Kävin eilen illalla kirkossa. Viimeisen vuoden aikana olen käynyt kirkossa peräti kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen tuntenut lievän piston ruumiissani.

Flunssarokotus kirkossa. Toinen vaihtoehto olisi ollut supermarketin aspiriiniosasto. Minusta kuitenkin maallisen tomumajani altistaminen ihmiskunnan terveyttä edistävälle toimenpiteelle vanhojen partaisten kirkkoväärtien muotokuvien katveessa on tuntunut jotenkin siunauksellisemmalta vaihtoehdolta kuin piikki lihaan pepperonimakkara- ja muropakettihyllyjen välissä.

Kirkko oli molemmilla käynneillä sama. En edes tiedä, minkä kirkkokunnan temppeli oli kyseessä. Vaihtoehtoja lienee useampi tusina. Täällä kun on väkeä kaikista maailman kolkista ja kaikkien jumalien ja jumalattomien seurakunnista, niin pitäähän sitä sitten kadunvarsilla olla synagoogaakin joka lähtöön. Keskustassa on katu nimeltä Kirkkokatu. Parin korttelin mittainen mitätön polunpätkä. Sen varrella on viisi tai kuusi kirkkoa. Ja siinä on vasta ehkä noin kymmenen prosenttia kaikista tämän alueen pyhäköistä.

Aamuisin ja iltapäivisin naapurikadun langanlaiha yksijalkainen afrikkalainen mies saattaa osaa perheen lapsista kouluun ja koulusta kotiin. Mukana on yleensä neljä lasta, perheen esikoulu- ja alakouluikäiset. Nuoremmat ja vanhemmat mukaan lukien lapsia taitaa olla yhteensä ainakin kahdeksan.

Satunnaisesti lasten saattajanvirkaa hoitaa perheen äiti. Nainen liikkuu arkaillen, ja usein joku lapsista opastaa häntä kadun ylittämisessä. Äiti on selvästi tottumaton ulkona liikkumiseen. Burkha kätkee hänen kasvonsa silmiä lukuunottamatta, mutta väljä maahan asti ulottuva abaya ei peitä päivä päivältä kasvavaa mahaa. Uusi - yhdeksäs? kymmenes? - pikkumuslimi on taas tulossa. Nainen näyttää kovin uupuneelta.

Joskus mietin, onko kaikkia jumalia ihan pakko totella silloinkin, kun se johtaa kestämättömään ja elämänlaadullisesti arveluttavaan tilanteeseen. Vaan toisaalta, mikäpä minä olen kenenkään elämänlaatua arvioimaan ja arvostelemaan. Kyllä kai ne jumalat sen(kin) paremmin tietävät.