Pyhäinpäivä.

Mummuni ei tykännyt hautajaisista. Hän koki vainajaa ylistävät muistopuheet usein lähinnä tekopyhänä hurskasteluna ja muiden hautajaisvieraiden nuoleskeluna. Hänen mielestään ihminen ansaitsi tulla ylistetyksi eläessään eikä vasta kuoltuaan. "Jos kenellä on minusta jotakin hyvää sanottavaa, sanokoon sen nyt eikä vasta haudan reunalla, kun itse en enää ole niitä kehuja kuulemassa", muistan mummuni kerran tokaisseen.

Tänään me suomalaiset sytytämme lyhdyt poismenneiden rakkaidemme, ystäviemme ja sukulaistemme muistoksi. Kauniit, ikävöivät ajatuksemme eivät kenties heitä enää tavoita, mutta ne auttavat meitä itseämme pysähtymään hetkeksi muistojemme äärelle ja nollaamaan kiireen ja stressin ympäriltämme.

Itse kunkin päivät tulevat vuorollaan luetuiksi. Joko minä itse lähden jättäen lukemattomia kauniita sanoja sanomatta rakkailleni. Tai he livahtavat rajan taakse ennen kuin saan itsestäni irti sen verran, että pukisin hyvät ajatukseni sanoiksi ja antaisin heidän kuulla ne.

Vaikka onkin vainajien muistopäivä, niin jos kaapista löytyy ylimääräisiä kynttilöitä tai tuikkuja, miksemme voisi samalla sytyttää muutaman palamaan myös elävien muistoksi. Eivät ne vainajat sitä varmasti pahakseen panisi. Pienet syystulet näyttävät kauniilta, ja niiden valossa voi lausua pari nättiä sanaa perheenjäsenille ja soittaa tai lähettää sähköpostia kauempana oleville läheisille.

Olen niin kovin samaa mieltä mummuvainaani kanssa. Jokainen ansaitsee tulla ylistetyksi eläessään. Kun vielä jotenkin saisin itseni paremmin toteuttamaan tätä hienoa ajatusta myös käytännössä. Tänään. Huomenna. Tai edes joka toinen päivä.