Rakastuin. Suinpäin päätäpahkaa. Ihan tuosta noin vain, ensi silmäyksellä. Aloin heti miettiä, miten saisin sen itselleni, ihan ikiomaksi. Välimatkaa tosin on melkoisesti, mutta varmasti jokin keino löytyy. Pakko löytyä.

Hullaannuin pariin tasmanialaisia Blundstones-bootseja. Tosin minulla on jo yhdet melkein samanlaiset - ei vaan itse asiassa kahdet.

Ei, en tunnusta. En ole kenkäfriikki. Suhteeni kenkiin on myös täysin platoninen. Käyttäytymiseni kenkäkaupoissa sekä markettien ja kirppareiden jalkineosastoilla on ihan coolia ja hyvässä kontrollissa.

Se, että minulla on muutama kymmenen paria kenkiä, joita en ole juurikaan käyttänyt sen koommin, kun ne muuttivat kanssani samaan huusholliin, ei ole mikään osoitus hallitsemattomasta kenkäkäyttäytymisestä, friikkiydestä puhumattakaan. On täysin järkevää omistaa kenkiä myös siltä varalta, että jalkani jossakin vaheessa yllättäen pitenevät, lyhenevät, levenevät, kapenevat tai muuttavat muuten muotoaan. Kyllä semmoisessa tilanteessa harmittaisi, jos ei olisi yksiäkään jalkaan sopivia kenkiä, joilla pääsisi edes talosta ulos hankkimaan uusia kenkiä.

Joskus toivoisin, että minua olisi siunattu samanmoisella intohimolla myös esimerkiksi housuja kohtaan. Mutta miksi vaivautua, kun kerran nuo mustat farkut vielä kestävät kasassa jopa täkäläisissä sähkövatkainpesukoneissa, eikä haaroväliäkään ole paikattu kuin vasta pari kertaa. Inhoan yli kaiken vaatekaupoissa lumpustamista. Ja sovituskoppiin en mene ikinä!

Maasta toiseen muuttaessa vähäinen omaisuuteni on mahdutettava kahteen lätkäkassiin, paino max 32 kiloa per kassi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ensin jaetaan kengät kahteen läjään ja pakataan kasseihin, yksi läjä kumpaankin. Jäljelle (mahdollisesti) jäävä tila täytetään vaatteilla ynnä muulla rojulla. Mikä jää yli, saa jäädä.

Tätä menoa kun aikani jatkan, ei lopulta jäljellä ole kuin ne kengät. Eli jos vastaanne joskus kävelee kadulla tyyppi, jolla ei ole yllään rihmankiertämää ja joka työntää kottikärryissä kenkiä, moikatkaa ihmeessä!