Kauneus on katsojan silmässä ja totuus sanojan suussa.

Tavan takaa näkee Blogistanissa puntaroitavan blogien totuus- ja/tai epätotuusarvoja. Arvioinnin kohteina ovat tällöin ennen muuta päiväkirjatyyppiset tai muuten vain henkilökohtaisista lähtokohdista julkiviritetyt blogit.

Tämä mystinen Totuus on kuin merirosvoaarre, jonka jäljille yritetään kiihkeästi päästä erilaisin gallupein ja "kysy minulta mitä tahansa" -meemein. Totuuden - tuon Suuren Salaisuuden - haltijaa saatetaan joskus jopa hämäämällä, provosoimalla ja hyväntahtoisesti taklaamalla saada lipsauttamaan ohi suunsa edes pieni nokare tuosta hekumallisesta totuudesta. Jos tässä ei onnistuta, ollaan toisinaan valmiita kyseenalaistamaan koko totuus ja julistetaan blogi kirjoittajineen päivineen fiktioksi.

Subjektiivinen totuus on kuitenkin olemassa vain subjektissa itsessään. Jos minä vaikkapa sanon, että motivaationi on hukassa, se on totuus - minun totuuteni - siitäkin huolimatta, että monella muulla menee paljon huonommin ja motivaatio on vielä pahemmin kadoksissa. Mikäli jätän kertomatta, että motivaationi on hukassa, ja kirjoitan sen sijaan kepeän ja huumoria tavoittelevan pakinan, asetanko silloin totuuden kyseenalaiseksi? Syyllistynkö valehteluun tai epärehellisyyteen?

Bloginpitämisen verraton etu on siinä, että omaa subjektiivista totuuttaan voi paljastaa juuri sen verran kuin kokee lukijoiden kannalta hedelmälliseksi ja omalta kannaltaan terveelliseksi.

Minä en aina tiedä, mikä on lukijoiden kannalta hedelmällistä tai omalta kannaltani terveellistä. Sen kuitenkin tiedän, että jos kertoisin omasta totuudestani sen, mitä olen tehnyt väärin ja mitä jättänyt tekemättä oikein, te pitäisitte minua hirviönä. Vaikka se onkin totuus, minä jätän sen kertomatta. Se ei kuitenkaan tee minusta fiktiota. Valitettavasti.