Niin se lähenee tämäkin Miehen päivä loppuaan. Myöhästyneet onnittelut vain kaikille Miehille.

Kun pienen pullean pojanpalleron nimeksi pannaan Ukko-Mies, pääsee lapsukainen syömään ihan virallista almanakan mukaista nimpparikakkua kahdesti vuodessa. Molemmat nimet löytyvät niin akateemikko Kustaa Vilkunan kuin sittemmin myös emeritusprofessori Eero Kiviniemen nimipäiväkalentereista.

Vaan yritäpäs tehdä Ukko-Miehen pontevasta pikkusiskosta Akka-Nainen. Ei löydy tyttöselle nimipäiviä mistään kalentereista. Luultavasti moinen nimi jopa tulkitaan nimilain vastaiseksi.

En ole asiaa sen tarkemmin tutkinut, mutta olettaisin, että Ukko ja Mies viittaavat joihinkin mahtaviin muinaisiin jumaliin tai muihin sankarolentoihin ja ovat niin muodoin hienoja ja hyväksyttyjä etunimiä poikalapselle. Akka ja Nainen sen sijaan viittaavat ainoastaan - no, akkaan ja naiseen. Ja se ei riittäne tekemään niistä kelvollisia nimiä kenellekään.

- Tulipahan taas toteen näytettyä, että kaikki rimanalitukset ja limbot ovat bloggauksessa sallittuja silloin, kun ei voi tai halua kertoa, miten oikeasti menee. Ugh.

Kirjoitti: |noone| 23:12 | Linkki merkintään | Kommentteja (6) | Trackbackeja (0)

Voi, miten kaipaankaan toisen kotimaani jätteenkuljetusjärjestelmää!

Tarvitsisin selliini pöydän tietokonetta varten. En kuitenkaan aio ostaa tänne yhtäkään mööpeliä. Lainata voisin, mutta en tiedä, missä olisi lähin pöytälainaamo.

Kotona tällaisiin ongelmiin löytyisi ratkaisu sunnuntai-illan kävelylenkillä lähikortteleihin. Tai viimeistään torstai-illan kävelylenkillä naapuripiirin kortteleihin. Uusien tieltä raivatut huonekalut ynnä muu vääränvärisenä käytöstä poistettu kodin irtaimisto ladotaan jätteenkuljetusta edeltävänä iltana siistiksi pinoksi kadunvarteen. Siitä sitten jäteauto nappaa kamat kyytiin - ellei joku meikäläisen kaltainen dyykkari ehdi ennen sitä pelastaa parhaita päältä. Tällä menetelmällä meille hankittiin lukuisia mööpeleitä, lamppuja, mattoja ja monitoreja.

Yksi vilkaisu ulos sellin ikkunasta riittää. Ei yhtään pöytää kadulla.

* * * * *

Vaikka joku saattaisi toisin päätellä, kerrottakoon tässä, että minä en jaa garderobiani kenenkään kanssa. Mustat alusvaatteet, musta t-paita, mustat farkut, mustat sukat ja musta villapaita ovat ihan omiani. Samoin kuin mustat lenkkarit, musta takki, musta kaulaliina ja mustat hanskat, joihin kohta sonnustaudun lähtiessäni musta reppu selässä ulos. Mustia korvaläppiä tänään tuskin tarvitsen, mutta nekin ovat omat.

Kiitos kuitenkin haasteesta.

Olen parhaillaan hahmottelemassa ulkopoliittista selontekoa, jonka pohjalta laadin sisäpoliittisen toimenpideohjelman, jonka tarkoituksena on muodostaa Melankoliaan uskonnollisesta vakaumuksesta ja tulotasosta riippumaton meemitön vyöhyke. Tästä syystä en aio haastaa ketään. Toivon toki, että kaikki siitä huolimatta pukevat päälleen.

Kirjoitti: |noone| 11:01 | Linkki merkintään | Kommentteja (2) | Trackbackeja (0)

Päiväkodin pihalla Viivi ja Noora rakentavat lumipalloista kynttilälyhtyä.
- Noitten lumipallot on paljo isompia kun meiän.
- Tä et otaa tehä itoja.
- Osaampas. Mä osaan tehä vaikka kuinka isoja. Viä isompia kun Maija. Maija on ihan tyhmä.
- Nii onkii. Maija on kutipää.
- Me ei leikitä ikinä Maijan kans. Eiköstään?
- Ei tiätenkään. Huudetaanko tille että haitta patka?
- Joo! Sä oot mun paras kaveri.
- Tä oot kant mun!

Välipalan jälkeen mennään päiväunille. Nooraa ei nukuta.
- Maija! Joko tä nukut?
- Emmä viä. Viivi kuorsaa.
- Yäk! Tyhmät kuortaa. Viivi on kutipää.
- Nii onkii. Sä et oo kun sä et kuorsaa. Sä oot mun paras kaveri.
- Tä oot kant mun!

* * * * *

Jenni ja Netta potkivat jäätyneitä lumipaakkuja koulun tupakkapaikalla.
- Olit sä jossain illalla?
- Kävin mä Mossella mut sit se vitun Hanna änki sinne ja mä lähin vetään. Vittu et mä vihaan sitä ämmää.
- Se lespo on ihan himmee. Kuuliks sä mitä se oli sanonu Kallelle siä Mossen pileissä lauantaina?
- Joo. Pirita kerto. Vaik se kyl sano et ei Hanna ois silleen sanonu jossei Kalle ois alkanu heittää sille sitä vitun läppää. Mut en mä kyl usko et se oli Kallen vika. Se Pirita on kans yks nysvä. Mä en tajuu kuin se voi jaksaa sitä Hannaa. Lespoja molemmat, saatana.
- Vittu kello soi. Pitäis vissiin mennä.
- Okei. Nähään.

Illalla treenien jälkeen Hanna ja Netta istuvat pukuhuoneen penkillä ja kuivaavat hiuksiaan.
- Mä näin sut Jennin kans röökillä koulun pihas tänää. Sanoks se vitun ihra musta jotain?
- Äh, se mitään sanonu. Ja vaik ois sanonukki nii mä semmosen läskiperseen juttuja jaksa kuunnella. Vittu se muija painaa varmaan kaks sataa.
- Ootsä nähny ku se yrittää iskee Mossee? Ai vittu et tekis mieli yrjötä ku sitä kattoo.
- Onks Mossella taas pileet lauantaina? Tuu meille ekaks. Mä säädin faijan kaapist yhen vinkkupullon. Vedetään pohjat meillä.
- Okei mä tuun. Et kai sä oo sitä vitun lehmää pyytäny kans?
- Höh, ootsä hullu! En tietenkään oo. Pientä rajaa!

* * * * *

Marjukka kaivaa kahvihuoneessa keksipaketin laukustaan. Täysjyvä-Digestivejä. Tuulalla ja Minnalla on jo täydet kahvikupit edessään.
- Hitsi, kauheeta rumbaa ollu koko aamupäivä. En mä sillä, ihan kiva kun on säpinää, mut mä en vaan jotenkin taas kestä sitä Ullaa.
- Meidän kaikkitietävä Ulla! Mitä se nyt taas on saanu päähänsä?
- Sitä samaa vanhaa paskaa. Mä en vaan jaksa. Eiks se ihminen ikinä opi?
- Mä en tajuu miten se Heikki kestää sitä eukkoo. Vaikka oon mä kuullu ettei se aina kestäkään. Mut ei tosiaan voi miestä syyttää jos välillä palaa käämit. Sääliks käy niitä lapsiakin.
- Joo ei Heikkiä voi syyttää jos oma muija hilluu duunipaikalla kieli ruskeena pomon ympärillä kun joku helvetin Helinä-keiju.
- Shhh. Se tulee tänne.

Teatterista Marjukka, Tuula ja Ulla kipittävät korkokengissään viereiseen ravintolaan drinkille.
- Ihana näytelmä! Oispa munkin elämä sellasta!
- Joo, mä oon nähny sen jo kolme kertaa. Mut voisin mennä viä neljännenkin kerran. Emmä tiä, jotenkin se Sveholm vaan on niin... Siin on jotain!
- Minna inhoo Sveholmia. Vaik mä en kyl usko et se on ikinä ees nähny sitä livenä. Telkkarista korkeintaan. Kun eihän se ikinä missään käy. Ihme nynny!
- Mä en kans tajuu miks se on sellanen hiiri. Luuleeks se et joku äijä tulee sen kotoo hakeen? Aina se jaksaa itkee sitä kun se on niin yksinäinen. Joskus tekis mieli sanoo ihan suoraan että tee asialle jotain äläkä valita.
- Syököhän se jotain psyykenlääkkeitä? Kun se on joskus vähän outo. Tai siis ainahan se on outo mutta joskus se on ihan tosi pihalla.
- Äh, ei puhuta siitä. Menee ilta pilalle. Lähetäänks tytöt tanssiin?
- Eikun menoks! Mä tiän hyvän paikan. Mä soitan meille taksin.

Kirjoitti: |noone| 11:50 | Linkki merkintään | Kommentteja (12) | Trackbackeja (0)

Ah, pakkanen on laskenut ja Suomi herännyt henkiin. Hienoa!

Rakennustyömailta kuuluu jälleen työn ääniä. Ja presidenttiehdokkaatkin saavat taas mennä periferiaan jatkamaan kampanjoitaan.

Turha muuten kenenkään väittää, etteivät vastapuolten kampanjaorganisaatiot muka kykene yhteistyöhön. Ihan yhteisesti ja yksissä tuumin olivat senkin sopineet, että paukkupakkasilla ei ehdokkaita päästetä kovin etäälle kasvukeskuksista ollenkaan. Etteivät vilustu, poloiset. Olisihan se kurjaa, kun viime metreillä iskisi nuha ja yskä, eikä saisi televisiossakaan asiaansa kunnolla sanottua, kun yskittäisi kamalasti ja pitäisi koko ajan niistää nenää. Käyttävätköhän ne muuten paperi- vai kangasnenäliinoja?

No joo. Tämä riittäköön politiikasta. Elämässä on isompiakin murheita kuin tippa presidenttiehdokkaiden nenänpäässä. Niin kuin vaikkapa lakritsi. Että onko sen syöminen ihmiselle hyvästä vai pahasta? Kun sen toisaalta sanotaan nostavan verenpainetta. Mutta toisaalta se on niin pahuksen tehokas apu ummetukseen.

Kirjoitti: |noone| 11:54 | Linkki merkintään | Kommentteja (2) | Trackbackeja (0)

Haluaisin vaipua hypnoosiin. Ajatus on kiehtonut minua vuosikaudet. Mitään en tosin ole tehnyt asian eteen, enkä edes pysty mitenkään järkevästi perustelemaan, miksi sitä haluaisin.

En liioin keksi mitään syytä, miksi joku haluaisi penkoa minun alitajuntaani ja kaivella esiin tajuisen muistini ulottumattomiin lipunutta elämääni. Voisiko siitä kenties olla jotakin hyötyä jollekulle? Voisiko siitä olla jotakin hyötyä minulle itselleni?

Kukaan tuntemani ihminen ei ole unohtanut elettyä elämäänsä niin totaalisesti kuin minä. Olen jostakin kuullut tai lukenut, että ihmisen muisti voi toimia eräänlaisena itsesuojelumekanismina. Että se, mitä ei ole terveellistä muistaa, pyyhkiytyy pois tietoisesta muistista. Jos näin on, miksi psykiatrian ja psykologian avuksi on kehitetty hypnoosin tapainen muistin manipulointimenetelmä?

Mikäli minun alitajunnastani haluttaisiin lypsää ulos kaikki se, minkä olen unohtanut, saisin retkottaa hypnoositerapeutin tai hypnologin sohvalla aika hemmetin monta vuotta. Hypnotisoija jäisi aikanaan eläkkeelle, ja uusi tulisi tilalle. Ja minä vain makaisin divaanilla ja muistelisin unohdettuja menneitäni. Vastaanottoapulainen kävisi välillä kytkemässä täyden soppapullon nenä-mahaletkuuni. Lopulta ne kärräisivät minut sohvineni päivineni johonkin takahuoneeseen sopertamaan omia juttujani. Sitten jossakin vaiheessa, kun hypnotisoijan vastaanotto joutuisi muuttamaan pois purettavasta rakennuksesta pienempiin tiloihin eikä minulle, sohvalle ja soppaletkulle olisi enää tilaa, hypnoositerapeutti napsauttaisi sormiaan, ja minä heräisin vanhainkodin päivähuoneessa keinutuolissa, ja televisiosta tulisi Big Brotherin 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi uusinta vuodelta 2006.

Kyllä minä ottaisin sen riskin.

Kirjoitti: |noone| 00:10 | Linkki merkintään | Kommentteja (16) | Trackbackeja (0)

Kävin äänestämässä.

Joku hiivatin tytöntumpelo kääntyi autollaan risteyksessä oikealle eikä jaksanut pysähtyä suojatien eteen odottamaan, että meikäläinen saisi lampsittua kadun yli. Huono päivä minulla muutenkin. Teki mieli livauttaa maiharinkärjellä lommo sen kärryn kylkeen. Hillitsin kuitenkin itseni ja tyydyin vain näyttämään kuskille keskaria.

En minä kovin herttainen ja aurinkoinen ollut lapsenakaan. Mikä lie syntymässä säikähtänyt mököttäjä.

Pari-kolmevuotiaana istuin potkukelkassa bussipysäkillä odottamassa äidin kanssa linja-autoa maalle mummulaan. Oli talvi ja kova pakkanen niin kuin nytkin. Istua möllötin siinä kelkassa yltä päältä topattuna. Toppauksien välistä killittävine valtavine ruskeine silmineni olin vissiin jotenkin söpön näköinen, koska joku mummeli jäi siihen ympärille pyörimään ja lepertelemään. Yritti kai, raukka, saada minua hymyilemään tai jotakin. Aikani tätiä tuijotettuani kysyin sitten: "Mitäs se muori siinä hiiviskelee?".

Täti liukeni aika livakasti paikalta. Ja äitiä hävetti. Ei ollut ensimmäinen kerta. Eikä viimeinen. Äitiparka.

Kirjoitti: |noone| 15:27 | Linkki merkintään | Kommentteja (8) | Trackbackeja (0)

Heti perään raskautan Teitä (ja itseäni) toisella haasteella. Toivottavasti tämä jää nyt ainakin vähäksi aikaa viimeiseksi tätä lajia.

Viisi (5) omituista tapaa pitäisi nyt luetella. Kinkkinen tehtävä. Tätä pitäisi ennemminkin kysyä joltakin kanssaihmiseltä, sillä eiväthän ne omat tavat omissa silmissä mitenkään omituisilta näytä. Mutta yritetään.

1) Ollessani ajatuksissani tai keskittyessäni johonkin heiluttelen ja värisytän vimmatusti varpaitani (kaikkia muita paitsi ukkovarpaita). 2) Säädän herätyskellon aina soimaan vähintään tuntia ennen varsinaista ylösnousua vain voidakseni kokea uudelleennukahtamisen autuuden väännettyäni hälytysaikaa tovin myöhäisemmäksi. 3) Sen sijaan, että vastaisin työpaikalla ovipuhelimeen korrektisti ohjeen mukaan "Kuka siellä?", tiedustelen soittajalta tunnussanaa. 4) ---. 5) ---.

Mikäli kohdissa 4) ja 5) näkyy ainoastaan viivoja, on blogiin asennettu siveys- ja säädyllisyysfiltteri sensuroinut kyseiset omituiset tapani perheblogiin sopimattomina.

Ai niin. Säännöt kuulemma pitää oheistaa jokaiseen haastepostaukseen. Eli siis: Kirjoita merkintä, jossa paljastat viisi omituista tapaasi. Tämän jälkeen valitset seuraavat viisi ihmistä, jotka haastat tekemään saman perässä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkität haastamasi ihmiset merkintäsi loppuun ja käyt ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. Via.

Annettakoon vahingon kiertää, eli täten haastan Annin, Cybbiksen, Lostiksen, /mekin ja Person (joka tosin näyttää valitettavasti tyystin kadonneen blogikatukuvasta).

Kirjoitti: |noone| 00:14 | Linkki merkintään | Kommentteja (4) | Trackbackeja (0)

Henkilökohtaisen siirtymävaiheeni ajalta rästiin jääneitä blogimerkintöjä selatessani löysin itselleni osoitetun haasteen. Vähän vanhaksihan tuo on jo tainnut mennä, mutta ihan siitä ilosta, ettei tähän haasteeseen vastatakseen tarvitse mennä oikeuteen eikä edes päästää ulosottomiestä sisään, päätin ottaa haasteen vastaan.

Kysymyshän kuului jotensakin näin: kenen blogia haluaisin lukea?

Kaikkien maailman elävien ja kuolleiden olemassa olevista ja olemattomista blogeista minä juuri nyt kaikkein mieluiten lukisin omaa viiden vuoden päästä kirjoitettua blogiani. Siitä näkisin, onko minkäänlaista kehitystä tapahtunut. Että kannattaako edes yrittää. Ja jos kyseistä blogia ei Blogistanista löytyisi, päättelisin kirjoittajan kuolleen.

Näin alas olen vajonnut.

(Koska kaikki muut ovat jo luultavasti tähän haasteeseen vastanneet, en heitä haastetta eteenpäin, vaan jään odottelemaan seuraavaa.)

Kirjoitti: |noone| 17:20 | Linkki merkintään | Kommentteja (7) | Trackbackeja (0)

Minun on tehtävä tunnustus.

Minä harjoitan narraamista. Kirjoittaessani en koskaan valehtele. Paljon jätän kirjoittamatta, mutta se ei minun filosofiani mukaan ole valehtelua. Sen sijaan käydessäni lukemassa Teidän blogejanne syyllistyn harmittomaan hämäämiseen.

Eli jos viimeisen viikon aikana olette havainneet kävijätilastoissanne poikkeuksellisen paljon uusia lukijoita ja tilaajia Uudesta Seelannista, Thaimaasta, Kiinasta, Hongkongista, Saudi-Arabiasta, Yhdysvalloista yms, niin minun on tuotettava Teille pettymys ja tunnustettava, että minä se siellä vain harhailen bittinä cybermaailmankaikkeudessa.

Kun kerran en halua olla siellä, missä olen, enkä voi olla siellä, missä haluan, olen sitten olevinani siellä sun täällä tai ei missään. Piilossa. Hukassa. Löytymättömissä.

Kirjoitti: |noone| 23:21 | Linkki merkintään | Kommentteja (21) | Trackbackeja (0)

Lukko rapsahtaa, kun ovi suljetaan.

Sellissä kaikuu. Tyhjä tila ja alastomat seinät pompottelevat ääntä puolelta toiselle kuin pingispalloa. Kuvaton seinäkalenteri ja kapea peti eivät riitä vaientamaan kaikua.

Lattia on viileä ja vetoinen. Paljaat jalat palelevat. Missään ei ole mitään ylimääräistä. Ainoa ylellisyys ja linkki ulkomaailmaan on tietokone. Kaiku moninkertaistaa virtalähteen hurinan ja saa sen kuulostamaan sähköturbiinilta. Kun virran sammuttaa, korvat menevät hiljaisuudesta lukkoon samalla tavalla kuin lentokoneen pudottaessa korkeutta.

Kerran päivässä, viitenä päivänä viikossa, vanki poistuu sellistään mennäkseen töihin. Työpäivän jälkeen hän palaa koppiinsa. Suoraan sisälle, mihinkään poikkeamatta.

Oikeuden päätöksestä ei voi valittaa.

Mihinkäs sitä valittaisi, kun on itsensä itsensä tuomarina tuomionsa julistanut ja huolehtinut sen täytäntöönpanosta.

Lukko rapsahtaa, kun ovi suljetaan.

Kirjoitti: |noone| 10:48 | Linkki merkintään | Kommentteja (22) | Trackbackeja (0)

Kauneus on katsojan silmässä ja totuus sanojan suussa.

Tavan takaa näkee Blogistanissa puntaroitavan blogien totuus- ja/tai epätotuusarvoja. Arvioinnin kohteina ovat tällöin ennen muuta päiväkirjatyyppiset tai muuten vain henkilökohtaisista lähtokohdista julkiviritetyt blogit.

Tämä mystinen Totuus on kuin merirosvoaarre, jonka jäljille yritetään kiihkeästi päästä erilaisin gallupein ja "kysy minulta mitä tahansa" -meemein. Totuuden - tuon Suuren Salaisuuden - haltijaa saatetaan joskus jopa hämäämällä, provosoimalla ja hyväntahtoisesti taklaamalla saada lipsauttamaan ohi suunsa edes pieni nokare tuosta hekumallisesta totuudesta. Jos tässä ei onnistuta, ollaan toisinaan valmiita kyseenalaistamaan koko totuus ja julistetaan blogi kirjoittajineen päivineen fiktioksi.

Subjektiivinen totuus on kuitenkin olemassa vain subjektissa itsessään. Jos minä vaikkapa sanon, että motivaationi on hukassa, se on totuus - minun totuuteni - siitäkin huolimatta, että monella muulla menee paljon huonommin ja motivaatio on vielä pahemmin kadoksissa. Mikäli jätän kertomatta, että motivaationi on hukassa, ja kirjoitan sen sijaan kepeän ja huumoria tavoittelevan pakinan, asetanko silloin totuuden kyseenalaiseksi? Syyllistynkö valehteluun tai epärehellisyyteen?

Bloginpitämisen verraton etu on siinä, että omaa subjektiivista totuuttaan voi paljastaa juuri sen verran kuin kokee lukijoiden kannalta hedelmälliseksi ja omalta kannaltaan terveelliseksi.

Minä en aina tiedä, mikä on lukijoiden kannalta hedelmällistä tai omalta kannaltani terveellistä. Sen kuitenkin tiedän, että jos kertoisin omasta totuudestani sen, mitä olen tehnyt väärin ja mitä jättänyt tekemättä oikein, te pitäisitte minua hirviönä. Vaikka se onkin totuus, minä jätän sen kertomatta. Se ei kuitenkaan tee minusta fiktiota. Valitettavasti.

Kirjoitti: |noone| 23:07 | Linkki merkintään | Kommentteja (4) | Trackbackeja (0)

Kaksi luuseria yhdessä on enemmän kuin kahden luuserin summa.

Olkoon tämä päivän matemaattinen mietelause. Ainakin minun kohdallani se pätee. Jouduttuani tänne erilleen irrotetuksi en ole kokonainen. Itse asiassa koen olevani puolikastakin pienempi.

Tästä pääsenkin huteran aasinsillan kautta yhteen niistä monista asioista, joiden annan ottaa itseäni päähän lähes raivostumiseen saakka. Eli Tommy Hellsténin lanseeraaman läheisriippuvuus-käsitteen väärinkäyttöön. Termi on kieltämättä melkoisen harhaanjohtava. Itse pidänkin sen synonyymiksi myöhemmin luotua kanssariippuvuuden käsitettä huomattavasti osuvampana kuvaamaan tilaa, jossa ihminen tulee riippuvaiseksi läheisensä riippuvuudesta. Sinänsä olen koko termistä pitkälti samoilla linjoilla psykologian professori Markku Ojasen kanssa. Turhan väljänä ja epätarkkana moinen määritelmä joutaisi romukoppaan pois minun keittiöpsykologisia hermosäikeitäni nyppimästä.

Minä tarvitsen toista voidakseni tuntea itseni kutakuinkin kokonaiseksi. Yhdessä me myös kykenemme kontrolloimaan omia riippuvuuksiamme paremmin kuin kumpikaan meistä erikseen. Toistemme riippuvuuksia voimme toki myös yrittää säädellä, mutta sillä saralla menestys on luonnollisesi huomattavasti kehnompi, sillä jokainen on viime kädessä kuitenkin vastuussa vain omista valinnoistaan. Läheisriippuvaiseksi minua on silti turha nimitellä. Huudeltakoon vaikka hulluksi mieluummin.

Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - minun on tässä ja nyt joltisenkin vaikea ruoskia itseäni olemaan vastuussa yhtään mistään, kaikkein vähiten omista valinnoistani. En edelleenkään tiedä, miten minun käy. Huominen on niin kaukana, etten edes välitä.

Kirjoitti: |noone| 22:30 | Linkki merkintään | Kommentteja (8) | Trackbackeja (0)

Olen tässä viime kuukausina lueskellut Lawrence Sanders -vainaata.

Varsinkin Sandersin Kuolemansynnit ovat tarjonneet mitä messevintä ajanvietettä, viihdettä ja todellisuuspakoa niitä janoavalle. Alkuperäiskielisenä teksti on tietysti herkullisimmillaan, mutta eivät ne pari lukemaani käännöstäkään ole pöhkömpiä olleet, vaikka kyseessä ihan puhdas liirumlaarumhömppä onkin. Työn alla on nyt Neljäs kuolemansynti eli sarjan viimeinen teos. Ei oikein meinaisi edes raaskia lukea, kun sitten ottaa päähän, kun takakansi tulee vastaan eikä jatkoa seuraa.

Jos kohta Sandersin kuvaukset siitä, mistä raaka-aineista ja miten etsiväosaston entinen päällikkö Edward X. Delaney rakentaa intohimonsa kohteena olevat voileivät, ovat yksityiskohtaisuudessaan vallan huikeita, niin vieläkin huimempiin suorituksiin kirjailija ylsi pistäessään jonkun romaaninsa naishahmoista siivoushommiin. Sieluni silmillä näen mieskirjailijan naputelleen kirjoituskonettaan Wal-Martin postimyyntikataloogi edessään kotitaloustarvikeosaston kohdalta avattuna. Sandersin kirjojen rouvien siivouskomeroista löytyy aivan kaikkea Spick-&-Spanista Windex-ikkunanpesuaineeseen ja Drano-viemärinaukaisijaan.

Toivottavasti Sanders ymmärsi perätä pesuainefirmoilta provikat tehokkaasta mainonnasta. Sillä kukapa ei haluaisi kylppärinsä hohtavan yhtä puhtaana kuin vaikkapa New Yorkin ensimmäisellä naispuolisella sarjamurhaajalla.

Kirjoitti: |noone| 21:56 | Linkki merkintään | Kommentteja (0) | Trackbackeja (0)

Elämä on.

Vai onko? Jos on, niin mistä sen tietää?

Viikko sitten tulin. Takana kolme työpäivää ja aivan liian monta vapaapäivää. Töissä kaikki on helpompaa. Siellä tiedän, mihin ja miten aikani kulutan. Työn ulkopuolella kaikki on kaoottista tyhjyyttä. Vanhat luurangot pitävät kaapeissaan juuri niin kovaa meteliä kuin pelkäsinkin. Haluavat taas herätä henkiin ja palata mellastamaan minun pääni sisään.

Lentokoneen ilmainen viini valui jalkoihin, ja ilmasillan toisessa päässä kengät olivat taas liian pienet. Jos en minä tätäkään opi, niin miten muka oppisin yhtään mitään elämästä ja sen ylläpitämisestä? Tuhota osaan kyllä. Sekä viiniä että elämää.

Kirjoitti: |noone| 22:02 | Linkki merkintään | Kommentteja (7) | Trackbackeja (0)