimakkara- ja muropakettihyllyjen välissä.
Kirkko oli molemmilla käynneillä sama. En edes tiedä, minkä kirkkokunnan temppeli oli kyseessä. Vaihtoehtoja lienee useampi tusina. Täällä kun on väkeä kaikista maailman kolkista ja kaikkien jumalien ja jumalattomien seurakunnista, niin pitäähän sitä sitten kadunvarsilla olla synagoogaakin joka lähtöön. Keskustassa on katu nimeltä Kirkkokatu. Parin korttelin mittainen mitätön polunpätkä. Sen varrella on viisi tai kuusi kirkkoa. Ja siinä on vasta ehkä noin kymmenen prosenttia kaikista tämän alueen pyhäköistä.
Aamuisin ja iltapäivisin naapurikadun langanlaiha yksijalkainen afrikkalainen mies saattaa osaa perheen lapsista kouluun ja koulusta kotiin. Mukana on yleensä neljä lasta, perheen esikoulu- ja alakouluikäiset. Nuoremmat ja vanhemmat mukaan lukien lapsia taitaa olla yhteensä ainakin kahdeksan.
Satunnaisesti lasten saattajanvirkaa hoitaa perheen äiti. Nainen liikkuu arkaillen, ja usein joku lapsista opastaa häntä kadun ylittämisessä. Äiti on selvästi tottumaton ulkona liikkumiseen. Burkha kätkee hänen kasvonsa silmiä lukuunottamatta, mutta väljä maahan asti ulottuva abaya ei peitä päivä päivältä kasvavaa mahaa. Uusi - yhdeksäs? kymmenes? - pikkumuslimi on taas tulossa. Nainen näyttää kovin uupuneelta.
Joskus mietin, onko kaikkia jumalia ihan pakko totella silloinkin, kun se johtaa kestämättömään ja elämänlaadullisesti arveluttavaan tilanteeseen. Vaan toisaalta, mikäpä minä olen kenenkään elämänlaatua arvioimaan ja arvostelemaan. Kyllä kai ne jumalat sen(kin) paremmin tietävät.
Nyppii. Riipii. Ärsyttää. Siis se, kun veitset ja haarukat ja lusikat tyrkätään semmoiseen pieneen kuivaushärväkkeeseen kahva ylöspäin niin, että kuivaushärväke on parin kahvelin jälkeen täynnä. Sietämätöntä.
Entäs sitten se, kun (-merkin edestä jätetään välilyönti pois. Siinä menee monta hyvää juttua ja tärkeätä tietoa sivu suun ja ohi silmän, kun ei kertakaikkiaan pysty lukemaan edelliseen sanaan liimattuja sulku auki -merkkejä ilman, että tekisi mieli kiljua ja juosta kadulle potkimaan mummoja.
Kaupoissa ohimoni alkavat tykyttää joka kerran, kun jostakin tunkee naaman eteen kurssit käynyt ja asiakaskoulutettu myyntihenkilö kysymään sertifioitu hymy naamalla, että "mitäs saisi olla ja voisinko olla avuksi". Vähintään yhtä paljon risoo se, kun kaupoista ei nykyään etsimälläkään löydä myyjää, jolta voisi kysyä neuvoa ja joka myös osaisi vastata.
Vielä pahemmin pinnani palaa silloin, kun joku naputtaa sormilla tai rystysillä pöytää musiikin mukana epätahtiin. Ja yleensä vielä sitä kovempaa, mitä enemmän rytmi on pielessä. Että voikin joku asia käydä niin pahasti sielun päälle. Ja korvien.
Kaikkein pahiten kuitenkin itsehillintääni juuri tällä hetkellä koettelee se, etten kykene muistamaan, mitä "Anger Management" on suomeksi.
Älä yllytä hullua, sanoi vanha kansa. Etenkään, jos se hullu ei osaa piirtää. Mutta koska kaikki muutkaan eivät piirrä, ajattelin sitten minäkin osallistua. Toivottavasti ihan tavallinen kotona otettu valokuva kelpaa.
Olen sanonut suhtautuvani penseästi meemeihin, enkä minä kelkkaani ole tässä kääntämässä. Suretti vain tämä päiviä päivittämättömänä ollut blogi, ja halusin edes jotenkin olla huomaavainen lukijaani kohtaan. Ole hyvä!
On näköjään ollut tänään muuallakin pyykkipäivä tai muuten vain pesukoneet mielessä. Itselläni oli pyykkipäivä, mutta mielessä pyöri muutakin kuin pesumasiinat.
Minä ajattelin varpaankynsiä.
Lukion biologian tunnilla muistan opetetun, että on olemassa kahdenlaisia perintötekijöitä, resessiivisiä ja dominoivia. Dominoivaan periytymiseen riittää yksi geeni. Resessiiviseen tarvitaan isä ja äiti. Jotenkin näin se kai meni.
Joka tapauksessa, elinikäinen empiirinen tutkimukseni on osoittanut, että varpaankynnet ovat erittäin dominoivia.
Äidin varpaankynsistä ei ole paljon sanottavaa. Silloin tällöin sakset käteen, nipsnaps, ja se oli siinä. Kadehdin äitiäni.
Kun varpaankynnet kasvavat paitsi päistään ulospäin, myös sivuiltaan rullalle sisäänpäin, ollaan kuulkaa totisen paikan edessä. Sellaisten kanssa eläessä eivät mitkään aseet ole liian järeitä. Olen kokeillut varmasti kaikkea putkitongeista lähtien yrittäessäni kaivaa kynsiä ulos varvaslihasta. Veri roiskuu, ja naapurin koira olisi innoissaan saadessaan haukata lennosta ympäriinsä sinkoilevia tuoreita lihapaloja. Paitsi ettei naapurissa ole koiraa.
Ainoa lohtu tässä on, että myös korvat ovat dominoivia. Äidinäitini totesi kerran tyttärelleen: "ei sussakaan juur muuta kaunista oo kun korvat". Minulla on äitini korvat.
Loorassa ei ole kaikki kotona. Tai siis täällä ei ole ketään, kun ne ovat kaikki rakentamassa Iisakin kirkkoa. Elleivät sitten ole menneet ompelemaan kissalle takkia, kuten entinen hiiri. Hiiren tekeleestä tuli lopulta tuluskukkaro. Ans kattoo mitä looralaisen ähkimisestä syntyy - kirkko, kukkaro vai jotain ihan muuta.
Olen optimisti ja oletan palaavani piironkiini huomenissa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän raporttini täältä taukotuvasta.
Aivot ovat remonttihommien jäljiltä tapettiliisterissä ja silmissä on maaliroiskeita. Eikä remppa ole vielä edes valmis. Ammattimieheltä tällaisetkin jutskat hoituisivat suitsait kädenkäänteessä silmänräpäyksessä puolihuolimattomasti siinä sivussa yhdellä kädellä. Mutta minä en ole ekspertti, ja kaikki menee aina pitemmän kaavan mukaan - jos menee.
Niinpä minä esimerkistä innostuneena päätin tällä kertaa aikaa ja lukijoita säästääkseni lukea teille ääneen pätkän toisen kirjoittamaa tekstiä.
Miettinen meni terveyskeskukseen saadakseen lääkärintodistuksen ajokorttia varten. Tohtori tutki miehen tarkoin, teki joukon kokeita ja kysyi sitten, oliko kellään lähisukulaisista tubia. - Tubia ei ole, Miettinen muisteli. - Mutta vaimon veljellä on Audi. (Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan, WSOY 2001)
Että tämmöistä tänään.
Olen aina inhonnut automaattisia puhelinvastaajia. Mutta vielä raivostuttavampia ovat automaattiset puhelinsoittajat. Kas näin se menee:
- *Prrrrr prrrrr*
- Noone Nobody.
- *rahinaa*
- Haloo.
- Tämä on tärkeä puhelu Ottakaa Tai Jättäkää Oy:ltä koskien ulkohuussin ulko-oven ulkopanelointia. *tauko* Jos Te olette Noone Nobody, olkaa hyvä ja painakaa ykköstä. *tauko* Jos Te ette ole Noone Nobody ja tarvitsette hetkisen aikaa hakeaksenne Noone Nobodyn puhelimeen, olkaa hyvä ja painakaa kakkosta. *tauko* Jos Noone Nobody ei ole tavattavissa, olkaa hyvä ja painakaa kolmosta. *tauko*
- *painaa ykköstä*
- Olkaa hyvä ja odottakaa sulkematta puhelinta. Olette jonossa. Palvelemme Teitä mahdollisimman pian. *Mission Impossible -miditiedosto käynnistyy*
Tämä tekniikan ihme toimii yhtä pätevästi myös silloin, kun täällä päässä on puhelinvastaaja päällä. Soittaja-automaatti kuuntelee kiltisti, mitä vastaaja-automaatilla on sanottavaa, ja aloittaa sitten oman liirumlaaruminsa. Ei siitä koneiden kesken kyllä ikinä sen valmiimpaa tule.
Toistaiseksi automaattisoitot ovat tulleet yrityksiltä. Siinä vaiheessa, kun ensimmäinen kaverini alkaa käyttää tuollaista robottia minulle soittaessaan, hankkiudun eroon puhelimesta. Siitä, hankkiudunko eroon myös siitä kaverista, päätän myöhemmin.
No niin. Lähdettiin sitten pyhäpäivän ratoksi vähän viherpiipertämään. Tirppejä pällistelemään, ihan vain sillä tavalla maallikkopohjalta, nääs.
Kantapaikkamme on naapurikunnan puolella erään puiston kupeessa oleva pystyynkelottunut räme, jonka halki kulkee kiva lankkupolku. Polun varrella on muutama levike ja siinä penkki.
Tällä kertaa ajoitus niin sanotusti pissi kintuille. Edelliskerralla kaksi viikkoa sitten oli viideltä iltapäivällä vielä ihan valoisaa. Siitä on kuitenkin päivä lyhentynyt ja kellojakin käännelty niin, että nyt hämärä tiivistyi samaan tahtiin kuin tarvoimme bussipysäkiltä kohti kantapaikkaamme.
Loppujen lopuksi istuimme pimenevässä syysillassa penkillä kuuntelemassa tuulta vastaan taistelevien kanadanhanhien kiljuntaa yläpuoleltamme ja muistelemassa, mitä kaikkea kivaa näimme ja koimme viimeksi samalla penkillä istuessamme.
Tuolloin olimme varustautuneet isolla pussillisella auringonkukansiemeniä, joita olimme todenneet tipujen arvostavan vaaleita siemeniä enemmän. Kymmenet pienet pelottomat hömötiaiset ryntäsivät siekailematta syömään herkkusiemeniä suoraan kädestä. Kovaääniset punaolkaturpiaalit sekä upeat sinitöyhtönärhet ja punakardinaalit tyytyivät katselemaan meitä uteliaasti matkan päästä ja popsimaan siemeniä ruokintalaudalta. Samaisella laudalla kävivät talvivarastojaan täydentämässä myös somat maaoravat.
Vaan ei tämäkään retki lopulta ihan harakoille mennyt. Paluumatkalla näimme sentään junan.
Hiljainen viikonloppu. Minua taitaa vaivata blogialia.
Moneen päivään en ole muuta tehnyt kuin harrastanut huimia blongee-hyppyjä ja siinä sivussa yrittänyt itsekin esittää bloogikkoa ja säveltää pieniä blogiaalisia blogiaisia omaan blogiini. Yleensä en tosin saa aikaiseksi kuin bloggoti-blogia, mutta mitäpä muuta sitä tällaiselta blogeroituneelta blogipäältä voi odottaakaan. Auttaisikohan blogiopatia? Vai onko blogilaan sulkeminen ainoa vaihtoehto?
Bloginpentu, johon tässä innolla blonkitin (hih, eipäs löydy tätä sanakirjasta vielä), on kertonut kahdeksan päivän mittaisesta elämästä ilman telkkaria. Itselläni televisiottomuus on kestänyt hieman pidempään eli ainakin viisi vuotta.
Mikään absolutisti en toki tämän(kään) asian suhteen ole. Saatan sivusilmätä toosaa, jos sellaisen joskus avonaisena kohtaan. Kotona minulla ei telkkaria ole. Joskus harvoin iskee haikeus, kun ei ymmärrä yhtään mitään sellaisista keskusteluista, joissa puhutaan tv-ohjelmista.
Leffoja voi katsella dvd:nä tietokoneelta - ja muuta hyväähän televisiosta ei edes tule. Näin kun ajattelee, niin hyvin menee.
Vuodatuksen serveri näyttäisi olevan nurin tai jotakin. Heti aamustako pitää ihmisen ruveta kasaamaan itseensä angstia ja ahdistusta. Voi hyvänen aika sentään tätä elämää.
Suosikkilistan läpikäyminen kahvikolpakko kädessä ja rööki suupielessä on vähän kuin aamun sanomalehteä selailisi. Virheilmoitusten rätkähtäminen ruudulle ei ole yhtään vähemmän ärsyttävää kuin sivujen puuttuminen lehden välistä. Tuntuu että pitäisi soittaa johonkin. Jakelupäivystykseen? Tuokaa uusi ehjä lehti tänne heti! Mikä on Blogistanin jakelupäivystyksen numero?
Vuodatuksen ylösnousemusta odotellessa lueskelen päivän uutisia lehtien nettisivuilta. Sen jälkeen voisin rojahtaa hetkeksi takaisin sänkyyn lukemaan kirjaa. Siis sellaista oikeata vanhanaikaista paperisivuista kirjaa.
Parempi puoliskoni (lue: nörtimpi puoliskoni) ei juurikaan lue mitään, mikä on painettu paperille. Hän kyllä lukee paljon, mutta vain tekstiä, joka löytyy netistä. Bussiaikatauluista lähtien. Meillä on kaikki kaupungin bussiaikataulut siististi numerojärjestyksessä sohvapöydällä, mutta silti nekin mieluummin etsitään netistä ja odotellaan ikuisuus hitaiden pdf-tiedostojen latautumista.
Eihän siinä sinänsä mitään. Netti on ihan kiva ja kätevä juttu. Sieltä löytyy suhteellisen helposti paljon tietoa - oikeaa ja väärää - ja siellä voi puuhastella aikansa kuluksi melkein mitä vain. Mutta kaikella on rajansa. Minun rajani luultavasti ylittyisi sillä hetkellä, kun näytölleni pompahtaisi viereiseltä koneeltä viesti: "Wanna cyber?"
En ole mikään meemien ystävä, mutta saattaa olla, että vielä koittaa päivä, jolloin hätä ei lue lakia tässäkään asiassa. Mikäli näin käy, silloin täältä lähtee liikenteeseen epätoivoinen makaronimeemi.
Toimeentuloleskenä toisessa maassa tulen arvatenkin palaamaan sinkkuvuosilta tuttuun vehnätärkkelysruokavalioon. En suinkaan siksi, etten voisi kuvitella suurempaa herkkua kuin makaroni. Se nyt vain on jotakuinkin ainoa lämmin ruokalaji, joka minun kokintaidoillani onnistuu lähes 78-prosenttisesti.
Makaronin eduksi on luettava myös kukkaroystävällisyys. Kun omien makaronien lisäksi on tienattava särvintä ainakin yhden ulosottomiehen ja parin perintätoimiston limppujen päälle, on kulinaristisista nautinnoista pakko tinkiä.
Olen ihan varma, että makaronin joukkoon voi heittää kaikenlaista, mitä en itse vielä ole keksinyt. Kokemuksesta tiedän, että jossakin vaiheessa ketsuppimakaroni alkaa tökkiä. Silloin saatan joutua turvautumaan makaronimeemiin uusien makaroni-innovaatioiden löytämiseksi. Mutta se olkoon sen ajan murhe.
Osaan myös keittää vettä - ellen sitten polta sitä pohjaan. Pohjaanpalaminen onkin alati väijyvä mörkö minun keittiössäni. Pussimuonat ovat auttamattomasti liian vaikeita ja puolivalmisteet liian kalliita. Ja koska olen sosiaalisesti rajoittunut moniongelmainen ujo bloggaaja, ei minulla ole ystäviä, joiden luokse voisin osuttaa itseni kyläilemään parahultaisesti päivällisaikaan.
Mutta minä ajattelen positiivisesti. Makaronivariaatiothan ovat perinteistä opiskelijamuonaa. Voin siis makaronipöytäni ääressä kuvitella olevani opiskelija. Ja jos kerran makaronilla on kasvatettu maailmankuuluja tohtoreita ja professoreita, niin ei se voi pahasta olla minullekaan.
Kovin on tullut hankalaksi näinä päivinä löytää Blogistanista sellaista keskustelua, johon voisi itsekin osallistua. Ovet ovat kyllä auki, musakki svengaa hississä ja megafoni kehottaa astumaan sisään, eikä kahvista ja pullasta veloiteta erikseen. Mutta kun ne keskustelunaiheet hipovat sellaisia sfäärejä, ettei meikäläinen oikein jaksa syttyä.
Ollakseen trendikäs ja blogikatu-uskottava pitäisi olla tukka tanassa metabloggaamassa ja luomassa henkilöbrändiä. Tai ainakin puhumassa niistä ja esittämässä rakentavaa kritiikkiä.
Itse aion vastakin jättää metabloggauksen niille, jotka siitä tykkäävät. En myöskään jaksa kovin aktiivisesti puhua blogeissa blogeista, joissa puhutaan blogeista. Luen kyllä metablogejakin aina, kun kohdalle sattuvat.
Henkilöbrändi on jo sanana minusta kaikessa markkinahenkisessä kaupallisuudessaan lähes rivo. Brändihän on tuotenimi tai tavaramerkki. Blogille voisi jotenkuten kuvitella jonkinlaisen brändin, mutta ei sen kirjoittajalle. Tai sitten ollaan menossa tosi kauas bloggaamisen syvimmästä olemuksesta. Toki kaupallisiakin blogeja on, mutta jos tavalliset ihmiset alkavat muovata bloggaamista näyttämään markkinointibisnekseltä silloinkin, kun se ei sitä ole, ovat puurot ja vellit kyllä menossa sekaisin pahemman kerran.
Samaan aikaan, kun blogosfäärissä puhua pulputetaan metoista ja brändeistä, kuulee useammallakin taholla sanottavan, että bloginpitäjä kirjoittaa vain itselleen.
Minä voisin väittää, että sen jälkeen kun alkaa kirjoittaa interaktiiviselle alustalle jotakin, jonka sitten ilmoittaa Blogilistalle, ei kukaan enää voi vakuuttaa silmä kirkkaana kirjoittavansa vain itselleen. Ne, jotka kirjoittavat vain itselleen, tallentavat tarinansa joko pöytälaatikkoon tai koneensa kovalevylle. Jokaisella on omat motiivinsa, miksi haluaa toisten lukevan tuotoksiaan ja ottavan niihin kantaa, mutta siihen, että nämä motiivit puuttuisivat kokonaan, minä en usko.
Noin. Sainpahan minäkin ulostettua jonkinnäköisen mielipiteen päivänpolttavista aiheista. Täällä se on helppo tehdä, kun ei tarvitse pelätä hirmuista älämölöä ja haloota. Tavallisen ihmisen tavallisessa blogissa voi asiaa kuin asiaa puntaroida seurauksista sen kummemmin välittämättä. Joka päivä joku käy lukemassa, ja joskus harvoin jättää terveiset lähtiessään.
Joskus vain tämä hiljaisuus turhauttaa. Koska minä en kirjoita mitään itselleni.
Jopa pelasi Peekkinen hienosti eilen illalla. Eikä Kääppänenkään huono ollut. Salaanilla ei ollut matsia eilen. Hän on minun suosikkini.
No joo, leikki leikkinä. En minä NHL:ää juurikaan seuraa. Eikä minulla ole ketään erityisiä suosikkeja siinä liigassa.
Leikkiä sen sijaan eivät ole nuo pelaajien nimet. Peekkinen on Joni Pitkänen (Philadelphia Flyers) ja Kääppänen on Sami Kapanen (sama seura). Salaani on tietysti Anaheim Mighty Ducksien Teemu Selänne.
Jos Suomessa on joku pohjoisamerikkalainen asumassa tai vierailulla, hän kyllä yleensä olettaa, että me lausumme hänen nimensä niin, että hän pystyy sen itse tunnistamaan. Näin myös näinä korkeatasoisen koulutuksen päivinä lähes poikkeuksetta tapahtuu.
Vaan toista se on täällä. Pohjoisamerikkalaisten äänenmuodostuselinten anatomia ilmeisesti eroaa meikäläisten vastaavasta, kun eivät tunnu kieli ja muut puhevärkit taipuvan oikeaan asentoon, eivät sitten millään. Joku häijympi voisi tietysti väittää, etteivät he tosissaan edes yritä. Mutta minä haluan mieluummin uskoa, että kyseessä on elimellinen rakennevirhe tai jokin muu tahdosta riippumaton häikkä.
Nuo ammattikiekkoilijat taitavat muuten olla niitä harvoja ihmisiä, joita täällä enää nykyään kutsutaan sukunimeltä. Vakiintunut trendi on, että menitpä parturiin, hammaslääkäriin tai verovirastoon, sinulta kysytään etunimeä, ja sitä sitten huudellaan, kun vuoro tulee. Sukunimi otetaan yleensä avuksi vasta silloin, jos penkeiltä nousee yhdeltä kutsumalta kolme "Tomia" tai kaksi "Lisaa".
Minun ei tarvitse parturissa eikä muuallakaan sukunimeäni sanoa. Tiskillä tavaan etunimeni kirjain kirjaimelta, ja kun oma vuoroni tulee, kuulen tiskin takaa jälleen sen, mitä olen jo lähes tottunut pitämään omana nimenäni:
- Ööö-en-mä-osaa-tätä-lausua.
Kiinalaisista, intialaisista, afrikkalaisista, romanialaisista, puolalaisista, serbialaisista ynnä muista emigranttinimistä täällä suoriudutaan huomattavasti paremmin. Yksi vähäväkinen suomalainen ei vielä riittäne motivoimaan paikallisia kovin kummoisiin äänneopillisiin ponnistuksiin.
Muuan liian pitkään liian lujaa eläneeltä 70-luvun heavyrockbasistilta näyttävä viisikymppinen ranskalaisheebo (josta en ollut kuullutkaan ennen eilistä ja tätä päivää) toimikoon ajatusten aasinsiltana aiheelle, jota kevyesti sivuttiin varhemmin tänään käymässäni bloginulkopuolisessa keskustelussa.
Itselleen nauraminen.
Kyky nauraa itselleen on paitsi suurta hupia myös tehokas keino suojella itseään toisten ivalta. "Tee itsestäsi vitsi ennen kuin muut tekevät sen puolestasi."
En tiedä, missä määrin monsieur Mikli hallitsee itselleen nauramisen taidon (aiheita ei pitäisi häneltä totisesti puuttuman), mutta sen sijaan hän on osoittanut kykenevänsä tekemään pilaa muista, tässä tapauksessa siis keski-ikäisistä suomalaisista naisista. Samanikäiset suomalaismiehet sen sijaan ovat tämän Elton Johnin hovikakkulasuunnittelijan mielestä ihan söpöjä. Kenties Alain-poju tiiraileekin naisia ainoastaan sillä silmällä, näyttäisivätkö nämä hyviltä hänen rillimainoksissaan. Ja niihin luultavasti jokainen yli kolmikymppinen naispokamannekiini joutuu joka tapauksessa kulkemaan plastiikkakirurgin kassan kautta. Että se herra Miklitarianista ja hänen arvostelukyvystään.
Takaisin aiheeseen. Itselleen nauraminen ei suinkaan ole samaa kuin itsensä ääneen vähätteleminen ja aliarvioiminen. Itselleen aidosti nauraja on ylpeä itsestään ja osaa kantaa pystypäin myös kaiken sen, mille antaa toisille luvan nauraa - ei nauraa itselleen, vaan nauraa itsensä kanssa.
Omat itselleninauramisyritykset karahtavat yleensä karille juuri tässä. Minä teen itsestäni pilkkaa pilan tekemisen sijasta. Kuvittelen kömpelössä itseironiassani olevani hauska, mutta lopulta kaikki, mitä onnistun kuulijoissani herättämään, on säälinsekainen vaivautuneisuus.
Opinkohan minä koskaan? Nauramaan itselleni. Yhtä aidosti kuin muut nauravat minulle.
Ai että tuli lapsuus mieleen, kun näki pitkästä aikaa tuttuja paikkoja.
Kolme-nelivuotiaana kävin kaksi kertaa viikossa parin tunnin ajan saamassa kristillistä peruskasvatusta seurakunnan päiväkerhossa. Kerhon täti kertoi huikeita juttuja. En minä niitä ymmärtänyt, mutta nohevana kersana otin kuitenkin opikseni.
Äidin antama kyyti somalla punaisella potkukelkallani pitkin Pyynikkiä oli varhaistalvieni ehdoton must-juttu. Siellä oli paljon mäkiä, joissa kelkan liukuominaisuuksia oli hyvä testata.
Kerhossa omaksutut opit avasivat eteeni ihan uusia mahdollisuuksia. Kelkan jalaksilla seisova äitiparka vain ei tajunnut pointtia, vaan harasi jalalla vauhtia vähemmäksi.
- Älä pelkää, äiti! Anna mennä! Herra on meidän kanssamme!
Kerhon täti opetti pikkuminän myös ottamaan vastuuta toisten hyvinvoinnista. Varsinkin Jeesuksen.
Silakkalaatikko ei kuulunut lapsuuteni herkkuruokiin. Äitini toki tiesi tämän, ja niinpä hän ihmettelikin, kun ruokapöydässä pyysin toisen lautasellisen.
- Minä luulin, ettet sinä tykkää silakkalaatikosta, äimisteli äiti.
- En tykkääkään. Mutta Jeesus voi tykätä. Minun pitää antaa sillekin ruokaa, kun kerhon täti sanoi, että Jeesus asuu meidän sydämissämme.
Sokea lapsenuskoni on sittemmin väljähtynyt ja korruptoitunut niin, että nykyisin jarruttelen itsekin jo suvereenisti, niin potkukelkalla kuin autollakin. Minä myöskin syön ainoastaan omiksi tarpeikseni. Muut sisäelimissäni asustavat tulkoot toimeen omin eväin.
Rakastuin. Suinpäin päätäpahkaa. Ihan tuosta noin vain, ensi silmäyksellä. Aloin heti miettiä, miten saisin sen itselleni, ihan ikiomaksi. Välimatkaa tosin on melkoisesti, mutta varmasti jokin keino löytyy. Pakko löytyä.
Hullaannuin pariin tasmanialaisia Blundstones-bootseja. Tosin minulla on jo yhdet melkein samanlaiset - ei vaan itse asiassa kahdet.
Ei, en tunnusta. En ole kenkäfriikki. Suhteeni kenkiin on myös täysin platoninen. Käyttäytymiseni kenkäkaupoissa sekä markettien ja kirppareiden jalkineosastoilla on ihan coolia ja hyvässä kontrollissa.
Se, että minulla on muutama kymmenen paria kenkiä, joita en ole juurikaan käyttänyt sen koommin, kun ne muuttivat kanssani samaan huusholliin, ei ole mikään osoitus hallitsemattomasta kenkäkäyttäytymisestä, friikkiydestä puhumattakaan. On täysin järkevää omistaa kenkiä myös siltä varalta, että jalkani jossakin vaheessa yllättäen pitenevät, lyhenevät, levenevät, kapenevat tai muuttavat muuten muotoaan. Kyllä semmoisessa tilanteessa harmittaisi, jos ei olisi yksiäkään jalkaan sopivia kenkiä, joilla pääsisi edes talosta ulos hankkimaan uusia kenkiä.
Joskus toivoisin, että minua olisi siunattu samanmoisella intohimolla myös esimerkiksi housuja kohtaan. Mutta miksi vaivautua, kun kerran nuo mustat farkut vielä kestävät kasassa jopa täkäläisissä sähkövatkainpesukoneissa, eikä haaroväliäkään ole paikattu kuin vasta pari kertaa. Inhoan yli kaiken vaatekaupoissa lumpustamista. Ja sovituskoppiin en mene ikinä!
Maasta toiseen muuttaessa vähäinen omaisuuteni on mahdutettava kahteen lätkäkassiin, paino max 32 kiloa per kassi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ensin jaetaan kengät kahteen läjään ja pakataan kasseihin, yksi läjä kumpaankin. Jäljelle (mahdollisesti) jäävä tila täytetään vaatteilla ynnä muulla rojulla. Mikä jää yli, saa jäädä.
Tätä menoa kun aikani jatkan, ei lopulta jäljellä ole kuin ne kengät. Eli jos vastaanne joskus kävelee kadulla tyyppi, jolla ei ole yllään rihmankiertämää ja joka työntää kottikärryissä kenkiä, moikatkaa ihmeessä!
Pyhäinpäivä.
Mummuni ei tykännyt hautajaisista. Hän koki vainajaa ylistävät muistopuheet usein lähinnä tekopyhänä hurskasteluna ja muiden hautajaisvieraiden nuoleskeluna. Hänen mielestään ihminen ansaitsi tulla ylistetyksi eläessään eikä vasta kuoltuaan. "Jos kenellä on minusta jotakin hyvää sanottavaa, sanokoon sen nyt eikä vasta haudan reunalla, kun itse en enää ole niitä kehuja kuulemassa", muistan mummuni kerran tokaisseen.
Tänään me suomalaiset sytytämme lyhdyt poismenneiden rakkaidemme, ystäviemme ja sukulaistemme muistoksi. Kauniit, ikävöivät ajatuksemme eivät kenties heitä enää tavoita, mutta ne auttavat meitä itseämme pysähtymään hetkeksi muistojemme äärelle ja nollaamaan kiireen ja stressin ympäriltämme.
Itse kunkin päivät tulevat vuorollaan luetuiksi. Joko minä itse lähden jättäen lukemattomia kauniita sanoja sanomatta rakkailleni. Tai he livahtavat rajan taakse ennen kuin saan itsestäni irti sen verran, että pukisin hyvät ajatukseni sanoiksi ja antaisin heidän kuulla ne.
Vaikka onkin vainajien muistopäivä, niin jos kaapista löytyy ylimääräisiä kynttilöitä tai tuikkuja, miksemme voisi samalla sytyttää muutaman palamaan myös elävien muistoksi. Eivät ne vainajat sitä varmasti pahakseen panisi. Pienet syystulet näyttävät kauniilta, ja niiden valossa voi lausua pari nättiä sanaa perheenjäsenille ja soittaa tai lähettää sähköpostia kauempana oleville läheisille.
Olen niin kovin samaa mieltä mummuvainaani kanssa. Jokainen ansaitsee tulla ylistetyksi eläessään. Kun vielä jotenkin saisin itseni paremmin toteuttamaan tätä hienoa ajatusta myös käytännössä. Tänään. Huomenna. Tai edes joka toinen päivä.
Sarjassamme tositarinoita elävästä elämästä, jossa ihminen ei enää hallitse sairasta mieltään, ja hänestä tulee hirviö. Kimmokkeen tähän postaukseen sain täältä.
Tarinani henkilöt tuomittiin vapausrangaistuksiin. Minkäänlaisesta psykiatrisesta tai psykologisesta terapiasta heille tai heidän lapsilleen ei tapauksen uutisoinnin yhteydessä puhuttu. Palaavatko tuomitut aikanaan takaisin vapaaseen yhteiskuntaan mieleltään parantuneina ja itselleen sekä ympäristölleen vaarattomina, sen näyttää aika. Itse rohkenen erittäin vahvasti epäillä.
Paikallinen oikeus antoi viime viikolla tuomionsa elokuussa käsitellyssä tapauksessa, jossa naapurikaupungista kotoisin oleva aviopari todettiin syylliseksi insestiin. Oikeus oli katsonut tulleen kiistattomasti toteennäytetyksi, että kyseessä oli äidin ja hänen biologisen poikansa välinen intiimi suhde. 42-vuotias nainen ja 25-vuotias poika saivat vuonna 1996 solmitun avioliittonsa aikana kolme lasta.
Kesällä 2001 pariskunnan nuorin lapsi, 2-vuotias tytär, toimitettiin sairaalaan, missä hän menehtyi nestehukkaan. Insestiepäilyt heräsivät, kun ruumiinavauksessa tytöllä havaittiin lisämunuaisen surkastuma, jonka on todettu olevan yleinen erityisesti sukurutsaisilla lapsilla.
Lapsen kuoleman seurauksena poliisi aloitti tutkinnan, joka myöhemmin samana vuonna johti pariskunnan pidättämiseen ja asettamiseen syytteeseen insestistä ja lukuisista asiakirjaväärennöksistä. Väärennökset liittyivät erilaisiin tekaistuihin dokumentteihin, joilla pojan todellinen henkilöllisyys peitettiin.
Pariskunnan kaksi elossa olevaa lasta on huostaanotettu ja sijoitettu sijaisperheisiin.
Oikeus tuomitsi äidin 43 kuukaudeksi vankilaan ja pojan 19 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen.
Tämä ei ole sosiaalipornoa. Tämä on vain yksi pieni tosielämän esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun apu ja avun tarvitsija eivät kohtaa riittävän ajoissa - tai eivät kohtaa ollenkaan. Ihmiskunnan nykypäivässä tämä on ainoastaan muutaman yksilön tragedia, pieni pisara inhimillisten kauhukertomusten valtameressä. Mutta silti tämä yksikin pisara on liikaa, mikäli sen syntyminen olisi voitu tavalla tai toisella estää. Minä uskon, että olisi. Mutta älkää kysykö, miten.
- Hei kuule.
- Mmmmm... mitä ny?
- Kuuluuko sanoo in time vai on time?
- ... Joo.
- Höh. Siis kumpi on oikeen, in vai on?
- On.
- Aijaa. Mun kuuluu siis sanoo et I got there on time? Kuulostaa musta hassulta.
- Eiku se on in. I got there in time.
- Mut justhan sä sanoit et se on on. Tosin in kyllä tuntuu mustakin oikeemmalta. Mä voin siis sanoo et I'll be there in time, eiks nii?
- Eiku sun pitää sanoo: I'll be there on time.
- Hei älä ny viitti pelleillä. Sä sekotat mua ihan tahallas. Sano ny kumpi on oikeesti oikeen?
- Molemmat. Tai siis se ny vähä riippuu. Jos sä niinku tarkotat jotain mennyttä tai nykystä juttua nii sillon se on in. Tulevat jutut on on.
- Hmmmm. Outoo. Sä tarkotat siis niinku I was there in time ja I'll be there on time. Okei?
- Ei. Se on I was there on time.
- Mut was on samalla lailla imperfekti ku got. Mä en ny ymmärrä.
- Ne ny vaan on... jotenkin... eri lailla mennyttä. En mä osaa selittää. Se ny vaan menee noin. Tai voit sä sanoo aina on time jos se on sulle helpompaa. Sekin on oikeen. Kai.
- Okei. Onks tää vähä sama juttu ku se ku sä sanot on the bus mut ku mä sanon samalla lailla nii sä sanot et se on in the bus?
- Joo. Eiku ei. Se on eri juttu.
***
Mitä tästä opimme? - Emme mitään.
Oheinen ote autenttisesta keskustelusta (vapaa suomennos allekirjoittaneen) vakuuttaa meidät jälleen kerran siitä, että kyllä vierasta kieltä oppii parhaiten menemällä paikan päälle ja kommunikoimalla paikallisten ihmisten
kanssa.
Tämä kanlanti nyt sinänsä on ihan oma lukunsa. Siinä ei mitkään aiemmin opitut kielioppi- ynnä muut säännöt paljon paina. Ääntämisohjeista puhumattakaan. Muka-englantia, sanon minä. Sitä paitsi, se mikä on tänään oikein, onkin todennäköisesti huomenna väärin.
On se vähän hassua, että turistina voi huristella ulkomaan teillä tapauksesta riippuen joko oman maansa tai kansainvälisellä ajokortilla, mutta emigrantin on hommattava itselleen asianomaisen maan ajokortti. Sen saadakseen on mentävä autokouluun. Ei kun takaisin koulunpenkille, vaikka olisi ajanut autoa kymmenen vuotta miljoona kilometriä vuodessa. Epistä. Varsinkin, kun monessa maassa tuntuu, että ne paikalliset autoilijat olisivat usein huomattavasti kipeämmin sen autokoulun tarpeessa.
Muistuupa mieleeni tapaus omalta autokouluajaltani silloin joskus kauan sitten.
Katsastuskonttori sijaitsi lähellä tuolloista työpaikkaani. Autokoulu oli vastakkaisella puolella kaupunkia. Ajotuntini olivat usein aamulla, ja jos joku oli menossa inssiajoon minun tuntini jälkeen, sain kyydin katsastuskonttorille.
Eräänä aamuna pääsin taas takapenkillä töihin. Kuskinpukilla istui ensimmäistä korttiaan ajava, insinööriajoon menossa oleva, jo reilusti keski-iän paremmalle puolelle ehtinyt viehättävä rouva. Pelkääjän paikalle asettui tietysti autokoulun opettaja. Ja sitten mentiin!
Homma tuntui olevan oppilasrukalla vielä hieman hakusessa. Päin punaisia, yli liikenteenjakajien ja välillä jalkakäytävän puolelle koukaten etenimme kohti kaupungin keskustaa. Vauhtiakin oli ihan mukavasti. Nuori opettajapoika yritti rauhoitella oppilastaan ja saada tämän keskittymään auton pitämiseen ajokaistalla. Omalla jarrupolkimellaan hän sitten yritti myötäillä muuta liikennettä parhaansa mukaan.
Etenimme sallimuksen varjeluksessa ilman törmäyksiä. Jossakin vaiheessa rouva - jo sangen tuskastuneena ja turhautuneena - tiuskaisi opettajalle: "Ei tästä mitään tule! Ei minun tarvitse osata kaupungissa ajaa. En minä tänne ikinä autolla tule kumminkaan. Minähän sanoin jo ilmoittautuessani, että haluan sitten vain semmoisen MAANTIEKORTIN!"
Jälkeenpäin opettaja kertoi minulle, että inssi, johon rouva oli menossa, oli ollut tämän viides yritys. Ei kuulemma mennyt läpi. En tullut tietämään, saiko rouva koskaan korttia suoritettua.
Marraskuu. Jokohan minä tänä vuonna saisin nähdä sen mandoliinipuun?
Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että ihmistä, jonka lyyrisestä tajunnasta jo 17 vuotta sitten sikisi mandoliinipuun kaltainen helmi, olisi jo korkea aika kutsua taitelijaksi. Ihan oikeasti.
Vallankin, kun hän itsekin sitä haluaisi.
Uljas biisi tuo. Kertakaikkiaan. Mutta ah, niin vanha. Fossiili suorastaan.
Niin se vain kuulkaa on, että nykyään ei Suomessa enää osata tehdä kunnon musiikkia, joka kolahtaisi kybällä ja seisauttaisi sydänveret. Eikä elokuvia.
Mikä siinä onkin, että on jotenkin niin pliisuksi mennyt kaikki?
Tai hetkinen. Johtavatko jäljet sittenkin toisinaan objektiivisen arvostelukyvyn sijasta omien muistojen ja menetetyn nuoruuden sylttytehtaalle?
Ennen kypsymistään - ja kovettumistaan - aikuisuuteen ihmisen lapsi on vielä autuaan avoin ja altis omille elämyksilleen. Ilman filtteriä. Tunteet sekoittuvat ympäröiviin ääniin ja kuviin. Syntyy kokemuksia, täysiä ja totaalisia.
Kokemuksista syntyy muistoja.
Kun ikää tulee lisää, kaikki vain jotenkin alkaa valua sisäämme kummallisten suodattimien läpi. On kyynisyyden suodatinta, katkeruuden suodatinta, skeptisyyden suodatinta. Mikään ei enää kolise ihan kympillä. Mikään ei oikein tunnu miltään. Mutta muistot pysyvät. Tietyt biisit tai leffat saavat meidät kokemaan noita suuria, suodattamattomia tunteita yhä uudelleen. Vaan ei koskaan enää muualla kuin muistoissa.
Noissa vanhoissa elokuvissa ja lauluissa on niin paljon kaikkea, mitä ei koskaan tallennettu filmille eikä vinyylille. Mutta me tiedämme, että se on siellä. Me väitämme, että silloin tehtiin helvetin paljon parempia biisejä ja leffoja kuin koskaan sen jälkeen. Koska silloin elettiin helvetin paljon parempaa elämää. Tai helvetin paljon huonompaa. Mutta elettiin. Täysillä.
