Valokuvatorstai / Ian Brittonin valokuva
SkyWatch Friday

Kirjoitti: mea 07:43 | Jälkipuheet (11)

Elämässä on hetkiä, jolloin kipeästi kaipaisi välitöntä ja läsnäolevaa mieskättä. Esimerkiski silloin, kun koko päivä on mennyt ihan sinne itseensä. Alkaen rutiinihammaslääkärikäynnistä, jonka piti sisältämän vain viattoman kivuttoman hammaskiven poiston ja joka sisälsikin jysäyttävän uutisen juuripaikatun hampaan alla pesivästä isosta pahasta, jonka hoito ehkä onnistuu mutta luultavimmin ei ja ainakin maksaa pirusti. Eikä se kivenpoistokaan mitenkään kivuton ollut. Päinvastoin. Ja juuri kun olin lohduttanut odotushuoneessa hermoilevaa pappaa, ettei täällä koskaan satu, ei nykyään. Just niin.

Sitten hyöhästyin kokouksesta, jonka luulin olevan keskiviikkona ja joka olikin keskiviikkona mutta itse olin hammaslääkärishokissni takautunut tiistaihin. Jonka jälkeen koko päivä meni erilaisia mokia tehden ja niitä selvitellen. Jonka jälkeen menin Hulluille päiville. Hullu. Piti ostaa lohtupusuja mutta tavoitin itseni raahaamasta tallentavaa digiboksia. Joka nyt on tuossa lattialla erilaisten RF LOOP -liittimien ja HDNI- ja RCS-kaapelien kanssa odottamassa, että ymmärrän, mikä on alikuva ja mikä multifeed ja minkä luupin liitän mihinkin outtiin ja ineen. Ja sitten enää ehkä pitäisi tietää, mitä ovat PAL ja/vai NTSC ja CVBS, YUV ja RGB ja mitä niillä tehdään. Paristot sentään osasin laittaa.

Niin se miehen käsi. Se olisi nyt niin just se juttu. Ensin se laittaisi kehäkaapelin inet ja outit luuppiin ja sitten virittäisi vastaanottimen. Ja sitten se voisi vähän hakea kanavia. Lapsilukkoa ei tarvitsisi asettaa.

Sitten se miehen käsi voisi vähän rapsuttaa niskaa, että kaikki hyvin. Taas ehkä huomenna.

Kirjoitti: mea 19:40 | Jälkipuheet (0)

Almalla on ollut ihan omia kiireitään viime aikoina niin, että Sampo on jäänyt vähän syrjään. Nyt kun mukaan perhepiireihin on nousemassa tämä uusi kaunotar Sofia, saattaa säpinää syntyä taas ja puheita ehkä alkaa syntyä muistakin kuin Almasta itsestään. Alman kunniaksi on tosin sanottava, ettei se kovin näkyvästi itsestään oman perheen piirissä ole kertonutkaan, vaatimaton kun on.

Olisipa somaa, jos Alma, Sampo ja Sofia isineen ilmoittautuisivat siihen uuteen televisio-ohjelmaan Meidän isä on parempi kuin teidän isä.. Siellä sitten voisivat Median, Pankin ja Capitalin iskät ottaa yhteen koitoksissa ja Alma, Sampo ja Sofia huutaisivat kilpaa, että Meidän isä osaa lyödä päätä seinään paremmin kuin teidän isä.

Olisihan näitä muitakin. Anssi Kela?

Kirjoitti: mea 07:30 | Jälkipuheet (0)

Kylläpä totuudellisen kuvan antoikin tänä maikkarin uusi, varsin näyttävästi hypetetty Tukka auki -sarja kirjastonhoitajien maailmasta. Kaikkihan me toki tiedämme, että kolmikymppinen lastenkirjaston rivi-intiaanitäti asuu Helsingissä näyttävää isohkoa kämpäää ihan yksinään ja kollega virkasisko pystyy vaatettamaan itsensä mieluummin enemmän kuin vähemmän kalliinpuoleisiin merkki-design-vermeihin, joskin tosin hänen itseoppinut filosofi-runoilija-aviomiehensähän kevyesti maksaa heidän uudenkarhean kämpänsä [auto nyt kuitenkin on ihan vaan vaatimaton Hermanni]. Kaikkihan me tiedämme, että näinhän se on.

Nyt kun tiedän, että television tarjoamaan maailmanmalliin on luottaminen, on minun turvallista painaa pääni iltaisin pielukseen. Nyt siis tiedän, että totta on sekin, että poliiseilla on aina vain yksi juttu kerrallaan ratkaistavana ja se aina tietenkin selviää ja seuraava keissi tulee sopivasti vasta viikon päästä, kun pojat on saaneet riittävästi donitseja syödä ja olutta juoda. Samoin on ihanaa, että nyt voin uskoa lääkäreillä todellakin olevan aikaa yllin kyllin vain yhdelle potilaalle kerrallaan, jopa useilla hyvän näköisillä lääkäreillä. Ja lakimiehet kukin hoitavat yhtä asiakasta antaumuksin kerrallaan ja CSI:ssa aina kaikki ratkeaa, koska löytyy se yksi sopivasti katkennut sininen sentin pätkä kuitua, joka on kotoisin matosta, jota myytiin vain yhdessä kaupassa kolme kuukautta sitten yhdelle asiakkaalle.

Maailma on hyvä ja tasapuolinen ja kaikki on aina totta, mitä sanotaan tai sitten ei. Senhän me tässä parin viikon mittaan olemme taas kerran saaneet todistaa.

Te, jotka ette usko ja myös te, jotka olette raskautetut kaikesta huolimatta erilaisissa paineissa työpaikoillanne, joko nykyisissä tai tulevissa ja teiltä, joilta jossain vaiheessa elämäänne tullaan joka tapauksessa utelemaan asioita, jotka eivät muille kuulu: kuunnelkaa, jos ette viime perjantaina aamulla olleet hereillä, Helsingin yliopiston työoikeuden professorin Kari-Pekka Tiitisen viisaita sanoja. Ihmisellä on tietyissä asioissa oikeus jättää luovasti vastaamatta [voi alkaa katselun/kuuntelun n. 14 min:n kohdalta].

Kirjoitti: mea 21:36 | Jälkipuheet (4)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Kiltti

Kirjoitti: mea 06:23 | Jälkipuheet (6)

No niin, voin vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Ollikollilla on taas mallivartaloinen tyttöystävä ja kylläpä onkin Ollipolli viileä tyyppi, kun se textailee. Mikseiköhän se käytä sähköpostia tai ihan vaan soita sillä hupelimella. Onhan toi textareiden näpyttely aika teinixiä. Silleen. Oikeesti. Kuitenkin. Ja hyvänen aika, eipä tässä vielä kaikki: voi sitä ohutta ja köyhää elämää, jota olisin joutunut elämään ilman tätä järeää uutista:

Pariskunta osti kipulääkkeitä apteekista.

Ajatella. Oikein apteekista. Ja ihan kipulääkettä. No huhuh.

Ah. Hukun uutistulvaan. Nyt telkkarissa Urpilainen punaisessa jakussaan yrittää kovasti käydä kovasta tyypistä, jolla on pehmeitä unelmia. Vanhasella ei ole oikein mitään juuri nyt sanottavaa mutta onneksi on puolueenvihreä kravatti mutta voivoi kokoomuksensininen paita. Kataisella on vakavaa asiaa mutta se jää minulta kuulematta, kun keskityn huomioimaan hänen puolueensinisen paitansa ja asuun sointuvaisen raitasolmionsa. Onpas kätevää tämä värillinen televisio. Olisi muuten tuohonkin tenttiin pestattava Mertaranta toimittamaan: Urpilainen, joka mustavalkoisessa televisiossa erottuu vaalempana, selittää juuri jotain Kataisen, joka erottuu mustavalkoisessa televisiossa raidallisesta solmiostaan, puheen päälle mutta kummankin puhe hukkuu vasemmalta kuuluvan narinan alle, joka ääni kuuluu Vanhasesta, jota ei valitettavasti mustavalkoisessa televisiossa erota kulisseista.

Kirjoitti: mea 19:52 | Jälkipuheet (2)

Se ainutlaatuiseksi lehdeksi voimavuosiaan elävälle naiselle itseään mainostava korkeakiiltoinen ökyläpyskä osui silmilleni anopin kätköistä. Koska mieleni halasi testata, olisiko minussa potentiaalia kohderyhmäksi nyt, kun vihdoinkin olen saanut peloteltua sen ET-lehden kaupustelijan kintereiltäni, oli ihan pakko peilata itseäni lehden kohderyhmään. Olisinko valovoimainen, maailmaan valppaasti ja moniarvoisesti suhtautuva nainen, joka on oppinut sanomaan ei ja minä. Siinähän ne ovatkin tärkeimmät sanat, ajattelin ja aloin suhtautua valppaasti ja moniarvoisesti.

Kun lehdessä oli käsitelty kasvojen kohotus akupunktiolla ja 3x nautin elämästä omilla ehdoillani, olin jo heittää toivoni. Ei minusta ole kohderyhmäksi, ajattelin. Kunnes käänsin sivun, jossa Lancome kertoi, että uusimpien kasvojenkohotustekniikoiden inspiroimana se oli kehittänyt huikean innovaation, R.A.R.E.(tm) -teknologian, joka auttaa kiinteyttämään ihoa ja uudelleenmuotoilemaan kasvonpiirteitä. Tässä ihmeaineessa ainutlaatuinen oligopeptidi vahvistaa kollageeniverkoston rakennetta, ja auttaa taistelemaan kasvonpiirteiden veltostumista vastaan. Ja mikä parasta: ohessa oli näyte tuota ihmeainetta, jota tietenkin heti naamaani läpystelemään. Aamulla haastattelin huonekunnan jäsenistöä, että olivatko kasvonpiirteeni uudelleenmuotoiltuneet. Eivät kuulemma olleet.

Onneksi. Sillä jos olisin muotoiltunut uudelleen, olisin ollut pakoitettu tunnustamaan osoittautuneeksi kohderyhmäläiseksi ja minun olisi nyt pakko ostaa 800 euron kenkiä ja 500 euron huiveja ja varmaan olisi ihan pakko myös alkaa käyttää liian lyhyita Burberry-housuja.

Miksei mikään lehti ilmoittaudu olemaan lehti naiselle, joka ei osaa sanoa ei eikä minä ja joka ei osaa pitää kuin farkkuja vaikka neulemekot olisivat just nyt niin se juttu. Naiselle, joka tuntee iloa oudoista asioista, kuten ylilujaa soivasta Patesta autoradiossa sekä ainutlaatuisesta Erityisavustajasta, joka ei käy punttisalilla mutta osaa tehdä sytykkeitä karsean kokoisella tylsällä kirveellä ja rakastaa musiikkia, kirjallisuutta, olutta ja laatuisaa makkaraa sekä sietää minun uudelleenmuotoiltumattomat makkarani herrasmiesmäisellä tyyneydellä. Näitä perustavaa laatua olevia arvoja Sara ei korostanut lainkaan.

Kirjoitti: mea 19:53 | Jälkipuheet (10)

Ppoikakalenterini viimeisen neljännesvuosikatsauksen täyttäminen vaati koettua enemmän keskittymistä, sillä jo alkuvuodesta tyhjensin pajatson. Kolmas kvartaaali söi loppuvuotta sikäli, että elokuuta pidemmälle en ole pystynyt kalenterin lehtiä vielä kääntämään. Gunvaldin rinnalla ajatuskin muista miehistä kuulostaa samalta tuin tyhjien teräsastioiden tiputtelu gynekologikeskuksen klinkkerilattialle. Jotta en toistaisi itseäni enempää, en enää mainitse Gunvaldia [itseni toistamiseen kompastun toistuvasti, mikä syö minua pahasti, sillä suhtaudun intensiivisellä inhokammovieroksunnalla tapaan toistaa itseään melkein yhtä paljon kuin siihen, että itsestään selvyyksiä selitetään auki]. Ei siis enää sanaakaan Gunvald Persbrandtista.

Lokakuun pojan valiseminen tuntui siis lähes mahdottomalta ajatukselta ja olin jo luopua toivosta. Kunnes viime keskiviikkona, kun Syyttömästi tuomitun Markus Haglundin katse osui minuun hiukan kello puoli kymmenen jälkeen illalla FST:llä. Silloin tiesin. Hän on Lokakuu. Rakastuin mieheen juuri sillä hetkellä, kun se romahti baarijakkaralta lattialle kännissä kuin viskilasiin sukeltanut kesän viimeisen herätyksen kokenut kärpänen.

Marraskuussa en tänä vuonna katoa synkkyyteen vaan sytytän kynttilät, kääriydyn huopaan, suljen silmäni ja annan vanhan rakkauteni, käheänraspisen äänen viiltää minut auki. Siinä silloin en katso taakseni vaan elän itselleni.

Joulukuun poika on ollut valittuna jo kauan ja odottanut vain ensilumen kirpeän haikeita hipaisuja lapasen selkämyksellä. Poika Joulukuu vei sydämeni sinä kesäisenä lauantai-iltana Aura-sillalla, kun hänen kaikki kaksi metriään kävelivät vastaani ja lämpimän viisaat silmät ja ääni kuin täysikuisen elokuun yönmusta sametti poskeani vasten sanoi minulle terve. Ne, jotka eivät ole kokeneet valovoimaisen Kalle Taivaisen säteilevää herrasmiestä, eivät tiedä, miltä tuntuu, kun teräs ensikoskettaa induktiolieden keraamista pintaa.

Kirjoitti: mea 17:36 | Jälkipuheet (4)

Click the picture to enlarge it.

SkyWatch Friday

Kirjoitti: mea 20:22 | Jälkipuheet (13)

Klikkaa kuva isommaksi.

Valokuvatorstai / Joona Kivirinnan runosta 'Paluu'

Kirjoitti: mea 08:08 | Jälkipuheet (10)