Mikään ei ole ikuista. Ei tuuleen huudetut sanat, ei paperille kirjoitetut rakkauden tunnustukset, eivät kuivatut muistot. Ne hävitettään, kun rakkaus loppuu tai häveliäisyys alkaa tai tuli polttaa. Ei ole internetiin kirjoitettu elämäkään ikuista vaikka toisin väitetään. Eivät keskustelupalstoille purskautetut nolot tylytykset, eivät hetken huumassa kirjoietut vuodatukset, eivät statuspäivitykset, eivät päiväkirjatkaan. Mikä tahansa voi loppua. Ikuisuuden uskoon on turha ja tyhmää tuudittautua. Paperi palaa, netti kaatuu, hakkeri iskee.
Pelästyin eilen aikalailla, että sinnekö ne meni, hengentuotteeni, tiistaiepistolani, vuodatukseni, itkuni ja turhaumani. Jos toki iloiset ja onnelliset muistonikin. Noin helpostiko se kävisi, jos olisi käydäkseen. Onneksi ei tällä kertaa kuitenkaan. Joku hakkeri oli iskenyt melankoliaan ja Nebula veti sivut pois: 404 Not Found. The requested URL /menopaussi/ was not found on this server. Onneksi menopaussi löytyi. Vielä en ole valmis luopumaan.
]]>Maailma on totisesti muuttunut vuosikymmenessä. Työelämän termistöt törmäilevät ja kimpoilevat ja keskivaiheilla pinnistelevä uraputkessa rimpuileva virkanainen yrittää ottaa koppia kaikesta. Koska on pakko. Nykyisin ihmiset eivät kohtaa. Työt kohtaavat. Ennen oltiin yhtä isoa ja onnellista työperhettä kaikki tyynni. Jaettiin ilot ja surut, yhdessä murehdittiin kolotukset, avioerot ja anopin reuman myhkyröittämät sormet. Ei nykyisin enää jaeta yksityisasioita kahvipöydässä. Ei enää työkavereille kerrota meidän Erkin reumasta eikä Pertin juopottelusta eikä Lauran ja Pirkan matematiikan kokeiden numeroista. Nyt tehdään töitä, hörpätään kahvit käytävällä, jaetaan työmurheet ehkä kehityskeskusteluissa ja koitetaan jaksaa.
Tulkaa ja kantakaa minut kompostiin, jos ilmestyn eläkekahveille puhumaan kihdistä ja lastenlasten mielijugurtista. Ja vaikka puhuisin parse parameista, niin kantakaa silti. Tai oikeastaan nimenomaan silloin.
]]>Katselen kotiani ristiriitaisin tuntein. Rakastan sen toheloutta ja elämän tuomia värejä. Rakastan sen nuhruisuutta ja täyteyttä ja sen minuutta ja sen sekaluutta. Rakastan itse kasvattamiani rumia kaktuksia ja huojuvia traakkipuita, joiden latvat taipuvat katon alla. Rakastan. Mutta haluan kuitenkin muutosta. Toisaalta en halua. Haluan yksinkertaisuutta mutta en kai kuitenkaan. Ehkä. Tai ehkä vähän. En minä tiedä. Katselen selkeitä musta-valkoisia sisustuksia ja olen kateellinen ja en kuitenkaan ole. Entä, jos kaipaisin muutoksen jälkeen tätä täyteyttä. Millä minä kaiken takaisin sitten otan. Haluan ne pois ja en halua.
Aloitan siis hitaasti muuttamalla vain tavaroiden paikkaa, piilottamalla osan komeroon ja kylmästi osan heitän pois. Varmasti heitän. Elämä voittaa.
]]>Tällaisina aamuina minun on äärimmäisen vaikea ymmärtää teinejä, jotka istuvat huppu päässä bussin käytäväpaikoilla iso reppu jalkojen välissä välinpitämätön ilme tympeällä naamallaan täydellisen piittaamattomina siitä, että ikkunapaikka on varattuna näiden itsetäyteisten teinien megalomaanisille egoille. Ymmärrykseni ei myöskään ylety rakastamaan ihmisiä, jotka luulevat ostaneensa ikilipun seisomapaikalle bussin poistumisoven edestä.
Saatan hyvinkin jo aamukahdeksalta olla näin ollen mielentilassa, jolloin ärsyttää ihan kaikki: Rovaniemen yöjunan pituiset kaulaliinat kedottuina teinikaulojen ympärille, lukkosolmulla kiedotut pinkit Burberry-huivit, isot reput viuhtomassa ohikulkijoiden naamoja, hukkuneelle rotalle haisevat naulakot ja valottomat pyöräilijät, jotka suihkivat hihaa hipoen jalkakäytävillä.
Sanoinko jo, että tänään ei ole hyvä päivä.
]]>Top ten:
Etanat: Pelkkä ajatus niljakkaasta muljakkeesta, joka pitäisi niellä hengittämättä ja ajattelematta, saa vatsan kääntymään nurin. Sitäpaitsi: kuka on koskaan ikinä kuullut kenenkään kehuvan etanan makua. Siis sen ötökän varsinaista kulinaarista järisyttävää *makua*. Kaikki vaan hehkuttaa, kuinka ihanaa se valkosipulivoi on. Uskonhan minä. Mutta henkkoht kastan voihin mieluummin vaikka leipää.
Raaka sipuli: Minkä maailman tähden nykyisin joka ainoan sämpylän ja leivän väliin ja päälle ja viereen laitetaan punasipulia? Miksi kaikissa salaateissa on sipulia? Siis ihan kaikessa. Minä haluan sämpyläni ja salaattini ilman sipulia. Eikä niin, että se otetaan pois. Minun sämpyläni ja salaattini ei saa olla edes samassa huoneessa raa'an sipulin kanssa. Eikä hampurilainen. Eikä etenkään sellainen pieni sievä cocktail-pala, joka näyttää graavisiialta ja piparjuurikermatötteröltä karpalon kanssa. Sinne *ei saa* piilottaa raakaa sipulia. Raaka sipuli on pahaa, narskuu suussa ja maistuu viikon.
Hillosipuli: Hipposipuli menee samaan kategoriaan etanan kanssa. Se tuntuu suussa niljakkeelta eikä edes maistu miltään. Mikä saattaa kuulostaa kuulostaa ristiriitaiselta edellisen sipulin kanssa mutta naisen logiikka nyt on mitä on.
Mäti: Kerran kohteliaasti yritin kylässä syödä mätiä, kun se niin kallistakin on ja muut sitä suurena herkkuna ylistivät. Se poksahteli ällöttävästi suussa ja osa jäi hampaiden väliin. En edes halua kuvitella, millainen suutuntuma on pienipalloisessa mädissä. Mieluummin syön vaikka helmipuuroa, mikä on kyllä jo aika paljon luvattu, sillä helmipuuro on mädin vegaanivastine. Ja miettikää: ne on kalan poikasia! Paitsi helmiryynit on perunaa.
Kesäkurpitsa: Raakana se ei maistu miltään ja kuumana on lötkö niljake, joka ei maistu miltään. Täysin turha aines. En näe mitään syytä vaivautua.
Mustekala: Oletteko nähneet, kuinka japanilainen huippukeittiö ylvästelee tuoreella mustekalalla, joka kiemurtelee lautasella? Jos ette, niin hyvät teille. Se oli aika kamalaa katseltavaa. Jos mustekala taas leikellään renkaiksi ja friteerataan, se maistuu friteeratulta kumilenkiltä. En keksi, miksi söisin kuminauhalenkkejä tai ruokaa, joka kiemurtelee lautaselta karkuun.
Verinen pihvi: Jos eteeni kannetaan pihvi, josta veri valuu lautaselle kastikkeen joukkoon, päätän ryhtyä kasvis- ja kalapuikkosyöjäksi ainakin kuukaudeksi. Jos raaka liha kerta muka on niin hyvää, niin miksi paistaa ollenkaan, helpompaahan se olisi viistää hiehon kyljestä paloja ja rouskia menemään.
Sisäelinruuat: Miettikää hetki munuaisten ja maksan tehtäviä lehmän ja possun kropassa. Tarvitseeko muita perusteluja? No joo, aivot on ehkä viisaat mutta vain kun ne ovat elossa ja päässä.
Eläinten ulokkeet: Jos esi-isät köyhiä olivatkin ja joutuivat siksi syömään teuraasta korvat, saparon, koparat, sorkat, pään silmineen ja posket, niin OK. Minun ei tarvitse. En halua niitä syödä myöskään makkarassa, joten kaikki makkara, jossa on lihan kaltaista täytettä, jää kaupan hyllyyn.
Nahkiaiset: Ne näyttää käärmeiltä enkä ikinä söisi käärmettä. Miksi pitäisi syödä pitkää eläintä, jonka suolet on sen sisällä. Aivan. Ei mitään syytä.
Muuten syön mitä vaan ja halulla.
]]>On ollut taas se aika jo pitkään, sillä ihan liian kauan olen verukoinut parturiin menoa edellä kerrotuista syistä. Haluaisin aputytölle mutta en kestä Laten puukkokatseita. En voi myöskään mennä Latelle, koska sitten se toinen loukkaantuisi. Tänään ahdistus oli jo niin megalomaaninen, että päätin mennä ihan mihin vaan pääsen heti suoraan sisään tilaamatta. Vähän samalla periaatteella kuin valitsin opiskelupaikkani, nykyisen ammattini ja kotipaikkani. Olen aina ollut niin hyvä etukäteissuunnittelussa.
Ensimmäiseen paikkaan en päässyt, se oli lopettanut. Toisessa oli jo neljä tyyppiä odottamassa eivätkä ottaneet enää. Kolmannessa paikassa naurahdeltiin, että seuraava vapaa aika olisi kuukauden päästä. Neljännessä luvattiin palvella puolentoista tunnin kuluttua. Päätin luovuttaa ja ahdistua kotona pimeässä pipo päässä. Syötyäni kunnon lohtumättörasvakolesterolin räjäyttävän feta-salamimunakkaan sain niin paljon energiaa, että kävelin lähiön ostarin parturiliikkeeseen. Kuinka ollakaan, pääsin sisään ja tukka on ... no, se ei ole rekkalesbo. Se on, miten sen nyt kauniisti sanoisin: lähiötukka. Näytän Pirjohannelelta.
Kaikki tämä vain siksi, että Late katsoi pahasti. Miehet.
]]>Jos ette ole kokeneet puhdistautumista vuodattamalla, niin suosittelen. Nyt ei ketuta enää mikään. Ilman tuota hetkellistä sattuman viitoittamaa mahdollisuutta avautua, olisin nyt aivan helvetillisen poikkipuhkikyllästynyt ikävähkö tyyppi, jonka hanskat on nasahtamassa tiskiin ihan millä näppäimellä tahansa.
]]>Kuntoilussa tarvitsen ehdottomasti ledejä ja mittareita ja vilkkuvia ja vaihtuvia numeroita, jotta saisin ruoskittua itseni suorittamaan yhtään mitään urheilullista. Pitää olla hilavitkuttimia, jotka mittaavat, laskevat, tallentavat ennätykset, matkat, sykkeet ja saavutukset. Minulla pitää siis olla askelmittari, jotta tulen kävelleeksi riittävästi. Sitten pitää olla kuntopyörässä ja stepperissä mittarit, jotka kertovat, kuinka paljon olen laihtunut puolen tunnin sessioissa. Uusin leluni on PowerBall, joka saa minut euforiaan. Piiskaan tuon koukuttavan gyroskoopin yhä uudestaan ja uudestaan vimmaiseen vatkaukseen. Jospa nyt voittaisin itseni. Tai nyt. Tai ...
Jännä tunne, kun hartioita huimaa.
]]>Muistat varmaan senkin, kuinka se tyttö lukiossa muuttui. Se värjäsi hiukset, pukeutui niin kuin muutkin, alkoi polttaa ja sen ilme muuttui luoksepääsemättömäksi. Se oli edelleen luokan paras mutta sitä ei uskallettu enää pilkata, kun kukaan ei tiennyt, oliko se lintu vai kala. Ja tyhmäähän se olisi ollutkin pilkata, kun se pelasti sinutkin silloin, kun olit unohtanut tehdä matikan laskut. Saatoit myös luottaa, ettei se paljastanut välitunnin tupakkapaikkaa vaikka se olikin opettajien lemmikki. Opettajat olivat ihan yhtä ymmällä, nekään eivät enää tienneet, oliko se lammas vai susi. Ei tyttö tiennyt sitä itsekään. Se halusi niin olla samanlainen kuin kaikki. Se oli saanut tarpeekseen erilaisena olosta.
Tytöstä piti tulla lääkäri tai arkkitehti. Opettajat odottivat siitä jotain suurta. Sen vanhemmat odottivat kuutta laudaturia. Tyttö vaan ei halunnut mitään niin kuin tulla hyväksytyksi. Se halusi olla vaan samanlainen kuin muut.
Kapina laimeni. Tytöstä ei tullut lääkäriä eikä arkkitehtiä. Siitä tuli ihan tavallinen ihmissuhteissaan räpiköivä, epävarma ihminen, joka halusi olla kaikille mieliksi. Kapinasta jäi vain se jäytävä piikki, joka ajaa tyttöä edelleen haluamaan olla hyvä. Parempi. Jäi tunne, että ei ole koskaan kuitenkaan riittävä. Tai tarpeeksi hyvä.
]]>tai kun osuu kahvilaan juuri silloin, kun korvapuustit otetaan uunista ihan pikkuisen juuri sen verran liian aikaisin, että ne on aavistuksen raakoja sisältä,
tai kun kävelee rauhassa bussipysäkille ja bussi tulee kuin tilattuna,
tai kun annoksessa lukee pekonia ja ottaa sitä vain siksi, että siinä lukee pekonia mutta olettaa sen olevan kuitenkin väärin tehtyä ja annokseen piilotettua niin, että pekonia on vain annoksen nimessä ja sitten saakin täydellisen hyvin paistettua, rapeaa ja kurttureunaista pekonia,
tai kun lokakuun sunnuntai on kuulas ja aurinkoinen ja yöpakkanen on jähmettänyt kultaisen vaahteranlehtikasan kahisevaksi paksuksi matoksi koko tien pituudelta ja saa potkia lehtiä mielensä kyllyydestä,
sitä tunnetta ei voita mikään.
]]>Vilkaisin viimevuotista oman kehityskeskustelulomakkeeni yhteenvetoa, jossa tärkeimmäksi kehittämisalueekseni seuraavalle eli kuluvalle vuodelle olen kertonut työajan rajaamisen työajalle. En muistanutkaan, että minulla oli tämä ongelma jo aiemmin. Taisin luvata pitää oikeasti lounas- ja kahvitauotkin. Taisin luvata pitää ne jo edellisessä keskustelussa. Ja sitä edellisessä. Ja lupaan taas.
Pöydän toiselle puolelle asiat näyttäytyvät aivan erilaisina. Aivan kuin kerrostalon porraskäytävän ikkunoista alas tai ylös mennessä saman maiseman erilaisuus eri kerroksissa jaksaa minua ihmetyttää joka päivä.
]]>Väliajoiksi taulu nostettiin henkilökunnan käytävään, jossa se seisoi kaikkien luettavana niin, että sitä tuli vilkaistua vaistomaisesti joka kerta ohi mennessä. Kun teline kyltteineen oli kokonaisen kuukauden seilannut eestaas, ja sitä oli vilkaissut joka päivä, ja noin 100 oppilasta oli sen mukaan osannut perille, yksi opiskelija sanoi, että ootteko muuten huomanneet, että tossa kyltissä lukee oikealle mutta nuoli näyttää vasemmalle.
Mitä tästä opimme? Minun ei kannata haaveilla uraa turistibussiin oppaana.
]]>Oli kylmä vaikka illalla kääntelin kaikki patterit tappiin. Värisin peiton alla enkä voinut nousta, koska pelkäsin herääväni lopullisesti kylmyyteen. Ihan on turha minulle kertoa, että kylmässä nukkuu paremmin. Jos paremmin nukkumista on herätä puoli kolmelta saamatta sen jälkeen unta, kun pää on räjähtää sinne tunkevista ajatuksista, niin sitten.
Uskomatonta, miten paljon pieneen päähän ehtii tunkea ajatuksia kolmen yötunnin aikana. Pää täyttyy kehityskeskustelujen lomakkeista, aloituskeskustelun pitämisistä, toimenkuvien viilaamisista. Väliin tunkee toimintasuunnitelmia, -kertomuksia ja -lukuja. Lopullisen nukahtamattomuuden kruunaa pieni ja ilkeä ohimennen kuultu heittolause, jonka otti itseensä vaikka osoite ei välttämättä henkilökohtainen ollutkaan.
Minun esi-isäni oli se, joka suden hetkinä valvoi, ettei pesueelle tapahdu mitään pahaa.
]]>Kassajonossa takana odottava mieshenkilö sanoo, että anna nyt hyvänenaika se leipä kaupantekijäisiä, onhan laskun loppusumma sentään yli 80 euroa. Kassatyttö ei anna vaan sanoo asiakkaalle, että maksaisitko leivästä vaikka 3 euroa. No en todellakaan, sanoo asiakas, leipä on nimittäin todella pieni, hiukan sämpylää roheampi. Mies takana, että myy se eurolla mutta kassatyttö ei anna periksi, 3 euroa. Asiakas sanoo, että 2 tai pidä leipäsi. Kello on viittä vaille 18, liike kuulutetaan suljettavan viiden minuutin kuluttua. Leipä jää kassalle. Ja kymmenet leivät hyllyyn ja toisille kassoille.
Tapaus 2: Asiakas löytää juuri oikeanlaiset kengät Helsingin Haloselta mutta pienin koko on valitettavasti numeroa liian iso eli 4½. Ei hätää, ajattelee asiakas, onhan Halonen Tampereellakin. Vaan siellä sama juttu, pienin koko on 4½. Asiakas hiukan jo ihmettelee, että onpas pienijalkaiset olleet nyt sankoin joukoin liikkeellä. Mutta onhan vielä Turun Halonen. Mutta sielläkin sama juttu. Viimein asiakas ihmettelemään myyjälle, että onko oikeasti nyt niin, että kaikki pienemmät koot on myyty vaikka kenkämalli on ihan uunituore. Myyjä näpyttelee konettaan ja sanoo, että Haloset eivät ole ottaneet valikoimiinsa ollenkaan pienempiä kokoja. Pienin koko heillä on 4½. Asiakas löytää Stockmannilta koon 3½ ja ostaa heti pois.
]]>Tässä tänäiset tavarat kassista lattialle kumottuina: kahdet hanksat, lompsa, 4 kynää, 1 käytetty nenäliina, 5 karkkipaperia, resepti, 6 kuittia, känny, Lemon-savett, ibuprofeenia, muistikirja, 2 Fazerin sinistä, 1 Geisha, Malacon Touch of Sea -karkkipussi, bussikortti, askelmittari, kulkukortti, jugurttitoffeeta pussillinen (avattu), hiusharja, auton avaimet, lamppu, kotiavaimet, työavaimet, toinen lamppu.
Mutta tämä vain siksi, että siivosin laukun eilen.
Tässä hullutuksessa Pnuk, b., Minh ja Tiina toimivat yllyttäjinä.
]]>Tänään viideltä luulin herääväni torstaiaamuun ja iloitsin hetken, kunnes tajusin. Sitten iloitsin siitä, että iloitsin niinkin pienestä asiasta. Sitten siitä, että osaan vielä iloita. Sitten olin vain surullinen. Kukaan täysjärkinen ei iloitse tiistaiaamuna siitä, että luulee olevan torstain ja sitten siitä, että osaa iloita.
Miten minusta tuntuu, että tämä ei nyt mene suunnitelmien mukaan.
Ja nakkikeittokin on eilistä.
]]>Haluaisin sanoa lopuksi, että olin silti kiltti lapsi, joka tyytyi osaansa. Mutta en minä ollut.
Huvittavaa oli kuunnella blogeista mitään tietämättömien ihmisten kaavailuja siitä, millainen sen tulevan koko Korporaation blogin olisi oltava. Säädelty, moderoitu, toimitettu ja sitä rataa. Kyllähän te tiedätte, millainen ihmisiä innostaa kirjoittamaan spontaanisti ja omaperäisesti, ehkä jopa hauskasti. Taino, eihän töissä ole tarkoituskaan olla hauskaa. Vissiin? Sain yskityksi, että älkää sitten hirveästi pettykö, kun ne kirjoitukset ei herätäkään valtaisaa kommentointia ja sosiaalista yhteisöä ja blogiin pyrkivät kirjoitukset eivät ehkä tule täyttämään toimituskunnan sähköpostilaatikoita.
Ilman henkilökohtaista innostusta ja asian omaksi tuntemista ei blogista tule mitään. Ei kukko käskien laula eikä virtuaaliyhteisö synny käskemällä. Se syntyy syntymällä. Jos on syntyäkseen. Jos se Suuri ja Kaunis joskus syntyy ja kasvaa komiaksi puuksi, niin olen ensimmäisenä jonossa onnittelemassa. Tosin jonoa näissä hommissa ei yleensä vaivoiksi asti pääse syntymään.
Että se siitä sitten. Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.
]]>Blogin elättäminen on vähän kuin kasvattaisi puuta: ensin se on pieni ja söötti ja tarvitsee paljon aikaa ja rakkautta ja sitä onkin helppo antaa, koska lemmikki on uusi ihme elämässä. Sitten se lähtee kasvamaan ja vanhenee melkein itsestään. Jossain vaiheessa se kyllästyttää ja tekisi mieli kaataa koko puu mutta koska on slle niin kauan uhrannut aikaansa, ei kaada vaan kasvattelee sitä siinä elämän ohessa. Jossain vaiheessa huomaa, että sehän on aika iso ja kattaa koko pihapiirin. Eikä sitä sitten enää raaski kaataa. Isona ja vanhana se elää melkein itsellään vaikka sitä ei niin joka päivä kastelisikaan. Siihen on kiva nojata ja katsella maailman menoa.
Ilman menopaussia en olisi se nainen, joka nyt olen.
]]>