Unohtaminen on tärkeää. Luin tutkimuksesta, jossa oli havaittu, että suuronnettomuuksien jälkeen kriisiapua saaneet eivät pystyneet unohtamaan tapahtunutta ja toipuivat hitaammin kuin ne, joiden muistikuvia ei oltu kriisiryhmissä vahvistettu.

Tuon minä voin hyvin ymmärtää. Mutta miksi minä olen unohtanut? En ole ollut osallisena suuronnettomuudessa enkä missään muussakaan yleisesti traumaattiseksi tunnustetussa tragediassa. Paitsi omassa elämässäni, joka minulle itselleni on ilmeisesti sitten ollut traumaattiseksi suuronnettomuudeksi luokiteltava tragedia.

Elämme keskellä suurta onnettomuutta.
Kaulus pystyyn ja selkä tuuleen.
"Kohti ääretöntä ja sen yli."

Ah, Elvis, Sinä kommenttilaatikoiden lyyrinen Pegasos! Näinhän se on.

Mutta entäs, kun on vastatuuli? Pitääkö silloin talsia eteenpäin takaperin?

Yksi parhaista, elämän matkaoppaista, "Liisan seikkailut peilimaassa", opastaa , että päästäkseen haluamaansa, on viisainta suunnistaa mahdollisimman vauhdikkaasti vastakkaiseen suuntaan.

Tasapuolisuuden nimissä on pakko tässä yhteydessä mainita myös kaksi muuta syväluotaavaa elämäntaito-opasta, jotka ovat omaa tietäni viitoittaneet jopa Liisaa enemmän. Pikku Prinssi ja Nalle Puh.

Mutta yhtä kaikki. Kirjaviisaudetkaan eivät suo järin suurta oivallusta silloin, jos kulkija ei tunne määränpäätään. Eli jos ei tiedä, mitä haluaa. Ovatko silloin kaikki suunnat yhtä vastakkaisia vai yhtä myötäisiä?

No siinä tapauksessa ehdottomasti- Selkä tuuleen ja eteenpäin.

Kiitos neuvosta! Nyt sitten vain peukut pystyyn, etten törmää mihinkään kovin isoon ja kovaan ponnistellessani selkä edellä vastatuuleen. Sillä niskani on jäykkä ja kipeä, joten paljon ei voi vilkuilla olkansa yli.

Ja ainahan voi ajatella, että jos se iso ja kova osuu kohdalle, on se silloin sillä tavalla tarkoitettu. :}

Kas, minä ihmettelen ihmisiä jotka muistavat varhaislapsuudestaan juttuja. Itsellä muisti palaa pätkittäin n. ala-asteesta eteenpäin, sitä aiemmin ei kai tapahtunut mitään muistamisen arvoista.

Mainituista kirjoista tuli mieleen Erlend Loen Supernaiivi. Onko tuttu?

Eipä ole Supernaiivi tuttu. Tai siis termi toki on tuttu - itseenikin sitä voin vallan hyvin soveltaa - mutta kirjana ei. Eli kiitoksia vinkistä, Pauliina!

Sitähän sanotaan, että mitä enemmän tulee ikää, sitä paremmin muistuvat vanhat asiat mieleen (samalla, kun tuoreemmat unohtuvat). Itselläni kuitenkin unholassa ovat niin vanhat kuin tuoreetkin. Muistikuvia ei juurikaan ole. Mutta uskon, että niin on parempi.

Ihana kirja muuten tuo Supernaiivi. Pompom.

Ehkä on tärkeä muistaa mitä aikoo unohtaa. Meinaan vaan noin muuten, jos mielii mennä eteenpäin. Että voi sitten jättää taakseen. Mutta tietenkään ei ole pakko.

Vaan eivätkös ne jotkut minua viisaammat ole sanoneet, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Eli jos se edestä löytyy riippumatta siitä, onko sen ehtinyt välillä muistaa ja sitten muistaa unohtaneensa, niin kenties tällainen pitkälle jalostettu unohtamisen lahja (?) rikastuttaa kulkua sikäli, että kaikki, mitä edestä löytyy, tuntuu aina uudelta ja tuoreelta.

Tosin tuohon "kaikkeen" sitten sisältyvät myös ne vanhat moneen kertaan tehdyt - ja unohdetut - virheet ja väärät valinnat.

Ei se kyllä muistamista tarkoita. Enempi niinku tekemistä, että jos jättää jonkin tärkeän tekemättä, niin se on sitten kaksin verroin edessä joskus. Niinku siivoaminen esimerkiksi.

Ihmisen muisti on rajallinen. Minäkin muistan kaikenlaista joutavaa. Pääsen sädehtimään ihan ääliömäisissä tilanteissa, mutta sitten kun pitäisi muistaa jotakin tarpeellista, niin ei ole hajuakaan. Ennen vanhaan taas muistin just kaiken tarpeellisen. Muisti on kumma värkki.

Ai. Minä kun luulin, että jos ei muista tehneensä niin se olisi vähän sama kuin ettei olisi tehnytkään, ja sitten sen löytäisi edestään.

Uusiksi meni nyt sitten tämäkin teoria. Mutta ei se mitään.

Muistan minäkin autojen rekisterinumeroita, postinumeroita ja sellaisia puhelinnumeroita, joita ei ole enää olemassakaan. Etten minäkään nyt ihan muistamaton ole. :}}

Kyllä se niin menee, että jokainen huomen on uusi seikkailu, kun ei muista eilistä.
Sitä paitsi vanhat muistaa ties mitä - jos ei muista mitään on ikuisesti nuori (tutkitusti vanheneminen johtuu muistin täyttymisestä).

No NYT Elvis on kyllä takuuvarmasti oikeassa! Jos me ikinuoret joskus perustamme oman etujärjestön, Elvis kutsutaan ilman muuta kunniajäseneksi.

Kohtahan se onkin jo huominen, ja uusi seikkailu odottaa. :}}