Eikös se läheisriippuvuus olekin terminä jo vähän out. Ihminenhän on yhtä kaikki laumaeläin ja kukin riippuvainen pienen tai suuren yhteisönsä turvasta. Ilman tutun ihmisen läheisyyttä olemme aika surkeita otuksia. Onkohan ihminen ollut koskaan näin yksin kuin nyt.

Nykyäänhän nämä markkinavoimavetoiset psykologisoinnit yrittävät tehdä ihmisestä velvoitteettoman pärjääjän, yksinäisen epaton, jota voi sitten loputtomasti ruoskia rahan takia.

Jaa, se on lähdettävä töihin. Jäi juttu kesken, mutta se voi olla kaikkien onni.

Pärjäile.

*helpotuksen huokaus* Hyvä, että on vihdoinkin out! Se termi siis. Paitsi että Sinäkin tuossa viittasit lähinnä siihen, mitä se termi ei tarkoita, eli riippuvuuteen läheisistä. Mutta hällä väliä. Kun totuus on kuitenkin se, että "yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin..." (V. A. Koskenniemi).

Olisin mielelläni kuullut kaiken, mitä mielessäsi oli tästä asiasta sanoa. Tai ihan mistä asiasta tahansa. Mutta töihinlähtö on kyllä riittävän hyvä syy olla sanomatta enempää. Sanot sitten myöhemmin, jooko.

Vaikka tämä kamalaa onkin, niin mieluummin minä kuitenkin olen yksin yksin kuin yksin kaksin. Tuo jälkimmäinen kun tuli entisessä elämässä koettua siinä määrin kokonaisvaltaisesti, että on, mihin verrata.

Yksin kaksin on ehdottomasti viheliäisin ja vihoviimeisin olotila, jossa kuunaan voi olla. Ensin sitä ei edes tajua, luulee olevansa vaan väärässä. Väärässä paikassa väärään aikaan. Kestää kauan tajuta, että on vääränä ihmisenä väärässä seurassa. Tai voi se olla oikeakin mutta itselle väärä.

Mieluummin yksin yksin, koska silloin on kuitenkin oikeassa seurassa.

Yksin yksin oleminen voi sekin käydä ahdistuslihasten päälle - eritoten, jos ei tunne ollenkaan olevansa oikeassa ja hyvässä seurassa - mutta toisin kuin yksin kaksin ollessaan, yksin yksin ei tästä ahdistuksesta tarvitse ulkopuolisten viattomien syyttömien ahdistua. Paitsi siinä tapauksessa, että alkaa yksin yksin levitellä ahdistusahtereitaan blogissaan. Huh, nyt tuli heti huono omatunto.

Niin niin, siis läheisyyden kaipuu läheiseen ihmiseen ei tosiaankaan ole mikään riippuvuus, vaan se on sitten toinen juttu, niin kuin sanoit, riippuvuutta läheisen riippuvaisuudesta. Mutta lähinnä ajattelin, että jos läheisyyden kaipuu sinänsä on laumaeläimen luonnollinen voima, eikö ylipäätään koko riippuvuuskäsite ole yhtä diipadaapaa, koska parisuhde on joka tapauksessa vuorovaikutteista. Siis ainakin silloin kun suhteessa ollaan kaksin, eikä yksin.

Eli - miten mun on taas näin vaikeaa ilmaista itseäni? - eikö kaiken takana kuitenkin ole naisen lisäksi ylipäätään ihmiselle ominainen tarve, herranjestas, siis ominaisuus, jota markkinavoimavetoiset psykologit vain pyrkivät osoittamaan heikkoudeksi. He siis kerta kaikkiaan keksivät ihmisestä korjattavia vikoja, jotka eivät ehkä aina ole vikoja ollenkaan.

No mutta, nyt nukkumaan ja huomenna on uusi päivä. :)

Diipadaapaapa hyvinkin. Kerta kaikkiaan.

Eivätpä taida markkinavoimat minusta paljon kostua, vaikka varmasti täytänkin kaikki niiden kohderyhmälle asetetut heikkous- ja vikavaatimukset. Sen lisäksi, että olen heikko, olen myös täydellisen hoitovastainen ja kyvytön ko-operatiivisuuteen terapiatilanteessa. Siinäpä markkinamiehille haastetta kerrakseen.

Pysyisi nyt jotenkin kasassa eikä antaisi itselleen periksi. Ja jaksaisi olla hauska polkkaaja eikä tämmöinen nillittäjä.

No, ehkä huomenna...

Nillitetään, Noone. Ei ole mikään pakko olla hauska. Se tässä suomalaisessa kulttuuriperimässä onkin niin pirun hyvä juttu, että saapi nillittää niin kauan kuin on tarvis.

Valoa sinne!

Kiitos, Saara.

Nillittäkäämme siis, kun nillityttää. :}}