Peilin toisella puolen nuori ja nätti blondi pöyhötteli huolettoman näköistä tanjakarpelamaista puolipitkää hiuksistoaan, jonka kertomansa mukaan edellisellä viikolla oli päähänsä välttämättä halunnut. Mutta nyt hän halusi yhtä kiihkeästi jotakin trendikästä, jotain sellaista lennokasta ja helppohoitoista ja menevää. Niinku. Kertoi kyllä olleensa naisellisiin kiharoihinsakin varsin tyytyväinen aina siihen saakka, kunnes joku asiakkaansa sanomaan tytölle [joka kertoi olevansa baarimikko], että tyttö oli ollut entisessä luukissaan hyvin varsin paljon viehkompi. Niinku seksympi, juu nou. Ja että tyttö näytti nyt kiharoissaan jotenkin lattealta ja mitään sanomattomalta kuin lauantaimakkara. Suoraan sanoen, oli asiakas sanonut, ihan kirjastonhoitajalta. Ja tyttö ei siis missään tapauksessa halua olla kirjastonhoitajan näköinen, herranähköön. Eli sitä trenditukkaa nyt vaan siihen päähän ja pikaiseen.

Late keskustelunaiheesta innostumaan ja kysymään omalta asiakkaaltaan virkanaiselta, että saako hän udella, mikä on neitokaisen ammatti.

Kirjastonhoitaja.

Kolmas viikko, toinen päivä.

Olen yrittänyt myös kasvaa ihmisenä niin, että malttaisin hiukan enemmän. Etten laittaisi heti kaupassa uusia farkkuja tai kenkiä jalkaan ja sitten huomaisi kotona, ettei ne olekaan hyvät. Eieiei. Minun on aina saatava heti kaikki käyttöön. Entäpä sitten ruokailutapani. Siinä sitä onkin kasvamisen varaa. Syön hotkaisten, puhun samalla ja luen lehteä, katson televisiota ja polkkaan. Enkä sitten huomaa, että nälkähän meni jo. Eikä se ole kaunistakaan sellainen hotkiminen. Erityisavustaja on ottanut tavakseen tarkistaa, ettei ruokaa ole suuremmin nenässä ja poskilla [yleensä on]. Pitäisi kasvaa ihmisenä myös itseni hallinnoimisessa. Törmäileekö kunnolla kasvanut jatkuvasti ovipieliin, pöytiin ja tuoleihin, käveleekö päin seinää, yrittääkö oikaista näyteikkunan läpi tai kaaduskeleeko hän suoralla tiellä, kun jalat eivät pysy ajatuksen perässä. MIllainen on ihminen, joka ei lukuisten työvuosien aikana ole oppinut työpöytänsä ulottuvuuksia vaan oikaisee kulman kymmenesti päivässä omaten pysyvän mustelman vasemmassa reidessä? Ei se ainakaan ihan täysjärkinen ole.

Luulin olevani aikuinen edes tässä Facabook-jutussa. Vaan ei. Malttamattomasti vilkuilen nyt siellä, että ketä siellä on ja toikin on tuttu mutta uskaitaisiko ja voisiko ja miksei se huomaa ja tajuaako ja muistaako ja että mikset sä jo kolkuta mun ovea? Voiko siellä nainen kysellä miehiltä, että ooksä mun kaveri, jos vaikka jotenkin olettaisi, että se olisi? Ehkä. Jos se muistaisi. Vai onko se noloa? Pitääkö siellä istua seinän vierustalla odottamassa, että joku hakisi tanssiin?

Kasvaisit nyt nainen ihmisenä ja alkaisit aikuiseksi, sanoisin itselleni, jos olisin aikuinen. Ja lukist ne ohjeet edes.

Liityin eilen naamakirjaan, kun korpporaatio kakpistenollaperäisessä kongressissa on kuulemma hyvä verkottua. Facebookin ilosanomaa oli oikein yhdistyneistä kansakunnista saakka saapunut professori Maikkel kertomaan. Maikkelilla oli 38 kaveria ja sitä me sitten kolmisatapäisenä laumana ihmettelemään, että where is the meat. Tunsin itseni idiootiksi. Maikkel piti meitä vissiin pilkkanaan. No. Nyt kun olen siellä, niin olo on vähän sama kuin silloin vaahtosammuttimen kokoisena, kun sukat makkaralla ja otsatukka silmillä naapurin tytön oven takana ovikelloa rimputtelin, että ooksä mun kaa.

Miten teillä muilla voi olla noin paljon kavereita. Satoja? Minä en tunne niin monta ihmistä vaikka laskisin mukaan kaikki aamubussin matkustajat, bussikuskit ja kaupan ja kirjaston tädit. Ja ne ei välttämättä tuntisi minua. Muutenkaan tämä naamajuttu ei oikein avautunut. Tehdäänkö siellä muutakin kuin verrataan, kellä on eniten kavereita? Minä voisin aloittaa kilpailun, että kellä on vähiten. Onneksi keksin edes muutaman, joiden kelloa uskalsin soittaa ja ne alkoi mun kaa.

Kurinpalautuksen toisen viikon toinen päivä ja 20 push uppia!

Eilen avasin työsähköpostin. Ei. Olisi. Pitänyt.

Ensimmäisen kurinpalautusviikon toisen päivän push-upit suoritettu. Eiköhän tätä tälle päivälle tässä jo askaretta ollutkin. Tällä menolla pystyn viiden viikon päästä jo vaikka ihmeisiin.

Ja voimaa on saatava lisää. Nainen ei enää ensi kesänä aio katsoa, kun harmaahapsiset vanhukset hyppelevät käsi kädessä vuorta ylös vierekkäin siinä, kun virkanainen juuri punnertaa viimeisillä voimillaan kiveltä toiselle nelinkontin ja suunnittelee siinä samalla blogikirjoitusta, jossa tulisi urhoilemaan vuoristokaurissaavutuksillaan.

Lievästi yllytyshulluna tarttui hän siis haastetta sarvista ja aloitti sadan punnerruksen ohjelman.

Päivä 1 selätetty. Puuh.

Palauttaa mukavasti arkeen, kun Visa-laskut tipahtelevat postiluukusta. Toisaalta palautuu mieleen, missä on yövytty, missä tankattu, missä on käyty Coopissa ja missä sitten taas tankattu. Laskusta voi päätellä, että muutama on vielä tulossa. Näissä ollaan vasta matkan puolivälissä.

Niin muuten. Automatkailun ensimmäinen ja ainoa sääntö on, että laita aina sama tavara samaan paikkaan vaikka se kuinka epälooginen olisi. Aina.

Mutta nyt. On mentävä. Palataan. Kuvien kera.