No niin. Lähdettiin sitten pyhäpäivän ratoksi vähän viherpiipertämään. Tirppejä pällistelemään, ihan vain sillä tavalla maallikkopohjalta, nääs.

Kantapaikkamme on naapurikunnan puolella erään puiston kupeessa oleva pystyynkelottunut räme, jonka halki kulkee kiva lankkupolku. Polun varrella on muutama levike ja siinä penkki.

Tällä kertaa ajoitus niin sanotusti pissi kintuille. Edelliskerralla kaksi viikkoa sitten oli viideltä iltapäivällä vielä ihan valoisaa. Siitä on kuitenkin päivä lyhentynyt ja kellojakin käännelty niin, että nyt hämärä tiivistyi samaan tahtiin kuin tarvoimme bussipysäkiltä kohti kantapaikkaamme.

Loppujen lopuksi istuimme pimenevässä syysillassa penkillä kuuntelemassa tuulta vastaan taistelevien kanadanhanhien kiljuntaa yläpuoleltamme ja muistelemassa, mitä kaikkea kivaa näimme ja koimme viimeksi samalla penkillä istuessamme.

Tuolloin olimme varustautuneet isolla pussillisella auringonkukansiemeniä, joita olimme todenneet tipujen arvostavan vaaleita siemeniä enemmän. Kymmenet pienet pelottomat hömötiaiset ryntäsivät siekailematta syömään herkkusiemeniä suoraan kädestä. Kovaääniset punaolkaturpiaalit sekä upeat sinitöyhtönärhet ja punakardinaalit tyytyivät katselemaan meitä uteliaasti matkan päästä ja popsimaan siemeniä ruokintalaudalta. Samaisella laudalla kävivät talvivarastojaan täydentämässä myös somat maaoravat.

Vaan ei tämäkään retki lopulta ihan harakoille mennyt. Paluumatkalla näimme sentään junan.