Rick Rubinin tuottamat American-levyt ovat tietysti ne kiinnostavimmat Cash-julkaisut. Numero kolmonen eli Solitary Man on erinomainen esimerkki. Biisit on valittu huolella ja esitetty hyvin. Cash osaa tehdä vieraista kappaleista omiaan. Ei näin hyvillä biiseillä voi epäonnistua: "Solitary Man", "One", "The Mercy Seat", "I See A Darkness"... Perinteisemmät kantribiisit soljuvat rokkicovereiden seassa mainiosti, kokonaisuus on harmoninen ja miellyttävä.

Johnny Cash on erinomainen tulkitsija, joka antaa paljon lainaamilleen kappaleille. Vaikka itse pidänkin esimerkiksi Bad Seedsien "The Mercy Seatista" hieman enemmän kuin Cashin versiosta, on Cashin tulkinta oikeutettu ja tyylikäs. Kokonaisuutena Solitary Man on todella tyylikäs levy.

Pätevää heviä Beyond the Gates kuitenkin on. Muusikoita on lainailtu Dionysuksesta, Halfordista, Primal Fearista, Fates Warningista ja Hammerfallista. Taustat ovat siis hyvin hallussa. Cansin laulutaidoista ei ole myöskään mitään epäilystä. Tyyli on niin perinteistä hevilaulua kuin vain voi olla. Välillä tyyli tuo mieleen Iron Maidenin, välillä taas ollaan lähempänä Helloweeniä.

Biisit ovat tasaisen hyvää perusheviä, suuria yllätyksiä Beyond the Gates ei tarjoile, mutta hevifania takuulla miellyttävää suorastaan kypsää metallia kuitenkin. Tsekkaamisen arvoisia biisejä ovat esimerkiksi "Back to Hell", "Beyond the Gates" ja "Garden of Evil".

Beyond the Gates on hyvän laulajan pätevä taidonnäyte ja varma valinta perinteisen hevin ystäville. Se ei yllätä millään akselilla, mutta on takuuvarma hevielämys sellaista hakeville.

Sitten ilmestyi single, joka veti huomioni taas HIM pariin. "Buried Alive By Love" on helposti HIMin parhaita kappaleita koskaan. Se on Love Metalin tehokas ja huomion vangitseva aloitusraita. Harva levy alkaa yhtä hyvin.

Muutoinkin levy on HIMin paras tuotos tähän mennessä. Se on myös nimetty suorastaan uskaliaasti. Musiikkityylinsä mukaan nimetyt levyt asettuvat määrittelemään genreä, eikä se ole välttämättä helppo tehtävä. Love Metal hoitaa tehtävän kuitenkin mainiosti - tätä on love metal, nyt ja aina.

Toinen sinkkuhitti, "The Funeral of Hearts" ei ole ihan "Buried Alive By Loven" veroinen iskuhitti, mutta onneksi levyn tarjonta ei siihen jää. Levy on täynnä varsin hyvälaatuista tavaraa. "Soul on Fire", "The Sacrament", "Circle of Fear"... Levy on kaikinpuolin, niin sisällöltään kuin ulkoasultaankin, tyylikäs esitys.

Soisin HIMin jatkossakin pysyvän metallimmassa ilmaisussa. Bändi soittaa metallia hyvin ja omanlaisella tyylillään, siinä HIMin vahvuus minun mielestäni on.

Levyltä löytyy joukko mainioita biisejä, joista monet nousivat oitis omien suosikkieni joukkoon. Levyn aloittava kaksikko "Step Into My Office Baby" ja "Dear Catastrophe Waitress", esimerkiksi. Tai "Piazza, New York Catcher". Tai hurmaava "Wrapped Up in Books". Levyn lopusta löytyy myös peräti erikoisen kuuloinen "Stay Loose", joka kenties juuri siksi on myös perin mieleenjäävä.

Ei siis valittamista. Hyvää pop-meininkiä tarjoillaan edelleen hymy huulilla, paitsi silloin kun ollaan apeanhaikeita, kuten välillä kuuluu olla. Bändin laulaja on yhtä mainio kuin aina ennenkin ja tukevasti vahvistettu bändi soittaa hyvin. Menevä groove pistää notkumaan väkisinkin.

Jos kepeästä ja ehkä hieman älykkömäisestä popista pitää, on Dear Catastrophe Waitress erinomainen valinta. Belle & Sebastian -faneille levy on pakkohankinta, muillekin suosittelen levyä ilomielin.

Dance of Death ei nimittäin ole huono levy. Ainakin se on selkeästi parempi kuin Brave New World. Levyllä on ainakin tukku selkeästi hyviä biisejä. Parhaimpina loistavat historian oppitunnit eli "Montségur" ja "Paschendale", mutta muitakin hyviä biisejä löytyy: "Age of Innocence", "No More Lies", "Wildest Dreams", "Journeyman" ja niin edelleen.

Biisit ovat jälleen kerran pitkiä. Kaksi biisiä on jopa alle neljä minuuttia, mutta sen jälkeen lyhyin biisi kestää vähän päälle viisi minuuttia. Biisien pituus on kuitenkin vähemmän kertosäkeiden toistamista kuin Brave New Worldilla, siitä plussaa.

Kylläpä Dance of Death vain vanhaa Maiden-fania miellyttää. Suosittelen muillekin perinteisen hevin ystäville.

Tyyli on siis progempi, lähempänä Dinosaurusta kuin Isohaaraa. King Crimson lienee taas läheisin naapuri progen maailmasta. Hyvä niin. Sanoituksiltaan levy taas on lähestulkoon teemalevy: "Pirunnyrkki", "Sielunvihollinen", "Nahkasiipi", "Sivu paholaisen päiväkirjasta"... Tuntuisi siltä, että Rautakanteleella vieraalta kuulostava "Pirunmaitoa" voisi istua Aionille hyvin.

Levyn parhaimmat kappaleet ovat lopun huikea "Hautalinnut" ja "Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen". Jälkimmäisen lopun massiivinen nostatus (Kaikki mitä teet on tehty, kaikki mitä näet on nähty, kaikki mihin kosketat on monin käsin kosketettu, muttei sinun käsilläsi, muttei sinun silmilläsi, muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty) on ehkä kauneinta CMX:ää koskaan. Muitakin todellisia helmiä levyltä löytyy. "Palvelemaan konetta", "Sivu paholaisen päiväkirjasta" ja niin edelleen. Levy on toden totta CMX:n levyistä kenties tasaisin ja tasaisimmin laadukas.

Ja lopulta kaikki kuulostaa hyvin paljon CMX:ltä, eikä miltään muulta. Yrjänän sanoitukset ovat sitä itseään, parhaina esimerkkeinä tekstipainotteinen "Sivu paholaisen päiväkirjasta" ja lopun "Hautalinnut". Musiikillisestikin - eihän bändi pelkästään Yrjänä ole - levyltä löytyy paljon todella hienoja yksityiskohtia. Suoraviivaisinkin hittibiisi "Melankolia" on kaikkea muuta kuin helppo.

Suosittelen. En tiedä, mitä tästä ensimmäistä kertaa CMX:ään kajoava saa irti, mutta minulle tämä levy tavallaan palautti uskon bändiin. Mars kauppaan, varsinkin Dinosauruksesta pitäneet.

Ei kaduta ostos. Elephant on kaikin tavoin kerrassaan mainio levy. Sen anti ei jää yhteen hittiin, vaan levyltä löytyy useampikin erinomainen kappale. "Seven Nation Army" on luonnollisesti levyn parasta antia, mutta esimerkiksi "The Hardest Button to Button" tai "Hypnotize" eivät jää paljoa jälkeen.

Levyn kappaleet ovat mainiota Bacharach-lainaa "I Just Don't Know What To Do With Myself" lukuunottamatta Jack Whiten käsialaa. Jack laulaa ja soittaa kitaraa ja pianoa. Meg White soittaa rumpuja ja laulaa. Hyvin tuntuu yhteistyö toimivan. En tiedä, onko Meg rumpalina mitenkään ainutkertainen, mutta Jack on ehdottomasti hyvä laulaja.

Levyllä biisejä riittää peräti neljätoista kappaletta. Joukosta olisi vaikea karsia pois mitään, joten varsinaisesti huonoja biisejä mukaan ei ole mahtunut. Levyn lopettava "Well It's True That We Love One Another" on vitsi, mutta siltikin biisinä niin hyvä, että sitä jaksaa kuunnella.

White Stripesin vanhanaikainen (levy on nauhoitettu vanhanaikaisella laitteistolla, koska niin on hyvä), mutta tuore bluesrytinä on komeaa kuultavaa, bändin mahdollisesta trendikkyydestä huolimatta.

Amorphis on siitä poikkeuksellinen bändi, että sen uudempi tuotanto voittaa vanhemman varsin selvästi. Toisin on vaikkapa YUP:n laita. Karelian Isthmus, Amorphiksen ensimmäinen levy on omasta mielestäni jokseenkin täyttä kuraa ja on se Tales from the Thousand Lakes jäänyt vähemmälle kuuntelulle, olkoon sitten kuinka klassikko tahansa.

Tuonela on mielestäni todellakin sieltä paremmasta päästä Amorphiksen levyjä. Pasi Koskinen laulamassa, musiikissa vaikutteita sekä perisuomalaisesta kansanmusiikista että itämailta, soundissa sopivasti raskautta ja toisaalta progevaikutteita. Levyllä vierailee onnistuneesti etnomusiikin puolelta paremmin tunnettu Sakari Kukko soittamassa saksofonia ja huilua. Varsinkin "Rusty Moonin" huilu tuo mukavan lisän biisin tunnelmaan.

Sanoituspuoli, vaikka ei enää Kalevalaa ryöstäkään, on jokseenkin hyvin hallussa. Melkoisen synkkää tosin tuntuu Pasi Koskisen elämä olevan, mikäli sanoitusten yleissävystä voi mitään arvella (puhumattakaan sitten sivuprojekti Ajattaran teksteistä). Homma toimii kuitenkin erinomaisesti.

Biisit ovat varsin tasalaatuista tavaraa, mutta muutama sentään nousee erinomaisuudessaan esiin. Nimibiisi "Tuonela" on silkkaa mannaa korville, samoin kuin levyn aloittava "The Way", singlenä julkaistu "Divinity" ja raskaampaan makuun parhaiten maistuva "Greed". Varsinaisia epäonnistumisia levyltä ei löydy; kriittisempi voisi pitää puutteena biisien samankaltaisuutta, levy on sinänsä melko tasaista massaa.

Suosittelen siis ehdottomasti, muillekin kuin metallin ystäville. Kevyempi Amorphis = parempi Amorphis.

Odotettavissa on siis jotain mielenkiintoista. Levyn kansi lupaa "hypno-improv-stoner-rock (file under psychedelia)", mikä lienee paras keksittävissä oleva kuvaus. Stoneriin viittaavat matalasti murisevat kitarasoundit, transsiin taas voi vaipua musiikin monotonisuuden vuoksi. Pharaoh Overlord toimii nimenomaan toiston vuoksi. Tunnin mittaiselle levylle on mahtunut vain kuusi kappaletta, joista kukin keskittyy pääasiassa jauhamaan yhtä riffiä uudestaan ja uudestaan.

Näin äkkiseltään Pharaoh Overlord voi vaikuttaa jopa tylsältä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Lyhyellä keskittymiskyvyllä siunatut välttäkööt levyä, se on totta, mutta jos jaksaa kuunnella muutakin kuin tiiviitä kolmen minuutin pophittejä, kestää kyllä Pharaoh Overlordiakin. Biiseissä on ehdottomasti hypnoottista rytmiä, joka saa pään nyökkymään.

Olen sitä paitsi käytännön testeissä todennut Pharaoh Overlordin mitä oivallisimmaksi tunnelmamusiikiksi trooppisiin olosuhteisiin, joista Suomessakin on saatu "nauttia" tänä kesänä. Suosittelen!

Eipä ollut huono hankinta. Jarva ja kumppanit veivaavat levyllä rokkaavaa, synkkää metallia. Jarvan vakuuttava ääni antaa biiseille syvyyttä. Tunnin verran materiaalia on tarjolla, eikä ihan joka biisi vakuuta täysin, mutta levystä jää kuitenkin lopulta hyvä vaikutelma.

Biisit ovat tahdiltaan suurimmaksi osaksi varsin rauhallisia. Muutama vauhdikkaampi veto tuo levylle tarvittavaa eloa tasapainottamaan rauhallisuutta. Kokonaisuus toimii. Parhaimmistoa edustavat muun muassa "One Colour: Black", "Avalon", "We Die Alone" ja "Night on Earth". Suosittelen tutustumaan.

The Cold White Light on nimittäin kertosäkeineen jotenkin hyvin pophenkinen levy. Hiili Hiilesmaan tuottama soundi on kyllä asianmukaisen järeä ja popmaisuus näkyykin lähinnä biisien rakenteessa. Tällaiselle levylle olisi kyllä helppo ennustaa menestystä Suomessa. Metallia ja synkkyyttä kotimaiseen makuun, mutta kuitenkin niin kepeissä raameissa, että musiikki uppoaa myös muille kuin hevareille.

Suomalaiskansallista tunnelma ainakin on. Levyn intro on sieltä tyylikkäimmästä päästä koskaan. "Konevitsan kirkonkellot" on hyvin kaunis melodia, jota säestää kurkien äänet. Tyylikästä, kuten myös bändin rumpali Vesa Rannan taiteilemat kannet.

Entäs ne biisit sitten? Takuutarttuvia hevihittejä löytyy. Intron jälkeen levyn aloittaa todella tehokas "Cross My Heart And Hope To Die", jonka sanoitukset eivät kauhean kaukaa mene erään toisen kotimaisen metallimenestyjän teksteistä: Cross my heart and hope to die / May my end come tonight / Across the dark, into the light / May death again us unite Hittiputki jatkuu, ja sen huipennus on ehdottomasti "Excuse Me While I Kill Myself", levyn ehdottoman parhaiten mukanalaulettava hittibiisi.

Varsinaisia huonoja hetkiä levyllä ei ole. Balladiosastosta voi olla montaa mieltä. Krapulaballadi "Guilt & Regret" on ainakin vähän jo rajalla ja ehkä hieman sen ylikin. Onneksi levyn lopussa on lievä kurinpalautus. "The Luxury of a Grave" on itseinhossaan hauska repäisy, jonka jälkeen vakavoidutaan "No One There"-biisin merkeissä: The axe, the bottle and the rope / The feeling there really is no more hope / The thought of the great unknown / And facing it alone. Angstista menoa, ilman huumorin pelastavaa pilkahdusta.

Sentenced on siis onnistunut tekemään luonteeltaan suomalaisen ja kaikinpuolin siis varsin menevän metallilevyn, joka miellyttänee niitäkin, jotka eivät niin paljoa metallista yleensä välitä.

Negrospiritualized laajentaa bändin ilmaisua moniulotteisemmaksi. Pääpaino on kuitenkin kunnon ryminällä. Suosittelen kuuntelemaan vaikkapa levyn mielestäni parhaiten singleksi sopivan biisin, tarttuvan "EuroLeroyn", jossa syntikkasoundit ja naistaustalaulut sointuvat mitä parhaimmin bändin perustyyliin. Lopun Shake your tailfeather! -kehotusten soisi kuuluvan tilaisuuksissa, joissa riehakkaasta rock-musiikista nautitaan.

Uutta levyllä ovat rauhallisemmat, hitaammat kappaleet. Varsinkin levyn päättävä "Smilin' Snakes" on oivallinen. Laulajan kokema ahdistus unissaan hymyilevistä käärmeistä muodostuu kuuntelijalle hyvinkin käsinkosketeltavaksi. Reippaampaa menoa ei ole kuitenkaan unohdettu. "EuroLeroyn" lisäksi tahtia pitävät yllä muun muassa "Preachin' the Gospelin", "Jesus Don't Mind My Drinkingin" ja "Hellbaitin" kaltaiset loistavat menobiisit.

Monesta yhteydestä tuttu Pentti Dassum on levyn äänittänyt ja miksannut, enkä usko Dassumin kokemuksen olleen lainkaan haitaksi levyä tehtäessä. Negrospiritualizedilla soittaa kenties kypsempi bändi. Lopputulos on ainakin mielestäni edeltäjäänsä, My Style Is Eurostyleä parempi.