Eipä tässä taida meikäläisestä olla paljon lohduttajaksi, mutta... en tiedä mitä sanoa. Eikö voi antaa murtua?

Olen itse miettinyt viime aikoina aika paljonkin, että miksi olen ajautunut siihen lähes pelkkään kepeyteen. Miksi en pura siinä missä niin moni muukin. En vain osaa, ainakaan vielä. Täällä. Sekin on vain hyväksyttävä. Ja jos joku uskoo ja luulee, että elämäni on silkkaa linnunlaulua, niin siitäpä sitten vaan. :)

"And rescue me from me, and all that I believe, I won't deny the pain, I won't deny the change.."
- Smashing Pumpkins: Galapogos

Miten mä en pysty tätä looraa oikein lukemaan? Ono se tarkotuskin olla niin, vai johtuuko tästä kampiveivattavasta höyrykoneesta, johon pikku-ukko lappaa hiiltä sisään minkä ehtii? Ei näy omaa tekstiä, eikä teikäläisen, kuin joitakin pätkiä vaan...:(
Mielelläni lukisin ja vierailisin enemmänkin, mutta ei ehkä onnistu kovin menestyksekkäästi näillä eväillä...
Hyvää lentoa ny kuitenki, toivottaa
-minh-

Saara, älä suotta tunne itseäsi avuttomaksi. Ainakaan minun takiani. Niin makaan kuin petaan. Murtuminen ei tule kysymykseen. Minun tapani murtua on perin tuhoisa. Niin itselleni kuin ympäristölleni. Jälleenrakennus kestää vuosia. Ja aina jää paloja puuttumaan eivätkä liimatut saumat ole koskaan kovin kestäviä. On vain pysyttävä kasassa. Jotenkin. Aina.

Kiitos Sinulle. Soit minulle ajatuksen, ja siitä tuli hyvä olo.

Jotenkin tuntuu, etteivät ihmiset ole niin yksioikoisia, että ajattelisivat toisella olevan mukavaa ja helppoa, jos ei pura pahaa oloaan julkisesti. Eihän sellaisia ihmisiä ole, jokaisella on omat juttunsa ja murheensa, ja riippuu omasta tyylistä ja tarpeesta ja ties mistä, kuinka paljon huutaa pahaa oloaan ulospäin. Molempi parempi.

Joskus julkisivun ylläpitäminen on tarpeen, joskus ei. Jos sisältä alkaa tuntua liian pahalta, silloin pitää kai antaa murtua...? Tai sitten sinnittelee eteenpäin. Huumorikin on suojautumiskeino.

Voimia!

Herberttiläinen, minulla se menee niin, että perustin tämän blogin nimenomaan voidakseni olla ajattelematta ja käymättä läpi asioita itseni sisällä, sillä minulla se prosessi ei ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Kun joka päivä yrittää puristaa itsestään pinnallisen kepeitä kyhäelmiä, on se hyvä keino paeta ajatuksia, joita ei halua ajatella.

Mutta kukin tyylillään. Mikä sopii yhdelle, ei sovi kaikille. Joillekin oman sisimmän avaaminen ja purkaminen osiin on sitä parasta terapiaa. Senkin ymmärrän oikein hyvin.

Noone, jokainen pysyy kasassa hädin tuskin. Koko elämä on oikeastaan sellaista kuplaa, jossa jokaisella on oma roolinsa. Eikä kukaan kuitenkaan vaadi sitä roolia vetämään. Kukaan ei ole niin ankara Sinulle kuin Sinä itse.

Hö, vaikka vaikea tässä on mitään mennä sanomaan. Mää mitään tiedä mistään. Itse olen vain niin onneton tätä nykyä, että petaan omaa rypemistäni tässä samalla.

Ehkä nukkumalla saa joitakin murtumia korjattua. Ehkä.

Minh, kyllä tämän olisi tarkoitus olla ihan luettavannäköinen blogi. Tosi ikävä kuulla, että Sinulla ei näy oikein. Tämä on testattu aika monella käyttöjärjestelmä-selain -yhdistelmällä, ja toistaiseksi kaikki ovat toimineet kuten pitääkin. Korjaisin kuitenkin mielelläni blogini sellaiseksi, että Sinäkin pystyisit sitä lukemaan. Onko vika siis väreissä?

Susu, kiitos voimista! Yritän nyt niitä kaikkia suojautumiskeinoja ensin ennen kuin annan mennä palasiksi. Itseltään on vain joskus aika vaikeata suojautua. Mutta jatkan yrittämistä.

Saara, on äärimmäisen vaikea kuvitella Sinua missään suhteessa onnettomaksi. Mutta kenties se on vain illuusio, joka osoittaa, että Sinä olet onnistunut siinä, missä minäkin yritän onnistua. Peittämisessä ja piilottamisessa. Lukijan - ja oman - huomion taitavassa ohjaamisessa toisaalle. Pois siitä, mitä ei halua itse nähdä - saati näyttää toisille. Ei se ole heikkoutta eikä totuuden vääristämistä. Se on vain yksi keino suojautua itseltään. Välttää käymästä itsensä kanssa niitä keskusteluja, joissa konsensus keskustelijoiden välillä ei ole saavutettavissa.

Minun elämäni ei kestä lähempää tarkastelua lainkaan. Se on todellisuudessa aika toivotonta. Mutta nyt puhuttiinkin Sinusta, |noone|. Ihminen on kai perustaltaan peruslukemilla, ei onnellinen eikä onneton. Sitten sille annetaan kaikenlaisia mahdollisuuksia olla jotakin muuta; olla sillä janalla milloin mitäkin, tilanteista ja olosuhteista riippuen. Ei me aina olla samoja.

Hyvää yötä, sitten kun se sinnekin ehtii.

Saara, taas löytyi siis meistä jotakin yhteistä. Tosin minun elämäni kai sinänsä saattaisi kestääkin suurennuslasilla tarkastelun, mutta minä itse en.

Luultavasti olet oikeassa, mitä noihin peruslukemiin tulee. En kuitenkaan usko, että ihan kaikki onnellisuuden ja/tai onnettomuuden eväät ja mahdollisuudet tulevat ulkopuolelta. Mutta tokkopa sitä tarkoititkaan. Mitä kunkin ihmisen mieli saa noista ulkoapäin tulevista eväistä jäsenneltyä, on se, millä viime kädessä on merkitystä. Jos edellytykset rakentavaan ja mielenterveyttä ylläpitävään jäsentelyyn ovat syystä tai toisesta vajavaiset - tai puuttuvat kokonaan - on ihminen kusessa itsensä kanssa. Silloin juostaan yleensä pakoon. Kuka minnekin ja milläkin tavalla. Sinne, mistä minä itseni löysin tarpeeksi pitkälle juostuani, en halua takaisin. Mutta ei siitä sen enempää.

Oikein hyvää yötä Sinullekin.

Taputus olkapäälle täältäkin. Pidä itsestäsi huolta, luinen ystäväiseni.

Pauliina, kiitos taputuksesta ja tsempistä! Parhaani yritän. Se paraskin on vain joskus niin kovin vähän.

Joo, onhan ihmisellä tietty aina mahdollisuus valita, mutta on se mahdollisuus lyödä päätään seinäänkin. Vuodesta toiseen. Välillä sitä ei vaan kestä.

Mukavampaa oloa!

Kiitos, Saara. Mukavampaa oloa itsellesikin!

Varsinainen voimakaksikko olemme. Toinen lyö päätä seinään ja toinen juoksee pakoon. Molempi pahempi, kestämätöntä kaikki tyynni.

Mutta ehkä tämä jalostaa meitä ihmisinä.