Niko tunkee kädet syvälle farkuntaskuihin ja yrittää olla vilkuilematta taakseen. Vielä hän ei ole tottunut huutoihin niin, ettei välittäisi. Ehkä sitten, kun muutosta on kulunut vähän pitempi aika, hän osaa jo sulkea korvansa eikä välitä. Läski! Mutantti! Tonnitaneli! Hippopotamus! Niko ei edes muista kaikkia nimiä. Niitä on niin paljon, ja joka päivä ne keksivät lisää.

Rappukäytävässä Niko kuulee, että Vikke on oven takana odottamassa. Etutassut raapivat ovea, vinkuminen ja haukahdukset kaikuvat käytävässä. Tekeeköhän Vikke tuota koko ajan, kun Niko on koulussa? Vai osaako se tulla oven taakse odottamaan juuri oikeaan aikaan? Niko on kysynyt tätä Vikeltä monta kertaa, mutta Vikke ei kerro.

Niko lampsii keittiöön ja tekee itselleen voileivän. Vikke seuraa perässä. Se tietää saavansa Nikolta ainakin kaksi siivua pekonimakkaraa. Tänään siivuja lentää sen avoimena odottavaan kuolaiseen kitaan peräti kolme. Päivä on ollut Nikolle raskas, ja hän haluaa siksi antaa Vikelle reilun palkinnon siitä, että tämä on hänen ystävänsä. Hänen ainoa ystävänsä.

Niko vie Viken lenkille pieneen metsään kerrostalojen taakse. Siellä Niko päästää koiran irti ja heittää sille keppiä. Vaikka Vikke on jo vanha, se jaksaa silti innostua keppileikistä. Tai sitten se vain haluaa olla Nikolle mieliksi. Koska se on Nikon ystävä.

Isä on kotona odottamassa, kun Niko ja Vikke palaavat ulkoa. Yleensä isä ei tule näin aikaisin. Nyt se kuitenkin istuu keittiön pöydän ääressä takki päällä. Isä alkaa taas selittää jotakin siitä, miten Vikke tottui maalla vanhassa kodissa toisenlaiseen elämään. Sai olla vapaana omassa pihassa ja haukkua niin paljon kuin halusi. Isä sanoo, ettei vanha koira enää opi uusille tavoille. Ja että sen vanhat tavat eivät sovi kaupunkiin ja kerrostaloon. Sitten isä puhuu jotakin jostakin valituksista ja isännöitsijän kirjeestä.

Niko istuu keittiön lattialla. Vikke makaa vieressä pää Nikon sylissä. Niko silittää koiran päätä eikä ymmärrä läheskään kaikkea, mitä isä selittää. Niko ja Vikke eivät halunneet muuttaa kaupunkiin. Mutta he pärjäävät kyllä, ovathan he toistensa parhaat ystävät. Toistensa ainoat ystävät.

Isä kiinnittää talutushihnan Viken kaulapantaan ja sipaisee isolla, karhealla kädellään Nikon hiuksia. Niko yrittää sanoa isälle, ettei Vikkeä tarvitse viedä lenkille, kun he olivat juuri yli tunnin ulkona. Isä pudistaa päätään, mumisee jotakin pakosta ja armeliaisuudesta ja kutsuu Viken mukaansa. Nikon parhaan ystävän. Hänen ainoan ystävänsä.