Keille kiitos kuuluu teknisistä seikoista ja alkusysäyksen antamisesta, tietävätkin sen kyllä. Kiitos.

Hyvin tasan kaksi vuotta kestänyt loremipsuilu-ura on jättänyt bloggaamisen niin veriin, etten minä taida enää Netistä kadota kulumallakaan. Seuranhakuilmoitukseni on poikinut jo useampiakin mielenkiintoisia projektinnuppuja. Pitäkää silmänne auki.

Lyhyestä postaus kaunis. Mikko, aletaanko viritellä pölysuojia huonekalujen päälle.

Ensin kuva ei tietenkään sovi täysin kehykseen; sitä pitää leikata ja sitten kun on leikannut liikaa, liimata tummaa paperia taakse, ettei harmaa taustapahvi näy.

Vaikeinta on tietysti naulan tai koukun saaminen seinään kiinni. Voiko hitto vie seinä olla eri paikoissa eri kovuista?

Internetin meriä on kylmää ja kurjaa yksin kyntää; oletko koskaan ajatellut hankkivasi yhteistä laituripaikkaa muiden purjehtijain kanssa?

Minä
- viherpiperrän, valitan ja innostun,
- kiroilen ja menetän kärsivällisyyteni,
- olen kuitenkin pitkäjänteinen,
- yritän kovasti olla suvaitsevainen kaikkea muuta paitsi suvaitsemattomuutta kohtaan,
- yritän olla ottamatta asioita liian vakavasti,
- osaan säätää sen verran, että blogi pysyy teknisellä puolella pystyssä,
- en ihan joka päivä jaksa kirjoittaa, mutta siksi juuri etsin Sinua.

Sinä
- olet mies tai nainen, lyhyt tai pitkä, kotoisin ihan mistä tahansa tai ei mistään,
- tuot minun soppaani jotain lisää,
- olet ehkä jo kirjoittanut jotain, mistä näen tyylisi,
- olet liikkeellä tositarkoituksella, etkä vain hetken huviksi,
- et vaivaudu, vaikka kirjoitankin joskus vain verkkarit ja virttynyt t-paita päällä,
- kestät muutenkin kaiken itsestäni kertomani,
- löydät suoran yhteystietoni tältä sivulta.

Me
- sovimme yhteen ja kirjoitamme yhteiseen blogiin juuri sellaista kevyehkön räväkähköä ja lähes yhdentekevää pa… pakinaa/yhteiskunnallista katsausta/kulttuurilörpötystä, jota itse mielelläni lukisin.

Ei meidän ole pakko edes pitää toisistamme, pääasia, että pidämme toistemme tyylistä.

Siis sama suomen kielellä: Lorem ipsum alkaa olla aikansa elänyt ja etsin uusia tuulia, joiden muassa matkustaa jonnekin, ihan mihin vain. Minulla on luulo, että porukalla olisi kivemaa, ja siksi tarjoan kirjoitustaitoni jo olemassa olevien tai tulevien ryhmäblogien käyttöön. Ota yhteyttä. CV on tuossa alla ja sivupalkissa; älä kuitenkaan niitä ihan alkupään juttuja lue, pliis (ymmärrät, miksi, jos luet; niitä ei kuitenkaan hassuista moraalisista syistä voi poistaa).

Kaikki huomioidaan, mutta en näin etukäteen lupaa kenellekään mitään.

Päätimme yksimielisesti, ettei rahaa enää tarvita. Siitä on ennenkin ollut lähinnä harmia.

Irtokarkit on tietysti jaettava muiden kanssa. Tasan. Muhun syötävään ja tarpeelliseen tai kivaan roinaan pätee sama. Tarpeen tullen vaihdamme vaikka porkkanoita perunoihin, tai huussin tyhjennyksen hierontaan. Vaihdon välinettä oleellisempi asia on reilu meininki."

"Toisaalla .... lukioikäinen avaa keskustelun: 'Autoja ei sitten käytetä. Niistä tehdään tilataidetta.' Muiden mielestä ajatus on mainio. Tämäkin ryhmä hylkää rahan heti ensi töikseen. He keräävät metsästä mitä löytävät, viljelevät, pitävät lampaita ja lehmiä, uskovat vaihdantaan ilman erimielisyyksiä. Talot lämpenevät puilla. Sähköt saadaan, kunhan aurinkokennojen käyttöopas löytyy tai joku saa tuulimyllyt pyörimään. Itsestään selvää. ...

Loppuratkaisu: tytöt päättävät kuolla lapsettomina, luonto kantakoon vastuun jatkosta."

Miten lapsekkaahkon yksinkertaiselta tuo kaikki kuulostaakaan paperilla. Tämä Päivä ympäristöaktiivina -tapahtuman innoittaman kolumnin sisältö Voima-lehdestä voisi olla vaikka ihan... köhh... minun... päästäni. Pakko tunnustaa. Minun utopiassani ihmiskuntaa, jonka kanssa riidellä asioista, ensinnäkin on paljon vähemmän ja se pärjää paljon vähemmällä kuin nyt.

En toisaalta ymmärrä itsekään, mitä niin hävettävää siinä muka on, kun sitten vastaavasti maailmasta löytyy tällaisiakin visionäärejä ja möläyttelijöitä (från Hiljaista huutelua).

Ensin oli muutaman päivän mittainen makea chilikastike-huuma. Sen jälkeen palasin hetkeksi vanhan tutun pakkomielteen pariin: pelkkiä Kismet-paloja sisältävä parin päivän kuuri on luonteeltaan kiihkeä mutta myös pikaisesti vieroittava. Kermaviilifiilis ei tällä kertaa kestänyt kuin köh, vaivaisen parin purkin ajan. Kaiken huippu oli kuitenkin se, kun menin vain kauppaan vähän nälkäisenä ja tulin ulos kukkakaalin kera. Oli vaan pakko saada.

Hommassa oli vain sellainen vika, että pelkkä kukkakaali sellaisenaan ei ole kovin kummoista, vaikka mielikuvissa oli vaikka mitä. Ja kun kauppaan on kuitenkin ainakin kahdensadan metrin matka, ei sinne tule tuosta vain lähdettyä jotain lisuketta ostamaan, pöh. Tosisinkku, joka ei voi kenellekkään muulle soittaa ja käskeä tulemaan kaupan kautta, toteaa jäyhästi, että elämä on kovaa ja katsoo, mitä kaapista löytyy.

Ja kaapistahan löytyy: kukkakaali ja soijakastike, aika kamalaa. Kukkakaali ja maitokaakao, siinä rajoilla, mutta ei nyt oikein kanna huipulle asti. Kukkakaali ja makea chilikastike taas - melkoisen pikanttia apetta ja samalla pieni sisäinen tarinoita elämäänsä kaipaava osaseni voi todeta kummallisten ruokailutottumusten kiertäneen täyden ympyrän. ...Mihin onkin hyvä lopettaa. Jos vaikka taas jotain rauhallista ja tasapainoista välillä, jookosta joo.

Siitä aidosta ja alkuperäisestä Fast Show'n Jesse's Diets-sketsistä en ole koskaan oikein saanut kiinni.

Tässäkään harrasteessa tärkeintä ei ole lopullinen Unelmien Matka Pisteestä A Pisteeseen B, vaan se työ, jonka saa löytämisen eteen nähdä. Karttaa on tutkittava, maastonmuotoja seurailtava ja muiden tekemiä polkuja arvioitava. Parhaita kehityskohteita ovat matkat, jotka on tehtävä kymmeniä tai lukemattomia kertoja - työmatkat, reitti yliopistolle, kavereille - sillä niitä on aikaa ja mahdollisuuksia hioa huippuunsa. Tutkia ja pohtia eri vaihtoehtojen vahvuuksia ja heikkouksia, muodostaa päätös.

Eri kulkumuodoille on tietenkin omat, helmeksi kasvatetut vaihtoehtonsa. Vaikka kartalla lyhin reitti Hervantaan vie metsäpolun kautta, löysin tyytyväisyydekseni loppukesästä vain hieman kieppaavan asfaltoidun pyörätien. Kova alusta on miellyttävämpi polkea, vaikka matka olisikin pitempi. Kävellen kestää pienen ylämäenkin, jos sitä kompensoi säästetty aika.

Pienikin muutos olosuhteissa tai lähtöpisteessä voi muuttaa koko reitin - omat ratkaisunsa täytyy olla niin keskustasta kuin Kalevastakin Hervantaan pääsylle. Hervannasta pois tulolle taas on aivan oma tiensä; se, jota pitkin ylämäen suuntaan en ole kertaakaan vielä suostunut kulkemaan. Potkukelkalla taas tuo huono Hervantaan-reitti voisi olla hyväkin. Hmm...

Reittien jatkuva ja haastava kehitystyö on vain ilon toinen puoli. Oikopoluilta löytää aina joskus jotain mielenkiintoista, jonka voi ajatella vain harvojen muiden kulkijoiden kokeneen. Eilen löysin sinervässä hämärässä pellon, jonka pitkään heinään vähä lumi oli kasautunut ikään kuin korkeaksikin kinokseksi. Heinät törröttivät vielä pystyssä, keltainen ja valkoinen vastakkain iltahämärässä oli juhlavan näköistä. Kengän levyinen polku kulki syvänä kanjonina heinän ja lumen keskellä. Vain yksi ihminen ja koira olivat kulkeneet minua aikaisemmin viime lumentulon jälkeen. Koiran tepsuttelun jäljet muutaman sentin lumen alla piilevissä, edelleen sulissa mutalammikoissa näyttivät hauskoilta.

Minäkin tepsuttelin, vahingossa. Voi talvikenkärajojani.

Voisin suositella muillekin kosteustasapainoa ylläpitävää Pykimää - juuri sellaista oman elämänsä pakinoitsijaa, joista niin pidän ja johon itsekin pyrin. Pagisijakin on kiinnittänyt huomioni jo aiemmin.

Kansatieteilijän desktopilla näyttää aina olevan jotain mielenkiintoista asiaa. Kansatieteilijäkään ei ole minulle uusi tuttavuus, joten meemi ei nyt mene ihan sääntöjen mukaan, mutta jos vaikka nyt lupaan pyhästi oikeasti myös käydä siellä sympatiapamauttamassani linkissä?

Olen sikäli onnistunut alkuahdistuksesta opiksi otettuani pysymään erossa listoista ja muista, että oli ihan mielenkiintoista silmäillä pitkästä aikaa Blogilistan top-listaa. Jollei muuten, niin saatoin ainakin tehdä sen havainnon, että eniten itse tilaamiani blogeja on ensimmäisen sadan top-listalaisen joukossa, sen jälkeen neljänsadan ensimmäisen joukossa suurin osa lopuista. Loppulistalla vain muutama hajanainen tuttavuus. Tuhannesta eteenpäin en enää jaksanut selatakaan. Tsori.

Olen ylimielinen kakkiainen ja todistan sen sanomalla ääneen, etten voi ymmärtää, miten joku voi olla tietämättä ja ymmärtämättä, missä tietokoneessa on reset-nappula. Sehän on tietokoneen tärkein osa heti monitorin jälkeen (monitori on tärkeä, että näkee, mitä tapahtuu). (Reset on tärkeä, koska saan koneen usein jumiin olemalla melko kärsimätön.)

Kolmipäiväisen, alusta raskaan ja lopusta laiskan viikonlopun jälkeen tarvitsisin itsekin resetointia toimiakseni paremmin. Oma reset-nappulani on tietysti tungettu jonnekin lapaluiden väliin, jossa siihen on mahdollisimman vaikeaa ylettää, ärrin, murrin...

Mielenterveyden uhraus meni tosin kunniakkaalle alttarille: Kuolleet intiaanit kyllä rrrokkasi. Paha vaan, että jo ennen keikkaa oli yleisö niin villinä ja kaasussa, että vasemmalta tunki olkatoppausta suuhun ja oikealta p***ttä vasten nivusia, pum - halutti sitten tutustua naiskauneuteen tässä muodossa tai ei. Joku siinä vähän kaatuili toisten päälle täysin tiedottoman näköisenä, naamaan sai ihan pyytämättä niin kyynärpäätä kuin niitä sampoomainoksista tuttuja hiustenheilahduksia. Seurassa kärsimässä olleen sanoin: ihan kuin osa yleisöstä olisi päästetty ensimmäistä kertaa ulos. Itse keikkaa oli turvallisempi seurata jostain kaukaa ja tanssahdella metrin turvavälillä, niin kuumina alkoivat käydä periaatteessa rauhallistenkin katselijoiden tunteet.

Jossain muussa kuin työviikonjälkeisessä perjantai-illan väsymyksessä saattaisin ehkä jopa kenties kestää sen, että Minä en voi katsoa muiden kanssa yhtä isolla rahalla lunastallani lipulla keikkaa yhtä hyvältä paikalta kuin ne muut vain sellaisesta mitättömästä syystä, että Minä en ole sata kiloa painavampi, metrin itseäni pidempi, väkivaltainen, enkä omista sellaista nyrkkiä, jolla ärsyttävät kirput lyödään kaksi yhdellä iskulla parketin rakoon (kyllä, Minä mässäilen kaikesta huolimatta joskus väkivaltaisilla fantasioilla ja olen välillä pahoillani, etten sittenkin ottanut niitä Krav Maga-tunteja).

Jos jotain hyvää pitää keksiä, niin myyntipöydästä sai musiikkia etuisaan hintaan ja yksi niistä sosiaalis-spatiaalisesti rajoittuneista päätti yhtyeen solistin esimerkin mukaisesti daivata lavalta.

Käytännössä suoraan lattiaan, sillä siitä tyyppiä ei jostain syystä ketään huvittanut erityisesti ottaa vastaan.

Aaaahhh. Suklaata, pimeyttä ja kynttilänvalo. Kreivejä, roistoja, rintakarvoja, testosteronia, älyä, tahtoa, nokkelaa sanailua, intohimoa, seikkailuja. (Ei kuitenkaan esimerkiksi sukupuolitauteja, ei-toivottuja raskauksia, Murphyn lakia. Aivan täydellistä.)

Suklaakin on täydellistä, koska lintuinfluenssa tulee ja sen kannoilla seuraavasta maailmanlopusta selviävät vain ne, joilla on paksu vararavintokerros. Kyllä minä olen maailmanloppukirjallisuuteni lukenut.

Edellisen lukukerran jälkeen elämäni vuodet (tasan kymmenen kappaletta) ovat tehneet tehtävänsä. Juoni hyppii jossain häiritsevän rajamailla, dialogi on logiikaltaan käsittämätöntä (laitan ranskalaisuuden tai jonkin piikkiin), ja Angelika itse on aivan sietämätön. Vai mitä sanoisitte henkilöhahmosta, joka urheana lähtee pelastamaan lapsiaan murhanhimoisten, paatuneiden, varmoiksi vihollisikseen tietämiensä roistojen linnoituksesta - yksin - ja sitten melkein kirkuu nähdessään rotan? Jonka tahto vie vaikka läpi harmaan kiven mutta joka kaatuu selälleen haarat levällään kun vain joku miespuolinen katsoo "tulisesti"? Argh. Hirveintä on, että suoranaisia raiskauksia kuvaillaan oikein hekumoiden. Onkos tämä nyt kivaa ja vapautunutta vai vähän arveluttavaa propagandaa?

Ja silti minä sitä luen ja luen enkä voi laskea käsistäni, koska siinä on kauniisti laulava ja ihanasti rakastava kreivi ja sitä seikkailua ja intohimoa. Koska tällaisia me jotkut tytöt ollaan. Kyllä ne Serge ja Anne vain tiesivät, miten päästään Suomessakin 21:een painokseen. Parasta tietenkin on, että kirjasarja jatkuu, ja jatkuu, ja jatkuu... ja lähikirjastossa on se kaikki.

Noiden kaikkien kapineiden kai jo voisi luulla riittävän luomaan kotimaista atmosfääriä materiaalikeskeisen sinkun sydämeen. Ja niinhän ne luovatkin. Työnteko takaa, että on varaa vaikka Gastronautin palveluihin, eikä kotoa täten tarvitse poistua ollenkaan. Ihan totta.

No, todellisuudessa poden kuitenkin kummastusta siitä, miksi pitää ylipäätään ylläpitää hyvällä paikalla asuntoa, jossa ei kuitenkaan vietä juurikaan aikaa muuten kuin vaihtaen vaatteet ja repun sisällön. (Yleensä myös nukkuen.) Tästä syystä siivo on tuttuun tapaan kuin helvetin esikartanossa (terveisiä sille ex-kämppikselle, joka jo vuosia sitten kerran epäsiistien tapojeni takia luuli, että minut on väkivaltaisesti siepattu). (Terveisiä myös äidille, joka vuosia ja vuosia yritti opettaa jotain asuintilojen siisteydestä; meilläkin olisi tarvittu sinappinaapurileikkejä.)

Kotihenkeä tuovat myös lähestyvien tupaantulijaisten paineessa viimein seinille hakatut taulut. Asettuneeksi tunnen itseni myös siitä syystä, että TV-lupatarkastaja oli vihdoin vieraillut oven takana. Poissaollessani tietenkin - mikä onni, että vietän paljon aikaa muualla. Jääköön miettimään, kuuluuko 12:een energiansyöjääni vastaanotin.

Sijaistoimintona olen joutunut kutomaan, viettämään laatuaikaa kummipojan kanssa ja pelaamaan runsaasti tietokonepelejä (koska graduun olisi voinut upottaa paljonkin aikaa juuri nyt, senkin sika).

Tämä on toisaalta kätevä tekosyy kaikille vastoinkäymisille, joita gradun ja sen myötä minkä tahansa suhteen voisi tulla. Se on harmi, sillä - minun on pakko sanoa tämä ääneen, kun yleensä täällä vain valitetaan - just nyt kaikki on aivan käsittämättömän hyvässä balanssissa.

Paitsi se kirjallisuuskatsaus.

En löytänyt vihkoa, mutta nyt neljäntenä päivänä huomasin siinä kierrellessäni, että seinäkalenteria ei ole vieläkään käännetty lokakuulle. Noh, tällainen on aivan normaalia.

Yleensä minulla sen sijaan on tapana muistaa, missä näin esineet viimeksi. Tämä vihko taitaa olla joko Attilan kirjaston hyllyssä, ikuisesti hukassa tai jossain sellaisessa loogisessa paikassa, josta tavarat yleensä löytyvät, kuten pyykkikorissa.

Yhtä juttua piti kysyä: kun meillä oli sellaiset upeat hillonkeittobileet, johon kaikki toivat omia omenoitaan ja sitten niitä yhdessä pilkottiin ja keitettiin. Meillä ei ollut vaakaakaan, vaan omenamäärä piti arvioida omatekoisella mittauslaitteella, johon kuului keppijumppamopinvarsi (kylläpä äiti taas löisi kämmeniään yhteen tyytyväisyydestä), muovipusseja ja teippiä. Ja sitten siitä hillosta tuli aivan ta-vaal-lisen hyvää, sellaista, joka vetää suupielet korviin ja endorfiiniarvot taivaisiin puolikkaalla maistiaisella, niin oli pakko tehdä lopuista omenoista vielä toiset kaksi kiloa hilloa.

Niin, niin sitten se toinen kattilallinen ei ollutkaan enää niin jännä, vaan sen sijaan ryhdyimme jostain käsittämättömästä syystä katselmaan 80-luvun koululaisvalokuvia, joita minulla on kirjahyllyssäni - en ihan totta ymmärrä, mistä ne ovat sinne tulleet, en tunnusta - ja sitten kun joku muisti hillon, se oli jo muuttunut Pahaksi hilloksi.

Kattilan sisältö meni vielä suosiolla pöntöstä alas, mutta se, mikä jäi pohjaan kiinni, ei suostu otettaan irrottamaan. Ihan vaan ilkkuakseen muuttaa vain liotusvedet pikimustaksi mönjäksi, muttei itse vaalene, ei liukene.

Ja vielä ainoa ostokattilani. Mikä neuvoksi?

Kello tuntia vaille sulkemisaika alkaa paniikkiruuhka, oikea viikon joutsenlaulu. Tyypillisiä tämän hetken asiakkaita ovat ulkomaalaiset, jotka ovat unohtaneet kotiin lapun, jolla luki täsmälleen se asia, mitä he tarvitsevat, ja selittävät nyt minulle liian hiljaisella äänellä, mitä se suunnilleen oli (huomatkaa ovela minä-passiivin mukaanujutus). Anteeksi, kyllä sittenkin ne kaikkein tyypillisimmät asiakkaat ovat ne sen-ja-sen avustajat, jotka tarvitsevat hirveällä kiireellä sen-ja-sen jutun tai sen toisen, joka on mahdottomasti saatavissa; vähintäänkin, koska juuri siitä asiasta vastaava työläinen on juuri lähtenyt kotiin. Ja sitten he tarvitsevat erityispalveluksia, koska asiansa ovat sekaisin ja rästissä ja ovat suunnitelleet, että viikonloppuna pitäisi ne rästit hoitaa ja sehän ei onnistu ilman meidän Laitostamme, ja sitten he ovat huomanneet, että Laitoshan menee kiinni ihan just.

Kun neiti Asiakaspalvelija taas lisää vähintään yhden uuden turmiollisen ja itsetuhoisen vapaa-ajanviettoelementin jo ennestään asiakkaiden temppujen raskauttamaan viikonloppuissuunnitelmaansa.

Tämän viikonlopun viikonloppusuunnitelmassa oli lapsen vahdintaa. Ohjelmaa voi kuvailla hyvin kolmella sanalla: kakkaa, kakkaa, kakkaa.

Kivaa pähkiä välillä vähän toisenlaisia ongelmia.