Olin tässä päivänä muutamana kävelemässä tuolla rantapuistossa. Nurmikolla maleksi parvi lokkeja.

Aivan kävelytien tuntumassa kaksi naurulokkia nakotti suvunjatkamispuuhissa. Takanani äitinsä kanssa kävellyt pikkutyttö huomasi myös nuo päällekkäin äheltävät ja äänekkäästi rääkyvät linnut.

- Äiti, miks noi lokit on tolleen?

- Ne tekee poikasia.

Tyttö tuumaili asiaa hetken. Sitten hän kuului toteavan:

- Taitaa tehdä aika kipeetä se poikasten tekeminen, kun pitää noin hirveesti huutaa.

Ihmeellinen luonto.

Lääkäri lehteilee pahvikansiossa olevaa paksua paperinippua. Katsomme kohteliaasti tohtoria hänen puhuessaan ja vilkaisemme vain nopeasti syrjäsilmällä vuoteeseen päin aina, kun sieltä kuuluu korahdus.

- ... viime käyntinne jälkeen olemme poistaneet häneltä keuhkot, maksan, haiman, munuaiset, virtsarakon, suoliston, puolet verisuonista ja hypothalamuksen todettuamme ne vajaatoimintaisiksi, surkastuneiksi tai kuolioon menneiksi... hänet on nyt kytketty näihin tässä vasemmalla näkyviin laitteisiin, jotka ylläpitävät elintoimintoja... sähkökatkosten varalta kaikki laitteet on liitetty ups-varasähköjärjestelmään, joten siinä suhteessa teidän ei tarvitse olla huolissanne... olemme myös kaksinkertaistaneet morfiiniannoksen ja siirtyneet jatkuvaan annosteluun infuusiopumpulla... niin että kipuja ei pitäisi olla... lisäksi olemme...

Nykäisen vaivihkaa veljeä hihasta.

- Kerrotaanko isälle, että me vietiin Misse piikille, kuiskaan.

- Äh, ei kannata. Ei se meitä kuule. Mut mä oon ihan varma, että isäkin olis ollu samaa mieltä. Misse oli vanha ja sairas ja se tuli tiensä päähän, kyllä sä sen tiedät. Eläinrääkkäystä se olis ollu sen elämää enää pitkittää. Just niinhän isäkin aina sano. Että jokaisella on oikeus kuolla arvokkaasti. Misselläkin.

- Niinhän se on. - Anteeksi, tohtori, mutta oletteko aivan varma, ettei ole muuta, mitä voisitte isämme hyväksi tehdä? Kaikki voitava pitää tehdä, lupaattehan!

Sairaalasta ajamme suoraan mökille. Misse on huovan alla takakontissa. Isä sanoi aina, että sitten, kun Missestä aika jättää, se pitää haudata mökille vaahteran alle.

Arvokkaasti.

Nyt minäkin uskon, että kevät on tullut. Bongasin vuoden ensimmäisen kevätkortongin alkuviikosta. Tuossa se nakotti ihan keskellä kaupunkia, vastapäisen kerrostalon edessä jalkakäytävän laidassa, kadun varjoisan puolen ensimmäisellä lumettomalla lämpäreellä, Mustin ja Penin maamerkkien välissä.

Löytämäni yksilön täytyi olla viime vuoden satoa. Ulkoilmakopulaatiokausihan alkaa perinteisesti vasta vappuna. Toisaalta, eihän se aina katso aikaa eikä paikkaa. Joskus tilaisuutta ei vain yksinkertaisesti voi jättää käyttämättä. Kai.

Kansakunnan terveyden ja hyvinvoinnin nimissä tässä voisi olla innovaation paikka. Condom Arctica. Vuorillinen termovarmuusväline talvikauden ulkoleikkeihin. Löytyisiköhän neule- ja käsityöblogeista tietotaitoa? Iloisenvärinen teddykarvavuori tai veikeän raidallinen neulevuori? Kestävä ja pestävä.

Pesäpuolen lämmöneristys onkin kinkkisempi juttu. Ehdotuksia?

Iloista pääsiäistä kaikille! Älkää palelluttako itseänne - älkääkä toisianne! Ja varokaa noitia!

Väliaikatieto:

Tiedoksi kaikille niille kymmenille lähimmäisille, jotka viime viikkoina ovat tukkineet kommenttiloorani, ruuhkauttaneet kännykkäni ja ryntäilleet poliisilaitosten löytötavaratoimistoihin saadakseen selville, mitä minulle on tapahtunut:

Minulle ei ole tapahtunut yhtään mitään.

No okei, vähän taisi tulla taas liioiteltua. Ei minulla oikeasti mitään kännykkää ole.

Olen päättänyt, että postailen vain silloin, kun minulla on jotain hauskaa ja positiivista kirjoitettavaa. Joten varautukaa elämänmittaisiin päivitystaukoihin.

Tämä oli siis vain väliaikatieto. Mitään positiivista kerrottavaa ei edelleenkään ole. Paitsi että sain testistä korkeat pisteet. 41. Maksimi on 63.

Eli olen minäkin sentään jossakin aikas hyvä.

Minä, joka en koskaan katsele televisiota, katsoin eilen illalla dokumentin kanadalaisesta YK:n ex-komentajasta Roméo Dallairesta.

Huomasin samaistuvani mieheen ja ymmärsin hänen tuskansa täydellisesti. En ole ollut avuttomana ja voimattomana todistamassa 800 000 ihmisen kansanmurhaa. Mutta silti tunnistin itsessäni tuon miehen piinan.

Syyllisyys.

Siitä joko pääsee yli tai sitten se - kuten eräs ohjelman haastatelluista totesi - kovertaa ihmisen sisältä ontoksi.

Pölynimurinvalmistajien salaliitto! Muuta selitystä ei ole.

Tässä aikani kuluksi (lue: pakon edessä) päätin sitten lopulta siivota sellini. Tätä satunnaista tarkoitusta varten minulla on lainassa lattiaharja ja rikkalapio. Pärjään niillä mainiosti (sellin ainoa matto tosin vaatii näillä välineillä kohtuuttoman paljon ruumiillista työtä) enkä näe mitään erityistä syytä, miksi minulla pitäisi olla pölynimuri. Paitsi että...

Harjalla saan lähes kaikki pölypallerot, karvatupot, murut ja muun töhkän nätisti pois lattialta. Kaikki tuo kuona ei kuitenkaan päädy rikkalapioon, kuten käsittääkseni olisi tarkoitus, vaan se takertuu kiinni harjaan.

Niin lujasti on tuo tauhka tarttunut harjaan, että harjan puhdistamiseen tarvittaisiin pölynimuri.

Epistä.

Toissayönä iski kuume. Eilisen möyrin läpi eriasteisessa henkisessä ja ruumiillisessa horkassa. Kustannuspaikalle toki menin velvollisuuksieni viereen istumaan. Sen verran työn sankaruutta löytyy minustakin.

Illalla töistä tultuani muistin vanhan lastenlaulun neuvon sairaalle karhunpojalle. Uni paras lääke on. Kaivauduin siis pesääni ja pistin silmät kiinni.

Kymmenen ja puoli tuntia myöhemmin heräsin. Ensimmäinen ajatus oli, että pitäisi siivota. Ja roskatkin pitäisi viedä. Säikähdin suunniltani. Tauti olikin äitynyt tosi pahaksi ja aiheutti jo päänsisäisiä hallusinaatioita. Käänsin äkkiä kylkeä ja puristin luomet takaisin yhteen. Parin tunnin päästä palasin tajuihini. Kohtaus oli ohitse ja kaikki siivoukseen liittyvät harhat poistuneet päästäni. Kuumekin tuntui laskeneen.

Että näillä eväillä taas kohti uusia seikkailuja.

Ehdoton päivän pelastus oli ilouutinen, jonka juuri sain lukea uutisista.

Toisesta (siitä varsinaisesta) kotikaupungistani kotoisin oleva hehkeän eteerinen tyttölapsi on selviytynyt ainoana maansa edustajana finaaliin vaativassa ja kovatasoisessa kisassa, jonka nimi on Seksikkäin Elossa Oleva Kasvissyöjä. Eikö olekin upeaa!

Halusivat ilmeisesti jo heti kättelyssä rajoittaa kilpailun osanottajien määrää. Olen varma, että toisesta kotimaastani olisi useampikin selvinnyt loppukilpailuun, jos myös kuolleet kasvissyöjät olisivat saaneet osallistua.

Näköjään ihmiset voivat - ja haluavat - kilpailla aivan kaikessa. Vain mielikuvitus on rajana. Jos sekään.

Vielä puoli tuntia aikaisemmin ääriviivat erottuivat selvästi kuun kelmeässä valossa, mutta sitten yhtäkkiä tulevat pilvet, ja kaikki pimenee kuin olisi vedetty musta huppu päähän. Juuso ja Henkka tumppaavat hermostuneina tupakkansa ja empivät hyvän tovin ennen kuin lähtevät hitaasti hapuillen liikkeelle kohti hautausmaan keskiosaa.

- Onks sulla se fikkari, kuiskaa Henkka siirtäen lekan ja sorkkaraudan olkapäältä toiselle ja varmistaen, että köysivyyhti on edelleen tiukasti hänen vyötäröllään.
- Vittu sun kanssas, oikeen ensimmäisen luokan hautakivenkaataja, saatana, jätkällä menee pissit housuun enneku on ees tehty mitään, Juuso sihisee ja Henkan hermoilusta suivaantuneena sytyttää pienen mutta tehokkaan halogeenitaskulamppunsa.

Lampun valokeilassa vaaleankeltaiseen tuulipukuun pukeutunut vanha mies kääntää laihat, kurttuiset kasvonsa poikiin päin.

- Anteeksi, nuoret herrat, mutta sattuisikohan teiltä löytymään tulta... kun minä... jo neljätoista vuotta... tämmöinen samanlainen pimeä yö silloinkin... kädestä pidin Mairea... loppuun asti... kynttilän olen aina tuonut... kun Maire lähti... yöllä... samaan aikaan... vaan nyt jäivät tulitikut matkasta... niin että jos herroilla...?

Leka ja sorkkarauta jäävät Mairen haudan reunalle siihen, mihin Henkka ne käsistään heittää ennen kuin pinkaisee juoksuun yrittäen pimeydessä tavoittaa edellään harppovan Juuson.

* * * * *

Kiitos vain vinkistä!

Niko tunkee kädet syvälle farkuntaskuihin ja yrittää olla vilkuilematta taakseen. Vielä hän ei ole tottunut huutoihin niin, ettei välittäisi. Ehkä sitten, kun muutosta on kulunut vähän pitempi aika, hän osaa jo sulkea korvansa eikä välitä. Läski! Mutantti! Tonnitaneli! Hippopotamus! Niko ei edes muista kaikkia nimiä. Niitä on niin paljon, ja joka päivä ne keksivät lisää.

Rappukäytävässä Niko kuulee, että Vikke on oven takana odottamassa. Etutassut raapivat ovea, vinkuminen ja haukahdukset kaikuvat käytävässä. Tekeeköhän Vikke tuota koko ajan, kun Niko on koulussa? Vai osaako se tulla oven taakse odottamaan juuri oikeaan aikaan? Niko on kysynyt tätä Vikeltä monta kertaa, mutta Vikke ei kerro.

Niko lampsii keittiöön ja tekee itselleen voileivän. Vikke seuraa perässä. Se tietää saavansa Nikolta ainakin kaksi siivua pekonimakkaraa. Tänään siivuja lentää sen avoimena odottavaan kuolaiseen kitaan peräti kolme. Päivä on ollut Nikolle raskas, ja hän haluaa siksi antaa Vikelle reilun palkinnon siitä, että tämä on hänen ystävänsä. Hänen ainoa ystävänsä.

Niko vie Viken lenkille pieneen metsään kerrostalojen taakse. Siellä Niko päästää koiran irti ja heittää sille keppiä. Vaikka Vikke on jo vanha, se jaksaa silti innostua keppileikistä. Tai sitten se vain haluaa olla Nikolle mieliksi. Koska se on Nikon ystävä.

Isä on kotona odottamassa, kun Niko ja Vikke palaavat ulkoa. Yleensä isä ei tule näin aikaisin. Nyt se kuitenkin istuu keittiön pöydän ääressä takki päällä. Isä alkaa taas selittää jotakin siitä, miten Vikke tottui maalla vanhassa kodissa toisenlaiseen elämään. Sai olla vapaana omassa pihassa ja haukkua niin paljon kuin halusi. Isä sanoo, ettei vanha koira enää opi uusille tavoille. Ja että sen vanhat tavat eivät sovi kaupunkiin ja kerrostaloon. Sitten isä puhuu jotakin jostakin valituksista ja isännöitsijän kirjeestä.

Niko istuu keittiön lattialla. Vikke makaa vieressä pää Nikon sylissä. Niko silittää koiran päätä eikä ymmärrä läheskään kaikkea, mitä isä selittää. Niko ja Vikke eivät halunneet muuttaa kaupunkiin. Mutta he pärjäävät kyllä, ovathan he toistensa parhaat ystävät. Toistensa ainoat ystävät.

Isä kiinnittää talutushihnan Viken kaulapantaan ja sipaisee isolla, karhealla kädellään Nikon hiuksia. Niko yrittää sanoa isälle, ettei Vikkeä tarvitse viedä lenkille, kun he olivat juuri yli tunnin ulkona. Isä pudistaa päätään, mumisee jotakin pakosta ja armeliaisuudesta ja kutsuu Viken mukaansa. Nikon parhaan ystävän. Hänen ainoan ystävänsä.

Tiesinhän minä, että evakkoajasta tulisi vaikea. Vaan en arvannut, että näin vaikea. Tai ehkä arvasinkin, mutta kuvittelin itseni vahvemmaksi. Tai ehkä en kuvitellut, mutta luulin, että aina löytyisi vaihtoehtoja. Ja löytyyhän niitä. Toinen toistaan huonompia.

Tänne en voi jäädä, mutta poiskaan en vielä pääse.

Asennevamma. Oma valinta. Kasva aikuiseksi. Mene hoitoon.

Diagnooseja, analyysejä ja ohjeita. Viisaampien neuvoja. Osa jo moneen kertaan kuultuja, osan kuulisi heti, jos kertoisi jollekulle, miltä tuntuu.

Teen sitä, mitä parhaiten osaan. Lasken alamäkeä. Perse ruvella, pohjalle saakka.

Albumin kannet ovat hiirenkorvilla. Puuttuvien kuvien paikat ovat vaaleampia, ja nurkissa näkyy tähteitä liimapisaroista. Vain muutama kuva on jäljellä. Paksussa kartongissa on suurten sormien hikisten ja rasvaisten jälkien lisäksi muitakin tahroja. Isompia ja pienempiä läiskiä. Kuin kuivunutta merivettä.

Sairaalassa Antero asetteli poikaa parempaan asentoon äitinsä sylissä. Eki oli lainannut Polaroid-kameraa. Antero ei tohtinut ottaa kuin yhden kuvan. Kuvasta tuli vähän epätarkka. Antero pystyi silti erottamaan pojan kasvoissa omat piirteensä. Eiväthän he tietenkään tienneet edes spermanluovuttajan nimeä. He yrittivät niin kauan, ja nyt heillä oli oma poika. Muulla ei ollut väliä. Töissä Antero palautti kameran Ekille ja näytti ylpeänä ottamaansa kuvaa. "Se on minun poika!"

Arttu oli neljän vanha, kun hän esiintyi ensimmäisen kerran päiväkerhon joulujuhlassa. Poika lauloi seurakuntatalon esiintymislavalla "Hei, tonttu-ukot hyppikää" yhdessä toisten kerholaisten kanssa. Kaikilla lapsilla oli tonttulakit. Antero pelkäsi, että salaman välähdys säikäyttää pojan, ja tämä unohtaa laulun sanat. Niin ei onneksi käynyt. Kuvan otettuaan Antero kumartui vieressä istuvaan mieheen päin ja osoitti vaivihkaa Arttua sormellaan. "Se on minun poika!"

Yläasteella Arttu pelasi kesäisin pesäpalloa urheiluseuran juniorijoukkueessa. Antero kävi katsomassa kaikki pojan pelit ja useimmat treenitkin. Arttu oli kolmentoista, kun hän pelasi piirinmestaruuskilpailujen finaalissa. Viimeisessä sisävuorossa Arttu löi semmoisen laakin, jolla tuli kaksi juoksua ja piirinmestaruus. Kotiyleisö hurrasi ja Arttua kannettiin kultatuolissa ympäri kenttää. Katsomossa Antero tyrkkäsi vieruskaveria kyynärpäällä kylkeen ja osoitti etusormi tanassa kultatuolissa istuvaa Arttua. "Se on minun poika!"

Artun rippikuvan oli vaimo irrottanut albumista ja vienyt mennessään. Samoin ylioppilaskuvan. Ja sen kuvan, jossa teknillisen opiston rehtori ojentaa Artulle tutkintodistuksen. Artusta tuli insinööri kuten isästäänkin.

Viimeinen kuva ei oikeastaan ole edes oikea valokuva. Halvalla printterillä tulostettu kännykkäkameran kuva on niin tuhruinen, että siitä saa hädin tuskin selvää. Antero oli joutunut monta kertaa pyytämään ennen kuin hänelle lopulta suostuttiin printtaamaan yksi kuva.

Antero toivoi, että poliisi olisi mennyt pois. Odottakoot vaikka käytävässä oven ulkopuolella. Mutta ei se mennyt. Seisoi vain hämillisen näköisenä ja pälyili pitkin seiniä. Valkotakkinen mies kysyi Anterolta, oliko tämä valmis. Valmis? Miten kukaan voi olla valmis maailmanloppuun? Valkotakkinen mies käänsi lakanan reunaa niin, että kasvot tulivat näkyviin. Antero ei edes yrittänyt pidätellä kyyneleitä. "Se on minun poika!"

Veikko avaa voipaperikäärön ja asettelee sen syliinsä. Tanakoista reisistä tulee tukeva pöytä. Reisipöytä. Veikko hihittää hiljaa sisäänpäin omille ajatuksilleen. Vilkaisee sitten syrjäsilmällä, ettei Sylvi vain huomannut. Sylvi ei ollenkaan tykkää hänen tavastaan hihitellä itsekseen. Eikä se myöskään tykkää, jos hän tiputtelee leivänmuruja vaatteilleen ja lattialle. Niinpä Veikko vahtii tarkasti, että kaikki murut putoavat voipaperin päälle. Reisipöydälle.

Veikko ojentaa viimeistä lauantaimakkaravoileipää Sylville. Sylvi pudistaa päätään. Tiesihän hän, ettei se huoli. Mutta jos ei edes tarjoa, se voi alkaa mököttää. Sylvihän se nämäkin eväät teki, ja mehuakin laittoi tyhjään kossupulloon palanpainikkeeksi. Itse keittämäänsä viinimarjamehua. Toissavuotista. Viime syksynä se ei enää jaksanut. Marjat jäivät puskiin lintujen ruuaksi.

Veikko nousee ja vie voipaperin roskapönttöön. Sylvi istuu jäykkänä penkillä ja puristaa käsilaukkua sylissään. Hopeahääpäivälahjaksi hän sille tuon laukun osti kirkonkylän kenkäkaupasta. Siitäkin on jo kohta kaksikymmentä vuotta. Hyvänähän tuo laukku näyttää säilyneen. Kun ei sitä ole paljon käytetty. Veikko tietää, että Sylviä jännittää. Jännittää häntä itseäänkin. Kun ei olla ennen tämmöisessä reissussa oltu.

Lentokentän muovipenkissä ei saa hyvää asentoa. Veikko nojautuu taaksepäin ja ristii pulleat sormensa vatsakumpunsa päälle. Ihmisiä tulee ja menee. Monet vetävät matkalaukkuja perässään. Niissä näyttäisi olevan pyörät alla. Nykyajan kotkotuksia. Kengät kopisevat. Hallissa kaikuu. Kuulutuksista ei saa mitään selvää. Veikkoa hermostuttaa. Kun ei tiedä, milloin pitäisi mennä ja minne.

Vuosi sitten viisivuotistarkastuksessa tohtori hymyili Sylville ja antoi terveen paperit. Viime kuussa sama tohtori pyysi hänet kanssaan käytävään sillä aikaa, kun Sylvi puki päälleen. Noin kolme kuukautta, sanoi tohtori. Korkeintaan viisi. Mitään ei ole tehtävissä. Toissa perjantaina Sylvin käsivarteen ihon alle laitettiin semmoinen pienen perhosentoukan kokoinen pötkylä. Kipukapseli, sanoi tohtori.

Ei heillä olisi ollut tähän varaa. Navetta on ollut tyhjillään siitä asti, kun tuli valtiovallalta komento panna pellot pakettiin. Vähäiset metsäpalstatkin hakattiin aukoiksi jo alun toistakymmentä vuotta sitten. Poika perusti oman firman, ja tyttären mies rakensi omakotitalon. Tottakai he lapsia auttoivat, minkä kykenivät. Hän tosin olisi ehkä jättänyt itselle vähän vanhuuden varaa, mutta Sylvi vaati, että lapsille on annettava. Maatalousyrittäjäeläkkeestään Veikko nipisti pikkuisen sivuun aina, kun kykeni. Säästöt riittivät juuri ja juuri tähän matkaan.

Veikko erottaa kaikuvasta kuulutuksesta sanat Palma ja Majorka. Tämä sen täytyy olla. Hän nykäisee Sylviä takinhihasta. Nyt lähdetään maailmalle, muoriseni.

Pitkässä jonossa kuulostaisi olevan pelkkiä suomalaisia. Veikko huokaisee helpottuneena. Että on sitten ainakin oman maan ihmisiä, joilta voi pyytää apua, jos...

Veikko nielaisee ja tarttuu Sylviä käsikynkästä. Älä jätä minua, Veikko kuiskaa niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule.

Hauskaa Valentinuksen päivää Sinulle, rakas lukijani!

Ei ole kuin vähän yli sata vuotta siitä, kun suomalaisten keski-ikä sinnitteli vain hippusen neljänkympin yläpuolella. Lapsikuolleisuus oli korkea, ja aikuiset kuolivat petiinsä tuvan nurkassa kuka mihinkin tuntemattomaan vaivaan tai sairauteen. Kunnanlääkäri kävi talossa hörppäämässä kupposen kahvia nisusiivun kanssa ja toteamassa kuolinsyyksi "päänkivistyksen" tai "mahanväänteet".

Tiede, teknologia ja teollisuus keksivät yhä uusia keinoja pidentää ihmisen elinikää ja samanaikaisesti luovat meille yhä elinkelvottomampaa maailmaa. Varsinainen kujanjuoksu. Kolmen T:n sisällissota.

Minua masentaa ja kauhistuttaa ajatus, että minuakin voidaan pitää täällä vielä monta kymmentä vuotta. Olisi sittenkin pitänyt syntyä sata vuotta aikaisemmin.

Vaikka en minä oikeastaan näitä asioita paljon ajattele. Juuri nyt ajattelen erästä hyvää ystävää, joka odottaa lasta ja ja murehtii, syntyykö lapsi terveenä. Enkä voi häntä mitenkään rohkaista ja lohduttaa, sillä lapsella on varsin suuret edellytykset olla syntymättä terveenä. Muuta ei voi kuin toivoa parasta. Ja se ei ole paljon se.

Lisäksi ajattelen turistibussia, jossa yhdelle matkalaiselle sanotaan kesken reissun, että häntä ei enää haluta kyytiin, koska hän on niin hiljainen ja silloinkin, kun puhuu, puhuu puuta heinää.

Huomasin juuri, että minut on vedetty yli yhden turistibussin matkustajaluettelosta. Se on kurjaa. Mutta ymmärrän kyllä. Matka jatkuu. Minä vilkutan perään ja toivotan hyvää matkaa.

Pitäisi vissiin ruimaista jonkin sortin eroottinen 69-postaus näin juhlanumeron kunniaksi. Vaan niskojen jumitus ja hartiasärky ovat äityneet siinä määrin tuskallisiksi, että kuusysit on nyt jätettävä suosiolla väliin.

Epäergonomiaan suivaantunut kroppa sitten lopulta pakotti lähtemään kirjoituspöytäostoksille, vaikka niin pyhästi olinkin päättänyt olla ostamatta tähän selliin yhtäkään mööpeliä. Mutta hätä ei näemmä lue tätäkään lakia.

Suuntasin siis shoppailemaan kierrätyskeskukseen. Sain samalla oivan oppitunnin siitä, että torikaupan henki elää myös sisätiloissa.

Kirjoituspöytiä oli tarjolla muutama. Hintaluokkia näkyi olevan jotakuinkin yhtä monta kuin pöytiäkin. Toimistotuoleja oli kaupan pari kappaletta.

Miesmyyjä ilmestyi paikalle säädetyssä ajassa ja tarjosi apua. Kyseessä saattoi olla jopa myymälävastaava tai muu esimiesasemassa oleva, sillä hän ei ollut sonnustautunut samanlaiseen kukertavaan liiviin ja lippalakkiin kuin myymälän muu henkilökunta.

- Noita pöytiä vain katselin. Ihan siistin näköisiä ovat. Palaan asiaan ensi tilassa, kunhan saan kuljetuksen järjestettyä.

- Meiltä kyllä saa senkin.

- Ai jaa, no sitten! Kannetaanko raput ylös kanssa? Kun on neljäs kerros eikä hissiä.

- Ilman muuta, aina kannetaan! Sisälle asti. Kaksi miestä on mukana. Aina.

- Hienoa! - Tuo pikkuinen tuossa näyttäisi sopivalta.

- Ehdottomasti sopiva. Ja hintakin olisi ensi viikolla ihan toinen. Mutta nyt on hiljaista. Silloin on halvempaa. Ymmärrättehän?

- Juu juu, tottakai. Niinhän se menee. Mitenkäs olisi, eiköhän pistetä tuosta tuo tuoli kaupan päälle. Vai? Ettei tule pöydälle yksinäinen olo. Eikä tuolille.

- Kyllä se käy. Pannaan jakkara samaan pakettiin. Otetaas tuo hintalappu pois, niin eivät tytöt kassalla suotta mene sekaisin. Tulen vielä itse varmuudeksi sanomaan.

- Ensi viikolla olisi se kuljetus. Mikäs päivä laitetaan?

- Voivoi, ensi viikollako vasta?

- Katsokaa itse. Ihan täynnä tämä kirja.

- Niinpä näkyy. No, eihän siinä sitten mitään. Mikä tahansa aamupäivä käy.

- Missäs te asutte?

- Tuossahan minä, *piip*kadulla.

- No mutta sehän on ihan lähellä. Käykö huomenaamulla? Sanotaan vaikka kello yhdeksän?

- Oikein mainiosti käy. Kiitoksia paljon ja huomiseen!

- Näkemiin! Tervetuloa uudelleen!

Varmasti tulen uudelleen. Hyvä mesta, kerta kaikkiaan.

Elämme lopun aikojen tunnelmissa. Enää on epäselvää vain, mikä yllämme leijuvista uhkista lopulta koituu kohtaloksemme.

Viime päivien tietojen valossa lintuinfluenssan välitön uhka on saanut väistyä muslimien koston tieltä. Tai mistäpä sitäkään voi varmaksi tietää, josko nuo kaksi ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa. Eikös joku Korkeampi Voima aikanaan usuttanut heinäsirkkojakin paatuneita ja kurittomia rankaisemaan? Pullasorsa tai hepokatti, onkos noilla nyt lopulta kummoistakaan eroa.

Anteeksi kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi pyytää. Ihan vapaaehtoisesti, vilpittömästi ja hyvissä ajoin. Vaikka eipä anteeksipyyntökään välttämättä aina ole rauhan tae. Enkä nyt tarkoita pelkästään Tanskaa. Esimerkkejä löytyy lähempääkin.

Rauhaa, veljet ja sisaret!

Minun mummuni oli taikuri. Kun hänelle vei ratamonlehden, hän otti sen käteensä, luki salaperäisen taikaloitsun ja teki käsillään taikaliikkeitä - ja simsalabim, ratamonlehti oli muuttunut lakritsipötköksi.

Olin jo kersana niin perso lakritsille, ettei mennyt pitkään, kun mummulan kesäinen pihamaa oli riivitty tyhjäksi ratamoista. Lakun lisäksi olin perso myös kaikelle muulle makealle. Rajattomassa määrin.

Harva ei ollut se kerta, kun kailotin mummulan ikkunan alla niin, että ahdinkoni tuli taatusti tiettäväksi koko kirkonkylälle: "Mummuuuuuu! Mää en oo viä saanu mun iltapäiväjäätelööööö!". Kuuliaisesti mummu heitti ikkunasta minulle markan. Ja eikun matkahuollon baariin iltapäiväjäätelön ostoon!

Mummuni oli lämmin ja hyväsydäminen nainen. Silkkaa lempeyttä oli hänen äänessään silloinkin, kun hän totesi papan pystykorvalle: "Ei kukkaan ihminen oo niin hyvä koira kun Rippe!".

Niin se lähenee tämäkin Miehen päivä loppuaan. Myöhästyneet onnittelut vain kaikille Miehille.

Kun pienen pullean pojanpalleron nimeksi pannaan Ukko-Mies, pääsee lapsukainen syömään ihan virallista almanakan mukaista nimpparikakkua kahdesti vuodessa. Molemmat nimet löytyvät niin akateemikko Kustaa Vilkunan kuin sittemmin myös emeritusprofessori Eero Kiviniemen nimipäiväkalentereista.

Vaan yritäpäs tehdä Ukko-Miehen pontevasta pikkusiskosta Akka-Nainen. Ei löydy tyttöselle nimipäiviä mistään kalentereista. Luultavasti moinen nimi jopa tulkitaan nimilain vastaiseksi.

En ole asiaa sen tarkemmin tutkinut, mutta olettaisin, että Ukko ja Mies viittaavat joihinkin mahtaviin muinaisiin jumaliin tai muihin sankarolentoihin ja ovat niin muodoin hienoja ja hyväksyttyjä etunimiä poikalapselle. Akka ja Nainen sen sijaan viittaavat ainoastaan - no, akkaan ja naiseen. Ja se ei riittäne tekemään niistä kelvollisia nimiä kenellekään.

- Tulipahan taas toteen näytettyä, että kaikki rimanalitukset ja limbot ovat bloggauksessa sallittuja silloin, kun ei voi tai halua kertoa, miten oikeasti menee. Ugh.

Voi, miten kaipaankaan toisen kotimaani jätteenkuljetusjärjestelmää!

Tarvitsisin selliini pöydän tietokonetta varten. En kuitenkaan aio ostaa tänne yhtäkään mööpeliä. Lainata voisin, mutta en tiedä, missä olisi lähin pöytälainaamo.

Kotona tällaisiin ongelmiin löytyisi ratkaisu sunnuntai-illan kävelylenkillä lähikortteleihin. Tai viimeistään torstai-illan kävelylenkillä naapuripiirin kortteleihin. Uusien tieltä raivatut huonekalut ynnä muu vääränvärisenä käytöstä poistettu kodin irtaimisto ladotaan jätteenkuljetusta edeltävänä iltana siistiksi pinoksi kadunvarteen. Siitä sitten jäteauto nappaa kamat kyytiin - ellei joku meikäläisen kaltainen dyykkari ehdi ennen sitä pelastaa parhaita päältä. Tällä menetelmällä meille hankittiin lukuisia mööpeleitä, lamppuja, mattoja ja monitoreja.

Yksi vilkaisu ulos sellin ikkunasta riittää. Ei yhtään pöytää kadulla.

* * * * *

Vaikka joku saattaisi toisin päätellä, kerrottakoon tässä, että minä en jaa garderobiani kenenkään kanssa. Mustat alusvaatteet, musta t-paita, mustat farkut, mustat sukat ja musta villapaita ovat ihan omiani. Samoin kuin mustat lenkkarit, musta takki, musta kaulaliina ja mustat hanskat, joihin kohta sonnustaudun lähtiessäni musta reppu selässä ulos. Mustia korvaläppiä tänään tuskin tarvitsen, mutta nekin ovat omat.

Kiitos kuitenkin haasteesta.

Olen parhaillaan hahmottelemassa ulkopoliittista selontekoa, jonka pohjalta laadin sisäpoliittisen toimenpideohjelman, jonka tarkoituksena on muodostaa Melankoliaan uskonnollisesta vakaumuksesta ja tulotasosta riippumaton meemitön vyöhyke. Tästä syystä en aio haastaa ketään. Toivon toki, että kaikki siitä huolimatta pukevat päälleen.

Päiväkodin pihalla Viivi ja Noora rakentavat lumipalloista kynttilälyhtyä.
- Noitten lumipallot on paljo isompia kun meiän.
- Tä et otaa tehä itoja.
- Osaampas. Mä osaan tehä vaikka kuinka isoja. Viä isompia kun Maija. Maija on ihan tyhmä.
- Nii onkii. Maija on kutipää.
- Me ei leikitä ikinä Maijan kans. Eiköstään?
- Ei tiätenkään. Huudetaanko tille että haitta patka?
- Joo! Sä oot mun paras kaveri.
- Tä oot kant mun!

Välipalan jälkeen mennään päiväunille. Nooraa ei nukuta.
- Maija! Joko tä nukut?
- Emmä viä. Viivi kuorsaa.
- Yäk! Tyhmät kuortaa. Viivi on kutipää.
- Nii onkii. Sä et oo kun sä et kuorsaa. Sä oot mun paras kaveri.
- Tä oot kant mun!

* * * * *

Jenni ja Netta potkivat jäätyneitä lumipaakkuja koulun tupakkapaikalla.
- Olit sä jossain illalla?
- Kävin mä Mossella mut sit se vitun Hanna änki sinne ja mä lähin vetään. Vittu et mä vihaan sitä ämmää.
- Se lespo on ihan himmee. Kuuliks sä mitä se oli sanonu Kallelle siä Mossen pileissä lauantaina?
- Joo. Pirita kerto. Vaik se kyl sano et ei Hanna ois silleen sanonu jossei Kalle ois alkanu heittää sille sitä vitun läppää. Mut en mä kyl usko et se oli Kallen vika. Se Pirita on kans yks nysvä. Mä en tajuu kuin se voi jaksaa sitä Hannaa. Lespoja molemmat, saatana.
- Vittu kello soi. Pitäis vissiin mennä.
- Okei. Nähään.

Illalla treenien jälkeen Hanna ja Netta istuvat pukuhuoneen penkillä ja kuivaavat hiuksiaan.
- Mä näin sut Jennin kans röökillä koulun pihas tänää. Sanoks se vitun ihra musta jotain?
- Äh, se mitään sanonu. Ja vaik ois sanonukki nii mä semmosen läskiperseen juttuja jaksa kuunnella. Vittu se muija painaa varmaan kaks sataa.
- Ootsä nähny ku se yrittää iskee Mossee? Ai vittu et tekis mieli yrjötä ku sitä kattoo.
- Onks Mossella taas pileet lauantaina? Tuu meille ekaks. Mä säädin faijan kaapist yhen vinkkupullon. Vedetään pohjat meillä.
- Okei mä tuun. Et kai sä oo sitä vitun lehmää pyytäny kans?
- Höh, ootsä hullu! En tietenkään oo. Pientä rajaa!

* * * * *

Marjukka kaivaa kahvihuoneessa keksipaketin laukustaan. Täysjyvä-Digestivejä. Tuulalla ja Minnalla on jo täydet kahvikupit edessään.
- Hitsi, kauheeta rumbaa ollu koko aamupäivä. En mä sillä, ihan kiva kun on säpinää, mut mä en vaan jotenkin taas kestä sitä Ullaa.
- Meidän kaikkitietävä Ulla! Mitä se nyt taas on saanu päähänsä?
- Sitä samaa vanhaa paskaa. Mä en vaan jaksa. Eiks se ihminen ikinä opi?
- Mä en tajuu miten se Heikki kestää sitä eukkoo. Vaikka oon mä kuullu ettei se aina kestäkään. Mut ei tosiaan voi miestä syyttää jos välillä palaa käämit. Sääliks käy niitä lapsiakin.
- Joo ei Heikkiä voi syyttää jos oma muija hilluu duunipaikalla kieli ruskeena pomon ympärillä kun joku helvetin Helinä-keiju.
- Shhh. Se tulee tänne.

Teatterista Marjukka, Tuula ja Ulla kipittävät korkokengissään viereiseen ravintolaan drinkille.
- Ihana näytelmä! Oispa munkin elämä sellasta!
- Joo, mä oon nähny sen jo kolme kertaa. Mut voisin mennä viä neljännenkin kerran. Emmä tiä, jotenkin se Sveholm vaan on niin... Siin on jotain!
- Minna inhoo Sveholmia. Vaik mä en kyl usko et se on ikinä ees nähny sitä livenä. Telkkarista korkeintaan. Kun eihän se ikinä missään käy. Ihme nynny!
- Mä en kans tajuu miks se on sellanen hiiri. Luuleeks se et joku äijä tulee sen kotoo hakeen? Aina se jaksaa itkee sitä kun se on niin yksinäinen. Joskus tekis mieli sanoo ihan suoraan että tee asialle jotain äläkä valita.
- Syököhän se jotain psyykenlääkkeitä? Kun se on joskus vähän outo. Tai siis ainahan se on outo mutta joskus se on ihan tosi pihalla.
- Äh, ei puhuta siitä. Menee ilta pilalle. Lähetäänks tytöt tanssiin?
- Eikun menoks! Mä tiän hyvän paikan. Mä soitan meille taksin.

Ah, pakkanen on laskenut ja Suomi herännyt henkiin. Hienoa!

Rakennustyömailta kuuluu jälleen työn ääniä. Ja presidenttiehdokkaatkin saavat taas mennä periferiaan jatkamaan kampanjoitaan.

Turha muuten kenenkään väittää, etteivät vastapuolten kampanjaorganisaatiot muka kykene yhteistyöhön. Ihan yhteisesti ja yksissä tuumin olivat senkin sopineet, että paukkupakkasilla ei ehdokkaita päästetä kovin etäälle kasvukeskuksista ollenkaan. Etteivät vilustu, poloiset. Olisihan se kurjaa, kun viime metreillä iskisi nuha ja yskä, eikä saisi televisiossakaan asiaansa kunnolla sanottua, kun yskittäisi kamalasti ja pitäisi koko ajan niistää nenää. Käyttävätköhän ne muuten paperi- vai kangasnenäliinoja?

No joo. Tämä riittäköön politiikasta. Elämässä on isompiakin murheita kuin tippa presidenttiehdokkaiden nenänpäässä. Niin kuin vaikkapa lakritsi. Että onko sen syöminen ihmiselle hyvästä vai pahasta? Kun sen toisaalta sanotaan nostavan verenpainetta. Mutta toisaalta se on niin pahuksen tehokas apu ummetukseen.

Haluaisin vaipua hypnoosiin. Ajatus on kiehtonut minua vuosikaudet. Mitään en tosin ole tehnyt asian eteen, enkä edes pysty mitenkään järkevästi perustelemaan, miksi sitä haluaisin.

En liioin keksi mitään syytä, miksi joku haluaisi penkoa minun alitajuntaani ja kaivella esiin tajuisen muistini ulottumattomiin lipunutta elämääni. Voisiko siitä kenties olla jotakin hyötyä jollekulle? Voisiko siitä olla jotakin hyötyä minulle itselleni?

Kukaan tuntemani ihminen ei ole unohtanut elettyä elämäänsä niin totaalisesti kuin minä. Olen jostakin kuullut tai lukenut, että ihmisen muisti voi toimia eräänlaisena itsesuojelumekanismina. Että se, mitä ei ole terveellistä muistaa, pyyhkiytyy pois tietoisesta muistista. Jos näin on, miksi psykiatrian ja psykologian avuksi on kehitetty hypnoosin tapainen muistin manipulointimenetelmä?

Mikäli minun alitajunnastani haluttaisiin lypsää ulos kaikki se, minkä olen unohtanut, saisin retkottaa hypnoositerapeutin tai hypnologin sohvalla aika hemmetin monta vuotta. Hypnotisoija jäisi aikanaan eläkkeelle, ja uusi tulisi tilalle. Ja minä vain makaisin divaanilla ja muistelisin unohdettuja menneitäni. Vastaanottoapulainen kävisi välillä kytkemässä täyden soppapullon nenä-mahaletkuuni. Lopulta ne kärräisivät minut sohvineni päivineni johonkin takahuoneeseen sopertamaan omia juttujani. Sitten jossakin vaiheessa, kun hypnotisoijan vastaanotto joutuisi muuttamaan pois purettavasta rakennuksesta pienempiin tiloihin eikä minulle, sohvalle ja soppaletkulle olisi enää tilaa, hypnoositerapeutti napsauttaisi sormiaan, ja minä heräisin vanhainkodin päivähuoneessa keinutuolissa, ja televisiosta tulisi Big Brotherin 30-vuotisjuhlavuoden kunniaksi uusinta vuodelta 2006.

Kyllä minä ottaisin sen riskin.

Kävin äänestämässä.

Joku hiivatin tytöntumpelo kääntyi autollaan risteyksessä oikealle eikä jaksanut pysähtyä suojatien eteen odottamaan, että meikäläinen saisi lampsittua kadun yli. Huono päivä minulla muutenkin. Teki mieli livauttaa maiharinkärjellä lommo sen kärryn kylkeen. Hillitsin kuitenkin itseni ja tyydyin vain näyttämään kuskille keskaria.

En minä kovin herttainen ja aurinkoinen ollut lapsenakaan. Mikä lie syntymässä säikähtänyt mököttäjä.

Pari-kolmevuotiaana istuin potkukelkassa bussipysäkillä odottamassa äidin kanssa linja-autoa maalle mummulaan. Oli talvi ja kova pakkanen niin kuin nytkin. Istua möllötin siinä kelkassa yltä päältä topattuna. Toppauksien välistä killittävine valtavine ruskeine silmineni olin vissiin jotenkin söpön näköinen, koska joku mummeli jäi siihen ympärille pyörimään ja lepertelemään. Yritti kai, raukka, saada minua hymyilemään tai jotakin. Aikani tätiä tuijotettuani kysyin sitten: "Mitäs se muori siinä hiiviskelee?".

Täti liukeni aika livakasti paikalta. Ja äitiä hävetti. Ei ollut ensimmäinen kerta. Eikä viimeinen. Äitiparka.

Heti perään raskautan Teitä (ja itseäni) toisella haasteella. Toivottavasti tämä jää nyt ainakin vähäksi aikaa viimeiseksi tätä lajia.

Viisi (5) omituista tapaa pitäisi nyt luetella. Kinkkinen tehtävä. Tätä pitäisi ennemminkin kysyä joltakin kanssaihmiseltä, sillä eiväthän ne omat tavat omissa silmissä mitenkään omituisilta näytä. Mutta yritetään.

1) Ollessani ajatuksissani tai keskittyessäni johonkin heiluttelen ja värisytän vimmatusti varpaitani (kaikkia muita paitsi ukkovarpaita). 2) Säädän herätyskellon aina soimaan vähintään tuntia ennen varsinaista ylösnousua vain voidakseni kokea uudelleennukahtamisen autuuden väännettyäni hälytysaikaa tovin myöhäisemmäksi. 3) Sen sijaan, että vastaisin työpaikalla ovipuhelimeen korrektisti ohjeen mukaan "Kuka siellä?", tiedustelen soittajalta tunnussanaa. 4) ---. 5) ---.

Mikäli kohdissa 4) ja 5) näkyy ainoastaan viivoja, on blogiin asennettu siveys- ja säädyllisyysfiltteri sensuroinut kyseiset omituiset tapani perheblogiin sopimattomina.

Ai niin. Säännöt kuulemma pitää oheistaa jokaiseen haastepostaukseen. Eli siis: Kirjoita merkintä, jossa paljastat viisi omituista tapaasi. Tämän jälkeen valitset seuraavat viisi ihmistä, jotka haastat tekemään saman perässä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkität haastamasi ihmiset merkintäsi loppuun ja käyt ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä. Via.

Annettakoon vahingon kiertää, eli täten haastan Annin, Cybbiksen, Lostiksen, /mekin ja Person (joka tosin näyttää valitettavasti tyystin kadonneen blogikatukuvasta).

Henkilökohtaisen siirtymävaiheeni ajalta rästiin jääneitä blogimerkintöjä selatessani löysin itselleni osoitetun haasteen. Vähän vanhaksihan tuo on jo tainnut mennä, mutta ihan siitä ilosta, ettei tähän haasteeseen vastatakseen tarvitse mennä oikeuteen eikä edes päästää ulosottomiestä sisään, päätin ottaa haasteen vastaan.

Kysymyshän kuului jotensakin näin: kenen blogia haluaisin lukea?

Kaikkien maailman elävien ja kuolleiden olemassa olevista ja olemattomista blogeista minä juuri nyt kaikkein mieluiten lukisin omaa viiden vuoden päästä kirjoitettua blogiani. Siitä näkisin, onko minkäänlaista kehitystä tapahtunut. Että kannattaako edes yrittää. Ja jos kyseistä blogia ei Blogistanista löytyisi, päättelisin kirjoittajan kuolleen.

Näin alas olen vajonnut.

(Koska kaikki muut ovat jo luultavasti tähän haasteeseen vastanneet, en heitä haastetta eteenpäin, vaan jään odottelemaan seuraavaa.)

Minun on tehtävä tunnustus.

Minä harjoitan narraamista. Kirjoittaessani en koskaan valehtele. Paljon jätän kirjoittamatta, mutta se ei minun filosofiani mukaan ole valehtelua. Sen sijaan käydessäni lukemassa Teidän blogejanne syyllistyn harmittomaan hämäämiseen.

Eli jos viimeisen viikon aikana olette havainneet kävijätilastoissanne poikkeuksellisen paljon uusia lukijoita ja tilaajia Uudesta Seelannista, Thaimaasta, Kiinasta, Hongkongista, Saudi-Arabiasta, Yhdysvalloista yms, niin minun on tuotettava Teille pettymys ja tunnustettava, että minä se siellä vain harhailen bittinä cybermaailmankaikkeudessa.

Kun kerran en halua olla siellä, missä olen, enkä voi olla siellä, missä haluan, olen sitten olevinani siellä sun täällä tai ei missään. Piilossa. Hukassa. Löytymättömissä.

Lukko rapsahtaa, kun ovi suljetaan.

Sellissä kaikuu. Tyhjä tila ja alastomat seinät pompottelevat ääntä puolelta toiselle kuin pingispalloa. Kuvaton seinäkalenteri ja kapea peti eivät riitä vaientamaan kaikua.

Lattia on viileä ja vetoinen. Paljaat jalat palelevat. Missään ei ole mitään ylimääräistä. Ainoa ylellisyys ja linkki ulkomaailmaan on tietokone. Kaiku moninkertaistaa virtalähteen hurinan ja saa sen kuulostamaan sähköturbiinilta. Kun virran sammuttaa, korvat menevät hiljaisuudesta lukkoon samalla tavalla kuin lentokoneen pudottaessa korkeutta.

Kerran päivässä, viitenä päivänä viikossa, vanki poistuu sellistään mennäkseen töihin. Työpäivän jälkeen hän palaa koppiinsa. Suoraan sisälle, mihinkään poikkeamatta.

Oikeuden päätöksestä ei voi valittaa.

Mihinkäs sitä valittaisi, kun on itsensä itsensä tuomarina tuomionsa julistanut ja huolehtinut sen täytäntöönpanosta.

Lukko rapsahtaa, kun ovi suljetaan.

Kauneus on katsojan silmässä ja totuus sanojan suussa.

Tavan takaa näkee Blogistanissa puntaroitavan blogien totuus- ja/tai epätotuusarvoja. Arvioinnin kohteina ovat tällöin ennen muuta päiväkirjatyyppiset tai muuten vain henkilökohtaisista lähtokohdista julkiviritetyt blogit.

Tämä mystinen Totuus on kuin merirosvoaarre, jonka jäljille yritetään kiihkeästi päästä erilaisin gallupein ja "kysy minulta mitä tahansa" -meemein. Totuuden - tuon Suuren Salaisuuden - haltijaa saatetaan joskus jopa hämäämällä, provosoimalla ja hyväntahtoisesti taklaamalla saada lipsauttamaan ohi suunsa edes pieni nokare tuosta hekumallisesta totuudesta. Jos tässä ei onnistuta, ollaan toisinaan valmiita kyseenalaistamaan koko totuus ja julistetaan blogi kirjoittajineen päivineen fiktioksi.

Subjektiivinen totuus on kuitenkin olemassa vain subjektissa itsessään. Jos minä vaikkapa sanon, että motivaationi on hukassa, se on totuus - minun totuuteni - siitäkin huolimatta, että monella muulla menee paljon huonommin ja motivaatio on vielä pahemmin kadoksissa. Mikäli jätän kertomatta, että motivaationi on hukassa, ja kirjoitan sen sijaan kepeän ja huumoria tavoittelevan pakinan, asetanko silloin totuuden kyseenalaiseksi? Syyllistynkö valehteluun tai epärehellisyyteen?

Bloginpitämisen verraton etu on siinä, että omaa subjektiivista totuuttaan voi paljastaa juuri sen verran kuin kokee lukijoiden kannalta hedelmälliseksi ja omalta kannaltaan terveelliseksi.

Minä en aina tiedä, mikä on lukijoiden kannalta hedelmällistä tai omalta kannaltani terveellistä. Sen kuitenkin tiedän, että jos kertoisin omasta totuudestani sen, mitä olen tehnyt väärin ja mitä jättänyt tekemättä oikein, te pitäisitte minua hirviönä. Vaikka se onkin totuus, minä jätän sen kertomatta. Se ei kuitenkaan tee minusta fiktiota. Valitettavasti.

Kaksi luuseria yhdessä on enemmän kuin kahden luuserin summa.

Olkoon tämä päivän matemaattinen mietelause. Ainakin minun kohdallani se pätee. Jouduttuani tänne erilleen irrotetuksi en ole kokonainen. Itse asiassa koen olevani puolikastakin pienempi.

Tästä pääsenkin huteran aasinsillan kautta yhteen niistä monista asioista, joiden annan ottaa itseäni päähän lähes raivostumiseen saakka. Eli Tommy Hellsténin lanseeraaman läheisriippuvuus-käsitteen väärinkäyttöön. Termi on kieltämättä melkoisen harhaanjohtava. Itse pidänkin sen synonyymiksi myöhemmin luotua kanssariippuvuuden käsitettä huomattavasti osuvampana kuvaamaan tilaa, jossa ihminen tulee riippuvaiseksi läheisensä riippuvuudesta. Sinänsä olen koko termistä pitkälti samoilla linjoilla psykologian professori Markku Ojasen kanssa. Turhan väljänä ja epätarkkana moinen määritelmä joutaisi romukoppaan pois minun keittiöpsykologisia hermosäikeitäni nyppimästä.

Minä tarvitsen toista voidakseni tuntea itseni kutakuinkin kokonaiseksi. Yhdessä me myös kykenemme kontrolloimaan omia riippuvuuksiamme paremmin kuin kumpikaan meistä erikseen. Toistemme riippuvuuksia voimme toki myös yrittää säädellä, mutta sillä saralla menestys on luonnollisesi huomattavasti kehnompi, sillä jokainen on viime kädessä kuitenkin vastuussa vain omista valinnoistaan. Läheisriippuvaiseksi minua on silti turha nimitellä. Huudeltakoon vaikka hulluksi mieluummin.

Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - minun on tässä ja nyt joltisenkin vaikea ruoskia itseäni olemaan vastuussa yhtään mistään, kaikkein vähiten omista valinnoistani. En edelleenkään tiedä, miten minun käy. Huominen on niin kaukana, etten edes välitä.

Olen tässä viime kuukausina lueskellut Lawrence Sanders -vainaata.

Varsinkin Sandersin Kuolemansynnit ovat tarjonneet mitä messevintä ajanvietettä, viihdettä ja todellisuuspakoa niitä janoavalle. Alkuperäiskielisenä teksti on tietysti herkullisimmillaan, mutta eivät ne pari lukemaani käännöstäkään ole pöhkömpiä olleet, vaikka kyseessä ihan puhdas liirumlaarumhömppä onkin. Työn alla on nyt Neljäs kuolemansynti eli sarjan viimeinen teos. Ei oikein meinaisi edes raaskia lukea, kun sitten ottaa päähän, kun takakansi tulee vastaan eikä jatkoa seuraa.

Jos kohta Sandersin kuvaukset siitä, mistä raaka-aineista ja miten etsiväosaston entinen päällikkö Edward X. Delaney rakentaa intohimonsa kohteena olevat voileivät, ovat yksityiskohtaisuudessaan vallan huikeita, niin vieläkin huimempiin suorituksiin kirjailija ylsi pistäessään jonkun romaaninsa naishahmoista siivoushommiin. Sieluni silmillä näen mieskirjailijan naputelleen kirjoituskonettaan Wal-Martin postimyyntikataloogi edessään kotitaloustarvikeosaston kohdalta avattuna. Sandersin kirjojen rouvien siivouskomeroista löytyy aivan kaikkea Spick-&-Spanista Windex-ikkunanpesuaineeseen ja Drano-viemärinaukaisijaan.

Toivottavasti Sanders ymmärsi perätä pesuainefirmoilta provikat tehokkaasta mainonnasta. Sillä kukapa ei haluaisi kylppärinsä hohtavan yhtä puhtaana kuin vaikkapa New Yorkin ensimmäisellä naispuolisella sarjamurhaajalla.

Elämä on.

Vai onko? Jos on, niin mistä sen tietää?

Viikko sitten tulin. Takana kolme työpäivää ja aivan liian monta vapaapäivää. Töissä kaikki on helpompaa. Siellä tiedän, mihin ja miten aikani kulutan. Työn ulkopuolella kaikki on kaoottista tyhjyyttä. Vanhat luurangot pitävät kaapeissaan juuri niin kovaa meteliä kuin pelkäsinkin. Haluavat taas herätä henkiin ja palata mellastamaan minun pääni sisään.

Lentokoneen ilmainen viini valui jalkoihin, ja ilmasillan toisessa päässä kengät olivat taas liian pienet. Jos en minä tätäkään opi, niin miten muka oppisin yhtään mitään elämästä ja sen ylläpitämisestä? Tuhota osaan kyllä. Sekä viiniä että elämää.

Tietokonetta lukuun ottamatta kaikki on nyt pakattu. Tai siis kaikki se, mitä otan mukaan. Kuta pitemmälle pakkaamisessa pääsin, sitä enemmän alkoi tavaraa lennellä päinvastaiseen suuntaan. Jätän tänne kaiken, mitä en ihan välttämättä evakkomatkallani tarvitse. Kun koti on kuitenkin täällä. Koti, johon aikanani palaan. Niin toivon. Niin uskon.

Ruumiini koettaa viestittää minulle, että lähteminen ei ole hyvä ajatus (- ikään kuin en sitä tietäisi!). Äkäinen flunssa pukkasi päälle yrittäen tehdä minut lentokyvyttömäksi. Vaan ei auta. Maanantaina on ilmoittauduttava kustannuspaikalla ja oltava muistavinaan kaikki vuosien varrella unohtuneet rutiinit. Hallelujaa!

Pelit seis pikkuhiljaa ja loputkin pillit pussiin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän raporttini täältä.

Sitä yrittää olla niin cool ja heittää rentoa läppää joka suuntaan, vaikka pinnan alla vellovat mutavyöryt, maanjäristykset, hyökyaallot ja hurrikaanit.

Minun on oltava kevyt ja hauska. Helppoheikki ja pintaliitäjä. Jos julkisivu murtuu, koko heppoinen rakennelma romahtaa. Ei enää satuja rotista ja kalkkunoista. Ne liippaavat totuutta liian liki.

Kaksi yötä jäljellä. Riittääkö aika? Jaksanko juosta? Pakoon.

Itseäni.

Viideskymmenes ruimaisu. Jonkinlainen etappi kai tämäkin.

Neljän päivän päästä tulee tauko päivityksiin, kun pakkaan koneeni sielun, sydämen, keuhkot ynnä munaskuut kassiin. Henkiin ne heräävät sitten joskus, kun evakkokämpässä on kaikki tarvittavat liitännät ja kytkennät tehty.

Ellen sitä ennen tee rottaruposia. Paitsi että tällä kertaa en lennä Grönlannin yli.

Kun on viimeisten parin vuoden aikana puhunut suomea ääneen puolen vuoden välein muutaman päivän kerrallaan, on Helsinki-Vantaalta linja-autoon noustessa aina mielenkiintoista kuunnella, mitä omasta suusta tulee ulos, kun sen taas pitkästä aikaa avaa suomeksi. Aika kiitettävästi se on tähän saakka toiminut. Ei ihminen asioita niin äkkiä unohda. Enkä minäkään.

Poikkeuksiakin tosin on. Erään kerran kotimaassa pistäytyessäni osuin lentoaseman bussipysäkillä puheisiin suomalaisen tyttöihmisen kanssa. Hän kyseli huolestuneena, voiko kyydin maksaa kuskille vai pitääkö käydä jostakin ostamassa lippu. Hän kun kuulemma oli unohtanut, miten suomalaisissa busseissa toimitaan.

Opastin tyttöstä ja sanoin ymmärtäväni, että jotkut asiat voivat ajan mittaan unohtua. En malttanut olla kysymättä, miten pitkään tyttö oli ollut pois Suomesta.

- Kaksi viikkoa, vastasi neitokainen hymyillen.

Yleisön pyynnöstä huolimatta jouluaaton alku- ja loppukevennykseksi vielä yksi lapsuusmuisto:

Radiossa lauletaan joululauluja. Jouluyö, juhlayö. "Äiti miks ne kaks lasta ei oo nukkumassa", minä kysyn. "Ai ketkä lapset", kysyy äiti. "Emmää tiä ketä ne on. Tossa laulussa vaan sanottiin että kaks vain valveill' on puol'isoa."

Hiljentykäämme joulun viettoon.

Heti joulurauhanjulistuksen jälkeen koristeltiin kuusi. Vastoin kaikkia fysiikan, logiikan ja terveen maalaisjärjen lakeja latvatähti kiinnitettiin aina viimeiseksi. Keittiöjakkaralla seisten vähänläntä isä haroi aikojen saatossa rupsahtanutta tähteä katonrajaa hipovaan kuusenlatvaan yrittäen olla husimatta alas oksilla vaappuvia lasisia palloja, foliokääreiden sisälle jo ennen minun syntymääni murentuneita suklaakäpyjä ja vuosikymmenten saatossa rispaantunutta, hapsottavaa hopeanauhaa.

Kuusenkoristelun jälkeen istuttiin ja kuunneltiin 33 tuuman vinyylilevyltä jokin barokin tai klassisen aikakauden suuren säveltäjän sinfonia sillä aikaa, kun äiti viimeisteli jouluaterian ja kattoi sen pöytään.

Aterian jälkeen lähdettiin kaupungin toiselle puolelle hautausmaalle. Aina samaa reittiä, aina kävellen, satoi tahi paistoi. Hautausmaalla isä asetti kynttilän vanhempiensa haudalle, seisoi minuutin hiljaa ja piti hattua rintaansa vasten. Aina samalla tavalla. Aina samaa hattua. Sitten lähdettiin kotiin. Aina kävellen. Aina samaa reittiä. Satoi taikka paistoi.

Kotiin tultua syötiin riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Soppa oli aina samanvahvuista. Ei koskaan liian vetelää eikä koskaan liian paksua.

Puuron jälkeen isä laittoi jazzlevyn soimaan ja jakoi lahjat. Aina samalla jakkaralla istuen. Aina samalla tavalla. Kun kaikki lahjat oli jaettu,