Veikko avaa voipaperikäärön ja asettelee sen syliinsä. Tanakoista reisistä tulee tukeva pöytä. Reisipöytä. Veikko hihittää hiljaa sisäänpäin omille ajatuksilleen. Vilkaisee sitten syrjäsilmällä, ettei Sylvi vain huomannut. Sylvi ei ollenkaan tykkää hänen tavastaan hihitellä itsekseen. Eikä se myöskään tykkää, jos hän tiputtelee leivänmuruja vaatteilleen ja lattialle. Niinpä Veikko vahtii tarkasti, että kaikki murut putoavat voipaperin päälle. Reisipöydälle.

Veikko ojentaa viimeistä lauantaimakkaravoileipää Sylville. Sylvi pudistaa päätään. Tiesihän hän, ettei se huoli. Mutta jos ei edes tarjoa, se voi alkaa mököttää. Sylvihän se nämäkin eväät teki, ja mehuakin laittoi tyhjään kossupulloon palanpainikkeeksi. Itse keittämäänsä viinimarjamehua. Toissavuotista. Viime syksynä se ei enää jaksanut. Marjat jäivät puskiin lintujen ruuaksi.

Veikko nousee ja vie voipaperin roskapönttöön. Sylvi istuu jäykkänä penkillä ja puristaa käsilaukkua sylissään. Hopeahääpäivälahjaksi hän sille tuon laukun osti kirkonkylän kenkäkaupasta. Siitäkin on jo kohta kaksikymmentä vuotta. Hyvänähän tuo laukku näyttää säilyneen. Kun ei sitä ole paljon käytetty. Veikko tietää, että Sylviä jännittää. Jännittää häntä itseäänkin. Kun ei olla ennen tämmöisessä reissussa oltu.

Lentokentän muovipenkissä ei saa hyvää asentoa. Veikko nojautuu taaksepäin ja ristii pulleat sormensa vatsakumpunsa päälle. Ihmisiä tulee ja menee. Monet vetävät matkalaukkuja perässään. Niissä näyttäisi olevan pyörät alla. Nykyajan kotkotuksia. Kengät kopisevat. Hallissa kaikuu. Kuulutuksista ei saa mitään selvää. Veikkoa hermostuttaa. Kun ei tiedä, milloin pitäisi mennä ja minne.

Vuosi sitten viisivuotistarkastuksessa tohtori hymyili Sylville ja antoi terveen paperit. Viime kuussa sama tohtori pyysi hänet kanssaan käytävään sillä aikaa, kun Sylvi puki päälleen. Noin kolme kuukautta, sanoi tohtori. Korkeintaan viisi. Mitään ei ole tehtävissä. Toissa perjantaina Sylvin käsivarteen ihon alle laitettiin semmoinen pienen perhosentoukan kokoinen pötkylä. Kipukapseli, sanoi tohtori.

Ei heillä olisi ollut tähän varaa. Navetta on ollut tyhjillään siitä asti, kun tuli valtiovallalta komento panna pellot pakettiin. Vähäiset metsäpalstatkin hakattiin aukoiksi jo alun toistakymmentä vuotta sitten. Poika perusti oman firman, ja tyttären mies rakensi omakotitalon. Tottakai he lapsia auttoivat, minkä kykenivät. Hän tosin olisi ehkä jättänyt itselle vähän vanhuuden varaa, mutta Sylvi vaati, että lapsille on annettava. Maatalousyrittäjäeläkkeestään Veikko nipisti pikkuisen sivuun aina, kun kykeni. Säästöt riittivät juuri ja juuri tähän matkaan.

Veikko erottaa kaikuvasta kuulutuksesta sanat Palma ja Majorka. Tämä sen täytyy olla. Hän nykäisee Sylviä takinhihasta. Nyt lähdetään maailmalle, muoriseni.

Pitkässä jonossa kuulostaisi olevan pelkkiä suomalaisia. Veikko huokaisee helpottuneena. Että on sitten ainakin oman maan ihmisiä, joilta voi pyytää apua, jos...

Veikko nielaisee ja tarttuu Sylviä käsikynkästä. Älä jätä minua, Veikko kuiskaa niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule.