« helmikuu 2006 | Etusivu | huhtikuu 2006 »
Minä, joka en koskaan katsele televisiota, katsoin eilen illalla dokumentin kanadalaisesta YK:n ex-komentajasta Roméo Dallairesta.
Huomasin samaistuvani mieheen ja ymmärsin hänen tuskansa täydellisesti. En ole ollut avuttomana ja voimattomana todistamassa 800 000 ihmisen kansanmurhaa. Mutta silti tunnistin itsessäni tuon miehen piinan.
Syyllisyys.
Siitä joko pääsee yli tai sitten se - kuten eräs ohjelman haastatelluista totesi - kovertaa ihmisen sisältä ontoksi.
Pölynimurinvalmistajien salaliitto! Muuta selitystä ei ole.
Tässä aikani kuluksi (lue: pakon edessä) päätin sitten lopulta siivota sellini. Tätä satunnaista tarkoitusta varten minulla on lainassa lattiaharja ja rikkalapio. Pärjään niillä mainiosti (sellin ainoa matto tosin vaatii näillä välineillä kohtuuttoman paljon ruumiillista työtä) enkä näe mitään erityistä syytä, miksi minulla pitäisi olla pölynimuri. Paitsi että...
Harjalla saan lähes kaikki pölypallerot, karvatupot, murut ja muun töhkän nätisti pois lattialta. Kaikki tuo kuona ei kuitenkaan päädy rikkalapioon, kuten käsittääkseni olisi tarkoitus, vaan se takertuu kiinni harjaan.
Niin lujasti on tuo tauhka tarttunut harjaan, että harjan puhdistamiseen tarvittaisiin pölynimuri.
Epistä.
Toissayönä iski kuume. Eilisen möyrin läpi eriasteisessa henkisessä ja ruumiillisessa horkassa. Kustannuspaikalle toki menin velvollisuuksieni viereen istumaan. Sen verran työn sankaruutta löytyy minustakin.
Illalla töistä tultuani muistin vanhan lastenlaulun neuvon sairaalle karhunpojalle. Uni paras lääke on. Kaivauduin siis pesääni ja pistin silmät kiinni.
Kymmenen ja puoli tuntia myöhemmin heräsin. Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi siivota. Ja roskatkin pitäisi viedä. Säikähdin suunniltani. Tauti olikin äitynyt tosi pahaksi ja aiheutti jo päänsisäisiä hallusinaatioita. Käänsin äkkiä kylkeä ja puristin luomet takaisin yhteen. Parin tunnin päästä palasin tajuihini. Kohtaus oli ohitse ja kaikki siivoukseen liittyvät harhat poistuneet päästäni. Kuumekin tuntui laskeneen.
Että näillä eväillä taas kohti uusia seikkailuja.
Ehdoton päivän pelastus oli ilouutinen, jonka juuri sain lukea uutisista.
Toisesta (siitä varsinaisesta) kotikaupungistani kotoisin oleva hehkeän eteerinen tyttölapsi on selviytynyt ainoana maansa edustajana finaaliin vaativassa ja kovatasoisessa kisassa, jonka nimi on Seksikkäin Elossa Oleva Kasvissyöjä. Eikö olekin upeaa!
Halusivat ilmeisesti jo heti kättelyssä rajoittaa kilpailun osanottajien määrää. Olen varma, että toisesta kotimaastani olisi useampikin selvinnyt loppukilpailuun, jos myös kuolleet kasvissyöjät olisivat saaneet osallistua.
Näköjään ihmiset voivat - ja haluavat - kilpailla aivan kaikessa. Vain mielikuvitus on rajana. Jos sekään.
