Aivan kävelytien tuntumassa kaksi naurulokkia nakotti suvunjatkamispuuhissa. Takanani äitinsä kanssa kävellyt pikkutyttö huomasi myös nuo päällekkäin äheltävät ja äänekkäästi rääkyvät linnut.

- Äiti, miks noi lokit on tolleen?

- Ne tekee poikasia.

Tyttö tuumaili asiaa hetken. Sitten hän kuului toteavan:

- Taitaa tehdä aika kipeetä se poikasten tekeminen, kun pitää noin hirveesti huutaa.

Ihmeellinen luonto.

- ... viime käyntinne jälkeen olemme poistaneet häneltä keuhkot, maksan, haiman, munuaiset, virtsarakon, suoliston, puolet verisuonista ja hypothalamuksen todettuamme ne vajaatoimintaisiksi, surkastuneiksi tai kuolioon menneiksi... hänet on nyt kytketty näihin tässä vasemmalla näkyviin laitteisiin, jotka ylläpitävät elintoimintoja... sähkökatkosten varalta kaikki laitteet on liitetty ups-varasähköjärjestelmään, joten siinä suhteessa teidän ei tarvitse olla huolissanne... olemme myös kaksinkertaistaneet morfiiniannoksen ja siirtyneet jatkuvaan annosteluun infuusiopumpulla... niin että kipuja ei pitäisi olla... lisäksi olemme...

Nykäisen vaivihkaa veljeä hihasta.

- Kerrotaanko isälle, että me vietiin Misse piikille, kuiskaan.

- Äh, ei kannata. Ei se meitä kuule. Mut mä oon ihan varma, että isäkin olis ollu samaa mieltä. Misse oli vanha ja sairas ja se tuli tiensä päähän, kyllä sä sen tiedät. Eläinrääkkäystä se olis ollu sen elämää enää pitkittää. Just niinhän isäkin aina sano. Että jokaisella on oikeus kuolla arvokkaasti. Misselläkin.

- Niinhän se on. - Anteeksi, tohtori, mutta oletteko aivan varma, ettei ole muuta, mitä voisitte isämme hyväksi tehdä? Kaikki voitava pitää tehdä, lupaattehan!

Sairaalasta ajamme suoraan mökille. Misse on huovan alla takakontissa. Isä sanoi aina, että sitten, kun Missestä aika jättää, se pitää haudata mökille vaahteran alle.

Arvokkaasti.

Löytämäni yksilön täytyi olla viime vuoden satoa. Ulkoilmakopulaatiokausihan alkaa perinteisesti vasta vappuna. Toisaalta, eihän se aina katso aikaa eikä paikkaa. Joskus tilaisuutta ei vain yksinkertaisesti voi jättää käyttämättä. Kai.

Kansakunnan terveyden ja hyvinvoinnin nimissä tässä voisi olla innovaation paikka. Condom Arctica. Vuorillinen termovarmuusväline talvikauden ulkoleikkeihin. Löytyisiköhän neule- ja käsityöblogeista tietotaitoa? Iloisenvärinen teddykarvavuori tai veikeän raidallinen neulevuori? Kestävä ja pestävä.

Pesäpuolen lämmöneristys onkin kinkkisempi juttu. Ehdotuksia?

Iloista pääsiäistä kaikille! Älkää palelluttako itseänne - älkääkä toisianne! Ja varokaa noitia!

Tiedoksi kaikille niille kymmenille lähimmäisille, jotka viime viikkoina ovat tukkineet kommenttiloorani, ruuhkauttaneet kännykkäni ja ryntäilleet poliisilaitosten löytötavaratoimistoihin saadakseen selville, mitä minulle on tapahtunut:

Minulle ei ole tapahtunut yhtään mitään.

No okei, vähän taisi tulla taas liioiteltua. Ei minulla oikeasti mitään kännykkää ole.

Olen päättänyt, että postailen vain silloin, kun minulla on jotain hauskaa ja positiivista kirjoitettavaa. Joten varautukaa elämänmittaisiin päivitystaukoihin.

Tämä oli siis vain väliaikatieto. Mitään positiivista kerrottavaa ei edelleenkään ole. Paitsi että sain testistä korkeat pisteet. 41. Maksimi on 63.

Eli olen minäkin sentään jossakin aikas hyvä.

Huomasin samaistuvani mieheen ja ymmärsin hänen tuskansa täydellisesti. En ole ollut avuttomana ja voimattomana todistamassa 800 000 ihmisen kansanmurhaa. Mutta silti tunnistin itsessäni tuon miehen piinan.

Syyllisyys.

Siitä joko pääsee yli tai sitten se - kuten eräs ohjelman haastatelluista totesi - kovertaa ihmisen sisältä ontoksi.

Tässä aikani kuluksi (lue: pakon edessä) päätin sitten lopulta siivota sellini. Tätä satunnaista tarkoitusta varten minulla on lainassa lattiaharja ja rikkalapio. Pärjään niillä mainiosti (sellin ainoa matto tosin vaatii näillä välineillä kohtuuttoman paljon ruumiillista työtä) enkä näe mitään erityistä syytä, miksi minulla pitäisi olla pölynimuri. Paitsi että...

Harjalla saan lähes kaikki pölypallerot, karvatupot, murut ja muun töhkän nätisti pois lattialta. Kaikki tuo kuona ei kuitenkaan päädy rikkalapioon, kuten käsittääkseni olisi tarkoitus, vaan se takertuu kiinni harjaan.

Niin lujasti on tuo tauhka tarttunut harjaan, että harjan puhdistamiseen tarvittaisiin pölynimuri.

Epistä.

Illalla töistä tultuani muistin vanhan lastenlaulun neuvon sairaalle karhunpojalle. Uni paras lääke on. Kaivauduin siis pesääni ja pistin silmät kiinni.

Kymmenen ja puoli tuntia myöhemmin heräsin. Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi siivota. Ja roskatkin pitäisi viedä. Säikähdin suunniltani. Tauti olikin äitynyt tosi pahaksi ja aiheutti jo päänsisäisiä hallusinaatioita. Käänsin äkkiä kylkeä ja puristin luomet takaisin yhteen. Parin tunnin päästä palasin tajuihini. Kohtaus oli ohitse ja kaikki siivoukseen liittyvät harhat poistuneet päästäni. Kuumekin tuntui laskeneen.

Että näillä eväillä taas kohti uusia seikkailuja.

Toisesta (siitä varsinaisesta) kotikaupungistani kotoisin oleva hehkeän eteerinen tyttölapsi on selviytynyt ainoana maansa edustajana finaaliin vaativassa ja kovatasoisessa kisassa, jonka nimi on Seksikkäin Elossa Oleva Kasvissyöjä. Eikö olekin upeaa!

Halusivat ilmeisesti jo heti kättelyssä rajoittaa kilpailun osanottajien määrää. Olen varma, että toisesta kotimaastani olisi useampikin selvinnyt loppukilpailuun, jos myös kuolleet kasvissyöjät olisivat saaneet osallistua.

Näköjään ihmiset voivat - ja haluavat - kilpailla aivan kaikessa. Vain mielikuvitus on rajana. Jos sekään.

- Onks sulla se fikkari, kuiskaa Henkka siirtäen lekan ja sorkkaraudan olkapäältä toiselle ja varmistaen, että köysivyyhti on edelleen tiukasti hänen vyötäröllään.
- Vittu sun kanssas, oikeen ensimmäisen luokan hautakivenkaataja, saatana, jätkällä menee pissit housuun enneku on ees tehty mitään, Juuso sihisee ja Henkan hermoilusta suivaantuneena sytyttää pienen mutta tehokkaan halogeenitaskulamppunsa.

Lampun valokeilassa vaaleankeltaiseen tuulipukuun pukeutunut vanha mies kääntää laihat, kurttuiset kasvonsa poikiin päin.

- Anteeksi, nuoret herrat, mutta sattuisikohan teiltä löytymään tulta... kun minä... jo neljätoista vuotta... tämmöinen samanlainen pimeä yö silloinkin... kädestä pidin Mairea... loppuun asti... kynttilän olen aina tuonut... kun Maire lähti... yöllä... samaan aikaan... vaan nyt jäivät tulitikut matkasta... niin että jos herroilla...?

Leka ja sorkkarauta jäävät Mairen haudan reunalle siihen, mihin Henkka ne käsistään heittää ennen kuin pinkaisee juoksuun yrittäen pimeydessä tavoittaa edellään harppovan Juuson.

* * * * *

Kiitos vain vinkistä!

Rappukäytävässä Niko kuulee, että Vikke on oven takana odottamassa. Etutassut raapivat ovea, vinkuminen ja haukahdukset kaikuvat käytävässä. Tekeeköhän Vikke tuota koko ajan, kun Niko on koulussa? Vai osaako se tulla oven taakse odottamaan juuri oikeaan aikaan? Niko on kysynyt tätä Vikeltä monta kertaa, mutta Vikke ei kerro.

Niko lampsii keittiöön ja tekee itselleen voileivän. Vikke seuraa perässä. Se tietää saavansa Nikolta ainakin kaksi siivua pekonimakkaraa. Tänään siivuja lentää sen avoimena odottavaan kuolaiseen kitaan peräti kolme. Päivä on ollut Nikolle raskas, ja hän haluaa siksi antaa Vikelle reilun palkinnon siitä, että tämä on hänen ystävänsä. Hänen ainoa ystävänsä.

Niko vie Viken lenkille pieneen metsään kerrostalojen taakse. Siellä Niko päästää koiran irti ja heittää sille keppiä. Vaikka Vikke on jo vanha, se jaksaa silti innostua keppileikistä. Tai sitten se vain haluaa olla Nikolle mieliksi. Koska se on Nikon ystävä.

Isä on kotona odottamassa, kun Niko ja Vikke palaavat ulkoa. Yleensä isä ei tule näin aikaisin. Nyt se kuitenkin istuu keittiön pöydän ääressä takki päällä. Isä alkaa taas selittää jotakin siitä, miten Vikke tottui maalla vanhassa kodissa toisenlaiseen elämään. Sai olla vapaana omassa pihassa ja haukkua niin paljon kuin halusi. Isä sanoo, ettei vanha koira enää opi uusille tavoille. Ja että sen vanhat tavat eivät sovi kaupunkiin ja kerrostaloon. Sitten isä puhuu jotakin jostakin valituksista ja isännöitsijän kirjeestä.

Niko istuu keittiön lattialla. Vikke makaa vieressä pää Nikon sylissä. Niko silittää koiran päätä eikä ymmärrä läheskään kaikkea, mitä isä selittää. Niko ja Vikke eivät halunneet muuttaa kaupunkiin. Mutta he pärjäävät kyllä, ovathan he toistensa parhaat ystävät. Toistensa ainoat ystävät.

Isä kiinnittää talutushihnan Viken kaulapantaan ja sipaisee isolla, karhealla kädellään Nikon hiuksia. Niko yrittää sanoa isälle, ettei Vikkeä tarvitse viedä lenkille, kun he olivat juuri yli tunnin ulkona. Isä pudistaa päätään, mumisee jotakin pakosta ja armeliaisuudesta ja kutsuu Viken mukaansa. Nikon parhaan ystävän. Hänen ainoan ystävänsä.

Tänne en voi jäädä, mutta poiskaan en vielä pääse.

Asennevamma. Oma valinta. Kasva aikuiseksi. Mene hoitoon.

Diagnooseja, analyysejä ja ohjeita. Viisaampien neuvoja. Osa jo moneen kertaan kuultuja, osan kuulisi heti, jos kertoisi jollekulle, miltä tuntuu.

Teen sitä, mitä parhaiten osaan. Lasken alamäkeä. Perse ruvella, pohjalle saakka.

Sairaalassa Antero asetteli poikaa parempaan asentoon äitinsä sylissä. Eki oli lainannut Polaroid-kameraa. Antero ei tohtinut ottaa kuin yhden kuvan. Kuvasta tuli vähän epätarkka. Antero pystyi silti erottamaan pojan kasvoissa omat piirteensä. Eiväthän he tietenkään tienneet edes spermanluovuttajan nimeä. He yrittivät niin kauan, ja nyt heillä oli oma poika. Muulla ei ollut väliä. Töissä Antero palautti kameran Ekille ja näytti ylpeänä ottamaansa kuvaa. "Se on minun poika!"

Arttu oli neljän vanha, kun hän esiintyi ensimmäisen kerran päiväkerhon joulujuhlassa. Poika lauloi seurakuntatalon esiintymislavalla "Hei, tonttu-ukot hyppikää" yhdessä toisten kerholaisten kanssa. Kaikilla lapsilla oli tonttulakit. Antero pelkäsi, että salaman välähdys säikäyttää pojan, ja tämä unohtaa laulun sanat. Niin ei onneksi käynyt. Kuvan otettuaan Antero kumartui vieressä istuvaan mieheen päin ja osoitti vaivihkaa Arttua sormellaan. "Se on minun poika!"

Yläasteella Arttu pelasi kesäisin pesäpalloa urheiluseuran juniorijoukkueessa. Antero kävi katsomassa kaikki pojan pelit ja useimmat treenitkin. Arttu oli kolmentoista, kun hän pelasi piirinmestaruuskilpailujen finaalissa. Viimeisessä sisävuorossa Arttu löi semmoisen laakin, jolla tuli kaksi juoksua ja piirinmestaruus. Kotiyleisö hurrasi ja Arttua kannettiin kultatuolissa ympäri kenttää. Katsomossa Antero tyrkkäsi vieruskaveria kyynärpäällä kylkeen ja osoitti etusormi tanassa kultatuolissa istuvaa Arttua. "Se on minun poika!"

Artun rippikuvan oli vaimo irrottanut albumista ja vienyt mennessään. Samoin ylioppilaskuvan. Ja sen kuvan, jossa teknillisen opiston rehtori ojentaa Artulle tutkintodistuksen. Artusta tuli insinööri kuten isästäänkin.

Viimeinen kuva ei oikeastaan ole edes oikea valokuva. Halvalla printterillä tulostettu kännykkäkameran kuva on niin tuhruinen, että siitä saa hädin tuskin selvää. Antero oli joutunut monta kertaa pyytämään ennen kuin hänelle lopulta suostuttiin printtaamaan yksi kuva.

Antero toivoi, että poliisi olisi mennyt pois. Odottakoot vaikka käytävässä oven ulkopuolella. Mutta ei se mennyt. Seisoi vain hämillisen näköisenä ja pälyili pitkin seiniä. Valkotakkinen mies kysyi Anterolta, oliko tämä valmis. Valmis? Miten kukaan voi olla valmis maailmanloppuun? Valkotakkinen mies käänsi lakanan reunaa niin, että kasvot tulivat näkyviin. Antero ei edes yrittänyt pidätellä kyyneleitä. "Se on minun poika!"

Veikko ojentaa viimeistä lauantaimakkaravoileipää Sylville. Sylvi pudistaa päätään. Tiesihän hän, ettei se huoli. Mutta jos ei edes tarjoa, se voi alkaa mököttää. Sylvihän se nämäkin eväät teki, ja mehuakin laittoi tyhjään kossupulloon palanpainikkeeksi. Itse keittämäänsä viinimarjamehua. Toissavuotista. Viime syksynä se ei enää jaksanut. Marjat jäivät puskiin lintujen ruuaksi.

Veikko nousee ja vie voipaperin roskapönttöön. Sylvi istuu jäykkänä penkillä ja puristaa käsilaukkua sylissään. Hopeahääpäivälahjaksi hän sille tuon laukun osti kirkonkylän kenkäkaupasta. Siitäkin on jo kohta kaksikymmentä vuotta. Hyvänähän tuo laukku näyttää säilyneen. Kun ei sitä ole paljon käytetty. Veikko tietää, että Sylviä jännittää. Jännittää häntä itseäänkin. Kun ei olla ennen tämmöisessä reissussa oltu.

Lentokentän muovipenkissä ei saa hyvää asentoa. Veikko nojautuu taaksepäin ja ristii pulleat sormensa vatsakumpunsa päälle. Ihmisiä tulee ja menee. Monet vetävät matkalaukkuja perässään. Niissä näyttäisi olevan pyörät alla. Nykyajan kotkotuksia. Kengät kopisevat. Hallissa kaikuu. Kuulutuksista ei saa mitään selvää. Veikkoa hermostuttaa. Kun ei tiedä, milloin pitäisi mennä ja minne.

Vuosi sitten viisivuotistarkastuksessa tohtori hymyili Sylville ja antoi terveen paperit. Viime kuussa sama tohtori pyysi hänet kanssaan käytävään sillä aikaa, kun Sylvi puki päälleen. Noin kolme kuukautta, sanoi tohtori. Korkeintaan viisi. Mitään ei ole tehtävissä. Toissa perjantaina Sylvin käsivarteen ihon alle laitettiin semmoinen pienen perhosentoukan kokoinen pötkylä. Kipukapseli, sanoi tohtori.

Ei heillä olisi ollut tähän varaa. Navetta on ollut tyhjillään siitä asti, kun tuli valtiovallalta komento panna pellot pakettiin. Vähäiset metsäpalstatkin hakattiin aukoiksi jo alun toistakymmentä vuotta sitten. Poika perusti oman firman, ja tyttären mies rakensi omakotitalon. Tottakai he lapsia auttoivat, minkä kykenivät. Hän tosin olisi ehkä jättänyt itselle vähän vanhuuden varaa, mutta Sylvi vaati, että lapsille on annettava. Maatalousyrittäjäeläkkeestään Veikko nipisti pikkuisen sivuun aina, kun kykeni. Säästöt riittivät juuri ja juuri tähän matkaan.

Veikko erottaa kaikuvasta kuulutuksesta sanat Palma ja Majorka. Tämä sen täytyy olla. Hän nykäisee Sylviä takinhihasta. Nyt lähdetään maailmalle, muoriseni.

Pitkässä jonossa kuulostaisi olevan pelkkiä suomalaisia. Veikko huokaisee helpottuneena. Että on sitten ainakin oman maan ihmisiä, joilta voi pyytää apua, jos...

Veikko nielaisee ja tarttuu Sylviä käsikynkästä. Älä jätä minua, Veikko kuiskaa niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule.

Tiede, teknologia ja teollisuus keksivät yhä uusia keinoja pidentää ihmisen elinikää ja samanaikaisesti luovat meille yhä elinkelvottomampaa maailmaa. Varsinainen kujanjuoksu. Kolmen T:n sisällissota.

Minua masentaa ja kauhistuttaa ajatus, että minuakin voidaan pitää täällä vielä monta kymmentä vuotta. Olisi sittenkin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin.

Vaikka en minä oikeastaan näitä asioita paljon ajattele. Juuri nyt ajattelen erästä hyvää ystävää, joka odottaa lasta ja ja murehtii, syntyykö lapsi terveenä. Enkä voi häntä mitenkään rohkaista ja lohduttaa, sillä lapsella on varsin suuret edellytykset olla syntymättä terveenä. Muuta ei voi kuin toivoa parasta. Ja se ei ole paljon se.

Lisäksi ajattelen turistibussia, jossa yhdelle matkalaiselle sanotaan kesken reissun, että häntä ei enää haluta kyytiin, koska hän on niin hiljainen ja silloinkin, kun puhuu, puhuu puuta heinää.

Huomasin juuri, että minut on vedetty yli yhden turistibussin matkustajaluettelosta. Se on kurjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Matka jatkuu. Minä vilkutan perään ja toivotan hyvää matkaa.