Albumin kannet ovat hiirenkorvilla. Puuttuvien kuvien paikat ovat vaaleampia, ja nurkissa näkyy tähteitä liimapisaroista. Vain muutama kuva on jäljellä. Paksussa kartongissa on suurten sormien hikisten ja rasvaisten jälkien lisäksi muitakin tahroja. Isompia ja pienempiä läiskiä. Kuin kuivunutta merivettä.

Sairaalassa Antero asetteli poikaa parempaan asentoon äitinsä sylissä. Eki oli lainannut Polaroid-kameraa. Antero ei tohtinut ottaa kuin yhden kuvan. Kuvasta tuli vähän epätarkka. Antero pystyi silti erottamaan pojan kasvoissa omat piirteensä. Eiväthän he tietenkään tienneet edes spermanluovuttajan nimeä. He yrittivät niin kauan, ja nyt heillä oli oma poika. Muulla ei ollut väliä. Töissä Antero palautti kameran Ekille ja näytti ylpeänä ottamaansa kuvaa. "Se on minun poika!"

Arttu oli neljän vanha, kun hän esiintyi ensimmäisen kerran päiväkerhon joulujuhlassa. Poika lauloi seurakuntatalon esiintymislavalla "Hei, tonttu-ukot hyppikää" yhdessä toisten kerholaisten kanssa. Kaikilla lapsilla oli tonttulakit. Antero pelkäsi, että salaman välähdys säikäyttää pojan, ja tämä unohtaa laulun sanat. Niin ei onneksi käynyt. Kuvan otettuaan Antero kumartui vieressä istuvaan mieheen päin ja osoitti vaivihkaa Arttua sormellaan. "Se on minun poika!"

Yläasteella Arttu pelasi kesäisin pesäpalloa urheiluseuran juniorijoukkueessa. Antero kävi katsomassa kaikki pojan pelit ja useimmat treenitkin. Arttu oli kolmentoista, kun hän pelasi piirinmestaruuskilpailujen finaalissa. Viimeisessä sisävuorossa Arttu löi semmoisen laakin, jolla tuli kaksi juoksua ja piirinmestaruus. Kotiyleisö hurrasi ja Arttua kannettiin kultatuolissa ympäri kenttää. Katsomossa Antero tyrkkäsi vieruskaveria kyynärpäällä kylkeen ja osoitti etusormi tanassa kultatuolissa istuvaa Arttua. "Se on minun poika!"

Artun rippikuvan oli vaimo irrottanut albumista ja vienyt mennessään. Samoin ylioppilaskuvan. Ja sen kuvan, jossa teknillisen opiston rehtori ojentaa Artulle tutkintodistuksen. Artusta tuli insinööri kuten isästäänkin.

Viimeinen kuva ei oikeastaan ole edes oikea valokuva. Halvalla printterillä tulostettu kännykkäkameran kuva on niin tuhruinen, että siitä saa hädin tuskin selvää. Antero oli joutunut monta kertaa pyytämään ennen kuin hänelle lopulta suostuttiin printtaamaan yksi kuva.

Antero toivoi, että poliisi olisi mennyt pois. Odottakoot vaikka käytävässä oven ulkopuolella. Mutta ei se mennyt. Seisoi vain hämillisen näköisenä ja pälyili pitkin seiniä. Valkotakkinen mies kysyi Anterolta, oliko tämä valmis. Valmis? Miten kukaan voi olla valmis maailmanloppuun? Valkotakkinen mies käänsi lakanan reunaa niin, että kasvot tulivat näkyviin. Antero ei edes yrittänyt pidätellä kyyneleitä. "Se on minun poika!"