Vielä puoli tuntia aikaisemmin ääriviivat erottuivat selvästi kuun kelmeässä valossa, mutta sitten yhtäkkiä tulevat pilvet, ja kaikki pimenee kuin olisi vedetty musta huppu päähän. Juuso ja Henkka tumppaavat hermostuneina tupakkansa ja empivät hyvän tovin ennen kuin lähtevät hitaasti hapuillen liikkeelle kohti hautausmaan keskiosaa.

- Onks sulla se fikkari, kuiskaa Henkka siirtäen lekan ja sorkkaraudan olkapäältä toiselle ja varmistaen, että köysivyyhti on edelleen tiukasti hänen vyötäröllään.
- Vittu sun kanssas, oikeen ensimmäisen luokan hautakivenkaataja, saatana, jätkällä menee pissit housuun enneku on ees tehty mitään, Juuso sihisee ja Henkan hermoilusta suivaantuneena sytyttää pienen mutta tehokkaan halogeenitaskulamppunsa.

Lampun valokeilassa vaaleankeltaiseen tuulipukuun pukeutunut vanha mies kääntää laihat, kurttuiset kasvonsa poikiin päin.

- Anteeksi, nuoret herrat, mutta sattuisikohan teiltä löytymään tulta... kun minä... jo neljätoista vuotta... tämmöinen samanlainen pimeä yö silloinkin... kädestä pidin Mairea... loppuun asti... kynttilän olen aina tuonut... kun Maire lähti... yöllä... samaan aikaan... vaan nyt jäivät tulitikut matkasta... niin että jos herroilla...?

Leka ja sorkkarauta jäävät Mairen haudan reunalle siihen, mihin Henkka ne käsistään heittää ennen kuin pinkaisee juoksuun yrittäen pimeydessä tavoittaa edellään harppovan Juuson.

* * * * *

Kiitos vain vinkistä!

Kirjoitti: |noone| 23:33 | Linkki merkintään | Kommentteja (6) | Trackbackeja (0)

Niko tunkee kädet syvälle farkuntaskuihin ja yrittää olla vilkuilematta taakseen. Vielä hän ei ole tottunut huutoihin niin, ettei välittäisi. Ehkä sitten, kun muutosta on kulunut vähän pitempi aika, hän osaa jo sulkea korvansa eikä välitä. Läski! Mutantti! Tonnitaneli! Hippopotamus! Niko ei edes muista kaikkia nimiä. Niitä on niin paljon, ja joka päivä ne keksivät lisää.

Rappukäytävässä Niko kuulee, että Vikke on oven takana odottamassa. Etutassut raapivat ovea, vinkuminen ja haukahdukset kaikuvat käytävässä. Tekeeköhän Vikke tuota koko ajan, kun Niko on koulussa? Vai osaako se tulla oven taakse odottamaan juuri oikeaan aikaan? Niko on kysynyt tätä Vikeltä monta kertaa, mutta Vikke ei kerro.

Niko lampsii keittiöön ja tekee itselleen voileivän. Vikke seuraa perässä. Se tietää saavansa Nikolta ainakin kaksi siivua pekonimakkaraa. Tänään siivuja lentää sen avoimena odottavaan kuolaiseen kitaan peräti kolme. Päivä on ollut Nikolle raskas, ja hän haluaa siksi antaa Vikelle reilun palkinnon siitä, että tämä on hänen ystävänsä. Hänen ainoa ystävänsä.

Niko vie Viken lenkille pieneen metsään kerrostalojen taakse. Siellä Niko päästää koiran irti ja heittää sille keppiä. Vaikka Vikke on jo vanha, se jaksaa silti innostua keppileikistä. Tai sitten se vain haluaa olla Nikolle mieliksi. Koska se on Nikon ystävä.

Isä on kotona odottamassa, kun Niko ja Vikke palaavat ulkoa. Yleensä isä ei tule näin aikaisin. Nyt se kuitenkin istuu keittiön pöydän ääressä takki päällä. Isä alkaa taas selittää jotakin siitä, miten Vikke tottui maalla vanhassa kodissa toisenlaiseen elämään. Sai olla vapaana omassa pihassa ja haukkua niin paljon kuin halusi. Isä sanoo, ettei vanha koira enää opi uusille tavoille. Ja että sen vanhat tavat eivät sovi kaupunkiin ja kerrostaloon. Sitten isä puhuu jotakin jostakin valituksista ja isännöitsijän kirjeestä.

Niko istuu keittiön lattialla. Vikke makaa vieressä pää Nikon sylissä. Niko silittää koiran päätä eikä ymmärrä läheskään kaikkea, mitä isä selittää. Niko ja Vikke eivät halunneet muuttaa kaupunkiin. Mutta he pärjäävät kyllä, ovathan he toistensa parhaat ystävät. Toistensa ainoat ystävät.

Isä kiinnittää talutushihnan Viken kaulapantaan ja sipaisee isolla, karhealla kädellään Nikon hiuksia. Niko yrittää sanoa isälle, ettei Vikkeä tarvitse viedä lenkille, kun he olivat juuri yli tunnin ulkona. Isä pudistaa päätään, mumisee jotakin pakosta ja armeliaisuudesta ja kutsuu Viken mukaansa. Nikon parhaan ystävän. Hänen ainoan ystävänsä.

Kirjoitti: |noone| 12:41 | Linkki merkintään | Kommentteja (2) | Trackbackeja (0)

Tiesinhän minä, että evakkoajasta tulisi vaikea. Vaan en arvannut, että näin vaikea. Tai ehkä arvasinkin, mutta kuvittelin itseni vahvemmaksi. Tai ehkä en kuvitellut, mutta luulin, että aina löytyisi vaihtoehtoja. Ja löytyyhän niitä. Toinen toistaan huonompia.

Tänne en voi jäädä, mutta poiskaan en vielä pääse.

Asennevamma. Oma valinta. Kasva aikuiseksi. Mene hoitoon.

Diagnooseja, analyysejä ja ohjeita. Viisaampien neuvoja. Osa jo moneen kertaan kuultuja, osan kuulisi heti, jos kertoisi jollekulle, miltä tuntuu.

Teen sitä, mitä parhaiten osaan. Lasken alamäkeä. Perse ruvella, pohjalle saakka.

Kirjoitti: |noone| 10:05 | Linkki merkintään | Kommentteja (4) | Trackbackeja (0)

Albumin kannet ovat hiirenkorvilla. Puuttuvien kuvien paikat ovat vaaleampia, ja nurkissa näkyy tähteitä liimapisaroista. Vain muutama kuva on jäljellä. Paksussa kartongissa on suurten sormien hikisten ja rasvaisten jälkien lisäksi muitakin tahroja. Isompia ja pienempiä läiskiä. Kuin kuivunutta merivettä.

Sairaalassa Antero asetteli poikaa parempaan asentoon äitinsä sylissä. Eki oli lainannut Polaroid-kameraa. Antero ei tohtinut ottaa kuin yhden kuvan. Kuvasta tuli vähän epätarkka. Antero pystyi silti erottamaan pojan kasvoissa omat piirteensä. Eiväthän he tietenkään tienneet edes spermanluovuttajan nimeä. He yrittivät niin kauan, ja nyt heillä oli oma poika. Muulla ei ollut väliä. Töissä Antero palautti kameran Ekille ja näytti ylpeänä ottamaansa kuvaa. "Se on minun poika!"

Arttu oli neljän vanha, kun hän esiintyi ensimmäisen kerran päiväkerhon joulujuhlassa. Poika lauloi seurakuntatalon esiintymislavalla "Hei, tonttu-ukot hyppikää" yhdessä toisten kerholaisten kanssa. Kaikilla lapsilla oli tonttulakit. Antero pelkäsi, että salaman välähdys säikäyttää pojan, ja tämä unohtaa laulun sanat. Niin ei onneksi käynyt. Kuvan otettuaan Antero kumartui vieressä istuvaan mieheen päin ja osoitti vaivihkaa Arttua sormellaan. "Se on minun poika!"

Yläasteella Arttu pelasi kesäisin pesäpalloa urheiluseuran juniorijoukkueessa. Antero kävi katsomassa kaikki pojan pelit ja useimmat treenitkin. Arttu oli kolmentoista, kun hän pelasi piirinmestaruuskilpailujen finaalissa. Viimeisessä sisävuorossa Arttu löi semmoisen laakin, jolla tuli kaksi juoksua ja piirinmestaruus. Kotiyleisö hurrasi ja Arttua kannettiin kultatuolissa ympäri kenttää. Katsomossa Antero tyrkkäsi vieruskaveria kyynärpäällä kylkeen ja osoitti etusormi tanassa kultatuolissa istuvaa Arttua. "Se on minun poika!"

Artun rippikuvan oli vaimo irrottanut albumista ja vienyt mennessään. Samoin ylioppilaskuvan. Ja sen kuvan, jossa teknillisen opiston rehtori ojentaa Artulle tutkintodistuksen. Artusta tuli insinööri kuten isästäänkin.

Viimeinen kuva ei oikeastaan ole edes oikea valokuva. Halvalla printterillä tulostettu kännykkäkameran kuva on niin tuhruinen, että siitä saa hädin tuskin selvää. Antero oli joutunut monta kertaa pyytämään ennen kuin hänelle lopulta suostuttiin printtaamaan yksi kuva.

Antero toivoi, että poliisi olisi mennyt pois. Odottakoot vaikka käytävässä oven ulkopuolella. Mutta ei se mennyt. Seisoi vain hämillisen näköisenä ja pälyili pitkin seiniä. Valkotakkinen mies kysyi Anterolta, oliko tämä valmis. Valmis? Miten kukaan voi olla valmis maailmanloppuun? Valkotakkinen mies käänsi lakanan reunaa niin, että kasvot tulivat näkyviin. Antero ei edes yrittänyt pidätellä kyyneleitä. "Se on minun poika!"

Kirjoitti: |noone| 14:31 | Linkki merkintään | Kommentteja (8) | Trackbackeja (0)

Veikko avaa voipaperikäärön ja asettelee sen syliinsä. Tanakoista reisistä tulee tukeva pöytä. Reisipöytä. Veikko hihittää hiljaa sisäänpäin omille ajatuksilleen. Vilkaisee sitten syrjäsilmällä, ettei Sylvi vain huomannut. Sylvi ei ollenkaan tykkää hänen tavastaan hihitellä itsekseen. Eikä se myöskään tykkää, jos hän tiputtelee leivänmuruja vaatteilleen ja lattialle. Niinpä Veikko vahtii tarkasti, että kaikki murut putoavat voipaperin päälle. Reisipöydälle.

Veikko ojentaa viimeistä lauantaimakkaravoileipää Sylville. Sylvi pudistaa päätään. Tiesihän hän, ettei se huoli. Mutta jos ei edes tarjoa, se voi alkaa mököttää. Sylvihän se nämäkin eväät teki, ja mehuakin laittoi tyhjään kossupulloon palanpainikkeeksi. Itse keittämäänsä viinimarjamehua. Toissavuotista. Viime syksynä se ei enää jaksanut. Marjat jäivät puskiin lintujen ruuaksi.

Veikko nousee ja vie voipaperin roskapönttöön. Sylvi istuu jäykkänä penkillä ja puristaa käsilaukkua sylissään. Hopeahääpäivälahjaksi hän sille tuon laukun osti kirkonkylän kenkäkaupasta. Siitäkin on jo kohta kaksikymmentä vuotta. Hyvänähän tuo laukku näyttää säilyneen. Kun ei sitä ole paljon käytetty. Veikko tietää, että Sylviä jännittää. Jännittää häntä itseäänkin. Kun ei olla ennen tämmöisessä reissussa oltu.

Lentokentän muovipenkissä ei saa hyvää asentoa. Veikko nojautuu taaksepäin ja ristii pulleat sormensa vatsakumpunsa päälle. Ihmisiä tulee ja menee. Monet vetävät matkalaukkuja perässään. Niissä näyttäisi olevan pyörät alla. Nykyajan kotkotuksia. Kengät kopisevat. Hallissa kaikuu. Kuulutuksista ei saa mitään selvää. Veikkoa hermostuttaa. Kun ei tiedä, milloin pitäisi mennä ja minne.

Vuosi sitten viisivuotistarkastuksessa tohtori hymyili Sylville ja antoi terveen paperit. Viime kuussa sama tohtori pyysi hänet kanssaan käytävään sillä aikaa, kun Sylvi puki päälleen. Noin kolme kuukautta, sanoi tohtori. Korkeintaan viisi. Mitään ei ole tehtävissä. Toissa perjantaina Sylvin käsivarteen ihon alle laitettiin semmoinen pienen perhosentoukan kokoinen pötkylä. Kipukapseli, sanoi tohtori.

Ei heillä olisi ollut tähän varaa. Navetta on ollut tyhjillään siitä asti, kun tuli valtiovallalta komento panna pellot pakettiin. Vähäiset metsäpalstatkin hakattiin aukoiksi jo alun toistakymmentä vuotta sitten. Poika perusti oman firman, ja tyttären mies rakensi omakotitalon. Tottakai he lapsia auttoivat, minkä kykenivät. Hän tosin olisi ehkä jättänyt itselle vähän vanhuuden varaa, mutta Sylvi vaati, että lapsille on annettava. Maatalousyrittäjäeläkkeestään Veikko nipisti pikkuisen sivuun aina, kun kykeni. Säästöt riittivät juuri ja juuri tähän matkaan.

Veikko erottaa kaikuvasta kuulutuksesta sanat Palma ja Majorka. Tämä sen täytyy olla. Hän nykäisee Sylviä takinhihasta. Nyt lähdetään maailmalle, muoriseni.

Pitkässä jonossa kuulostaisi olevan pelkkiä suomalaisia. Veikko huokaisee helpottuneena. Että on sitten ainakin oman maan ihmisiä, joilta voi pyytää apua, jos...

Veikko nielaisee ja tarttuu Sylviä käsikynkästä. Älä jätä minua, Veikko kuiskaa niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule.

Kirjoitti: |noone| 12:48 | Linkki merkintään | Kommentteja (6) | Trackbackeja (0)

Hauskaa Valentinuksen päivää Sinulle, rakas lukijani!

Kirjoitti: |noone| 12:42 | Linkki merkintään | Kommentteja (14) | Trackbackeja (0)

Ei ole kuin vähän yli sata vuotta siitä, kun suomalaisten keski-ikä sinnitteli vain hippusen neljänkympin yläpuolella. Lapsikuolleisuus oli korkea, ja aikuiset kuolivat petiinsä tuvan nurkassa kuka mihinkin tuntemattomaan vaivaan tai sairauteen. Kunnanlääkäri kävi talossa hörppäämässä kupposen kahvia nisusiivun kanssa ja toteamassa kuolinsyyksi "päänkivistyksen" tai "mahanväänteet".

Tiede, teknologia ja teollisuus keksivät yhä uusia keinoja pidentää ihmisen elinikää ja samanaikaisesti luovat meille yhä elinkelvottomampaa maailmaa. Varsinainen kujanjuoksu. Kolmen T:n sisällissota.

Minua masentaa ja kauhistuttaa ajatus, että minuakin voidaan pitää täällä vielä monta kymmentä vuotta. Olisi sittenkin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin.

Vaikka en minä oikeastaan näitä asioita paljon ajattele. Juuri nyt ajattelen erästä hyvää ystävää, joka odottaa lasta ja ja murehtii, syntyykö lapsi terveenä. Enkä voi häntä mitenkään rohkaista ja lohduttaa, sillä lapsella on varsin suuret edellytykset olla syntymättä terveenä. Muuta ei voi kuin toivoa parasta. Ja se ei ole paljon se.

Lisäksi ajattelen turistibussia, jossa yhdelle matkalaiselle sanotaan kesken reissun, että häntä ei enää haluta kyytiin, koska hän on niin hiljainen ja silloinkin, kun puhuu, puhuu puuta heinää.

Huomasin juuri, että minut on vedetty yli yhden turistibussin matkustajaluettelosta. Se on kurjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Matka jatkuu. Minä vilkutan perään ja toivotan hyvää matkaa.

Kirjoitti: |noone| 11:51 | Linkki merkintään | Kommentteja (5) | Trackbackeja (0)

Pitäisi vissiin ruimaista jonkin sortin eroottinen 69-postaus näin juhlanumeron kunniaksi. Vaan niskojen jumitus ja hartiasärky ovat äityneet siinä määrin tuskallisiksi, että kuusysit on nyt jätettävä suosiolla väliin.

Epäergonomiaan suivaantunut kroppa sitten lopulta pakotti lähtemään kirjoituspöytäostoksille, vaikka niin pyhästi olinkin päättänyt olla ostamatta tähän selliin yhtäkään mööpeliä. Mutta hätä ei näemmä lue tätäkään lakia.

Suuntasin siis shoppailemaan kierrätyskeskukseen. Sain samalla oivan oppitunnin siitä, että torikaupan henki elää myös sisätiloissa.

Kirjoituspöytiä oli tarjolla muutama. Hintaluokkia näkyi olevan jotakuinkin yhtä monta kuin pöytiäkin. Toimistotuoleja oli kaupan pari kappaletta.

Miesmyyjä ilmestyi paikalle säädetyssä ajassa ja tarjosi apua. Kyseessä saattoi olla jopa myymälävastaava tai muu esimiesasemassa oleva, sillä hän ei ollut sonnustautunut samanlaiseen kukertavaan liiviin ja lippalakkiin kuin myymälän muu henkilökunta.

- Noita pöytiä vain katselin. Ihan siistin näköisiä ovat. Palaan asiaan ensi tilassa, kunhan saan kuljetuksen järjestettyä.

- Meiltä kyllä saa senkin.

- Ai jaa, no sitten! Kannetaanko raput ylös kanssa? Kun on neljäs kerros eikä hissiä.

- Ilman muuta, aina kannetaan! Sisälle asti. Kaksi miestä on mukana. Aina.

- Hienoa! - Tuo pikkuinen tuossa näyttäisi sopivalta.

- Ehdottomasti sopiva. Ja hintakin olisi ensi viikolla ihan toinen. Mutta nyt on hiljaista. Silloin on halvempaa. Ymmärrättehän?

- Juu juu, tottakai. Niinhän se menee. Mitenkäs olisi, eiköhän pistetä tuosta tuo tuoli kaupan päälle. Vai? Ettei tule pöydälle yksinäinen olo. Eikä tuolille.

- Kyllä se käy. Pannaan jakkara samaan pakettiin. Otetaas tuo hintalappu pois, niin eivät tytöt kassalla suotta mene sekaisin. Tulen vielä itse varmuudeksi sanomaan.

- Ensi viikolla olisi se kuljetus. Mikäs päivä laitetaan?

- Voivoi, ensi viikollako vasta?

- Katsokaa itse. Ihan täynnä tämä kirja.

- Niinpä näkyy. No, eihän siinä sitten mitään. Mikä tahansa aamupäivä käy.

- Missäs te asutte?

- Tuossahan minä, *piip*kadulla.

- No mutta sehän on ihan lähellä. Käykö huomenaamulla? Sanotaan vaikka kello yhdeksän?

- Oikein mainiosti käy. Kiitoksia paljon ja huomiseen!

- Näkemiin! Tervetuloa uudelleen!

Varmasti tulen uudelleen. Hyvä mesta, kerta kaikkiaan.

Kirjoitti: |noone| 23:09 | Linkki merkintään | Kommentteja (5) | Trackbackeja (0)

Elämme lopun aikojen tunnelmissa. Enää on epäselvää vain, mikä yllämme leijuvista uhkista lopulta koituu kohtaloksemme.

Viime päivien tietojen valossa lintuinfluenssan välitön uhka on saanut väistyä muslimien koston tieltä. Tai mistäpä sitäkään voi varmaksi tietää, josko nuo kaksi ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa. Eikös joku Korkeampi Voima aikanaan usuttanut heinäsirkkojakin paatuneita ja kurittomia rankaisemaan? Pullasorsa tai hepokatti, onkos noilla nyt lopulta kummoistakaan eroa.

Anteeksi kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi pyytää. Ihan vapaaehtoisesti, vilpittömästi ja hyvissä ajoin. Vaikka eipä anteeksipyyntökään välttämättä aina ole rauhan tae. Enkä nyt tarkoita pelkästään Tanskaa. Esimerkkejä löytyy lähempääkin.

Rauhaa, veljet ja sisaret!

Kirjoitti: |noone| 10:51 | Linkki merkintään | Kommentteja (14) | Trackbackeja (0)

Minun mummuni oli taikuri. Kun hänelle vei ratamonlehden, hän otti sen käteensä, luki salaperäisen taikaloitsun ja teki käsillään taikaliikkeitä - ja simsalabim, ratamonlehti oli muuttunut lakritsipötköksi.

Olin jo kersana niin perso lakritsille, ettei mennyt pitkään, kun mummulan kesäinen pihamaa oli riivitty tyhjäksi ratamoista. Lakun lisäksi olin perso myös kaikelle muulle makealle. Rajattomassa määrin.

Harva ei ollut se kerta, kun kailotin mummulan ikkunan alla niin, että ahdinkoni tuli taatusti tiettäväksi koko kirkonkylälle: "Mummuuuuuu! Mää en oo viä saanu mun iltapäiväjäätelööööö!". Kuuliaisesti mummu heitti ikkunasta minulle markan. Ja eikun matkahuollon baariin iltapäiväjäätelön ostoon!

Mummuni oli lämmin ja hyväsydäminen nainen. Silkkaa lempeyttä oli hänen äänessään silloinkin, kun hän totesi papan pystykorvalle: "Ei kukkaan ihminen oo niin hyvä koira kun Rippe!".

Kirjoitti: |noone| 12:38 | Linkki merkintään | Kommentteja (8) | Trackbackeja (0)