helmikuu 12, 2004
Digikuvaamisesta
Digikamerani saapui Suomen Postiin suurinpiirtein tasan vuosi sitten. Tiesin kuvaavani kenties muutama tuhat kuvaa vuoden kuluessa, mutten kuvitellut saldoa aivan niin suureksi, mikä se tällä hetkellä on. Kamera tallentaa kuvat juoksevalle järjestysnumerolle, joten valotettujen ruutujen määrä on helposti nähtävillä pelkistä tiedostojen nimistä. Viimeisen kuvan järjestysnumero on kuudestuhannessadasyhdeksäskymmenes (6190). Kuva esittää Pyhän Vituksen katedraalin keskilaivaa.
Jos oletetaan, että keskimääräinen kuvaustahti olisi viisi tuhatta kuvaa vuodessa, valokuvia kertyisi kymmenessä vuodessa 50 000, ja kahdessakymmenessä vuodessa 100 000. Elon ehtoopuolella viidenkymmenen aktiivisen valokuvavuoden jälkeen eläkepäiviä voisi viettää 250 000 digikuvan arkistoimiseen, joista puolet olisi joka tapauksessa täysin arvottomia. Minkälainen dokumentti elämästä! Jälkipolvilla olisi ihmettelemistä, kun papan arkistoista paljastuisi kaikki nuoruuden virhearvioinnit ja kömmähdykset - huolestuttavan terävinä ja selkeissä väreissä.
Digikameroiden tunkeutuessa kuluttavan kansan pulleiden sormien hapuileviin otteisiin valokuvien määrä kasvaa räjähdyksenomaisesti. Digifilmi on halpaa, kunhan masiinasta on ensin maksettu pieni omaisuus. Kameran hintaa täytyy käydä kompensoimaan ottamalla mahdollisimman paljon kuvia mahdollisimman monesta paikasta. Laadusta välittämättä, lihaa säästämättä. Tuhnuisia kuvia kertyy gigatavukaupalla siskonpojan ylioppilasjuhlista, hikisestä Madeiranmatkasta, ja siitä legendaarisesta juhannuksesta, missä viimeinen kalja oli sittenkin liikaa. Turistikuvien katselu muodostuu entistä tuskallisemmaksi tilaisuudeksi, kun sikajuhlista on entisen kymmenen sijaan viisikymmentä kuvaa. Toisaalta kiinnostus valokuvausta kohtaan kasvaa, kun kokeilu on helppoa ja halpaa. Uuden kameran ominaisuudet kiinnostavat, ja kenties sisällöllisiin aineksiinkin kiinnitetään enemmän huomiota.
Kansalaiset, enemmän kuvia!
