Ikävää rahastusta vain: eurolla saa pelata yhden radan. Jos pääsee sarjassa jatkoon, joutuu syöttämään lisää rahaa. Muistelisin, että Sega Rallyssä yhdellä kolikolla sai pelata kyllä koko sarjan, jos vain pystyi. Se, ja kaukainen sijainti Plevnassa varmistavat siis sen, ettei tuota liiaksi asti tule pelattua. Mutta kiva ylläri ja mukava bonus elokuvareissuun!

Osittain tämä johtuu vaikeustasosta. NHL 2k3:n vaikeustaso on ihan mukava, pelit ovat parhaimmillaan reipasta maalintekojuhlaa, voitan suurimman osan matseista, mutta välillä tulee turpiin. Colorado on esimerkiksi toistaiseksi kauden aikana ollut lyömätön vastus, tasapeli on paras mihin olen pystynyt. Pro Evossa vaikeustaso oli joko liian helppo (voitan kaikki pelit) tai liian vaikea (en saa yhtään maalia aikaiseksi). Olen laiska eikä aikaa tai edes halua panostamiseen ole, joten en jaksa veivata ja treenata. Vaikeustason on oltava kerralla hyvä. NHL 2k3:ssa se on.

Periaatehan on kyllä muuten sama: kummassakin pelissä perustaktiikka on laidasta päätyyn, syöttö keskelle ja maali! Lätkässä toimii tietysti tuon lisäksi myös vanhanaikainen, mutta kyllä tuo onetimer-kuvio on se, mikä hallitsee.

Sen sijaan olen pelannut Feldonilta vaihtamaani Pro Evolution Soccer 2:sta. Onpas kerrassaan hyvä peli! Paljon on jalkapallonpeluu edistynyt sitten Sensi Soccerin ja Kick Offin päivien. Haastetta on piisannut, mutta vaikeustasoa helpotettuani voittojakin on tullut; pitänee siis virittää vaikeustaso takaisin oletustasolle.

Mainio peli, ja kerrassaan hyvää pikaviihdettä vetäistä matsi tai pari. Sellaisia pelejä olenkin kaivannut kokoelmiini.

Jos kiinnostusta löytyisi, pelejä voisi yrittää vaihtaa math trade -periaatteella eli ketjuvaihdolla. Ajatus on siis se, että listataan mitä ihmisiltä löytyy, sitten listataan mitä itse kukin haluaa, ja sitten tietokoneohjelma laskee, miten saadaan pisin ketju vaihtoja siten, että kaikki ovat tyytyväisiä. Tämä on tehokas tapa saada pelejä vaihdettua.

Jos kiinnostaa, laita kommentti ja kerro, mitä voisit tarjota vaihtoon. Jos parin viikon sisällä saadaan jonkunlainen lista kasaan, homma onnistuu. Viestin levittäminen auttaa luonnollisesti asiaa.

Itselläni olisi tarjolla ainakin Project Rub (DS), Amplitude (PS2) ja Combat Mission 2: Barbarossa to Berlin (PC).

Päivitys: avasin ketjuvaihdolle ketjun Konsolifiniin. Sinne siis, mikäli asia kiinnostaa!

Päivitänpä sen verran, että itse taidan lopettaa Babblen pelaamisen saman tien. Peli on liian addiktiivinen ja syö liikaa aikaa. Parempi jättää väliin, vaikka peli kiva onkin.

Taistelemiseen liittyy asia, joka on mietityttänyt minua. Toki Travian on sotapeli, jossa turpiin tulee, jos ei osoita voimakkuutta, mutta jotenkin silti vastapelaajien murskaaminen tuntuu... no, pahalta. Mitkä ovat seuraukset siitä, että hyökkään vastustajani kimppuun, tuhoten tämän sotajoukot ja kylän? Minä saan jotain resursseja, en välttämättä paljoakaan. Tilille ropisee pisteitä ansiokkaasta sotimisesta. Naapurustossa on vähemmän kilpailua. Mitä uhri menettää? Kaiken. Ylivoimaista vihollista vastaan ei voi kuin anella armoa ja jos ei sitä saa, lopettaa ja aloittaa uudestaan. Kylää ei voi edes vallata, jos se on pelaajansa ainoa.

Se on vähän tylyä se. Tässä vaiheessa pitäisi kai todeta, että sen siitä saa - jos ei osoita voimakkuutta tai vähintään liittoudu voimakkaiden kanssa, kerjää hankaluuksia. Sääliksi käy kavereita, joiden liittoumasta ei heru mitään apua kulmakunnan pahisten (eli minun) tullessa kiusaamaan.

En viitsi olla taistelemattakaan. Taisteleminen tuo peliin sopivasti vaihtelua rakentamiselle, joka itsessään on lopulta aika tylsää. Sotiminen tuo jännitystä elämään, pakottaa tekemään erilaisia ratkaisuja armeijan kehittämisen suhteen ja niin päin pois - se parantaa peliä, huomattavasti. On vain kurjaa, millaiset sen seuraukset ovat. Peli on jonkun osalta ohi. Tiedän, että itse en aloittaisi alusta uudestaan, jos pelini nyt päättyisi ylivoimaisen vihollisen rautanyrkin alle. Toisaalta - siksi hakeuduin alusta pitäen itseäni vahvempaan seuraan, siksi olen panostanut puolustukseenkin.

Olenkohan yksin näiden moraalipohdiskelujeni kanssa? Pelin foorumeilla kohtaa kyllä valitusta epäreiluista hyökkäyksistä, mutta moniko eläytyy uhrin osaan hyökätessään itse? En tiedä, onko asian miettimisessä mitään järkeä. Pitää kai olettaa, että pelin aloittaessaan pelaajat ovat tienneet, mihin ryhtyvät.

Jos lähtöhinnat eivät miellytä, otan tarjouksia vastaan, erityisesti jos olet kiinnostunut useammasta pelistä.

Travian on alunperin saksalainen (ja kaikkihan tietävät kuinka hyviä saksalaiset pelit yleensä ovat) nettimoninpeli, jossa kehitetään omaa pikkukylää gallien, teutonien ja roomalaisten kansoittamassa maailmassa. Oman kylän kehityksen ja resurssienhallinnan lisäksi mukana on sotimista ja liittoutumia.

Pelaamista rajoittaa se, että kerralla voi rakentaa vain yhtä rakennusta; niin kauan kuin rakennus on työn alla (alkuvaiheessa näemmä luokkaa 10-15 minuuttia) muuta ei voi tehdä. Äkkiä tulee myös raja vastaan resursseissa, niiden palautumista saakin odotella pidempään.

Alkuun Travian vaikuttaisi ihan hauskalta. Kolmosmaailmassa pelaaville tiedoksi, että liittolaisia kaivataan joskus tuossa viikon-parin päästä, luulisin.

Mario Kart toimii DS:llä erittäin hyvin, grafiikka on pientä mutta selkeää. Ainoa ongelma on DS:n heikko ergonomia ristiohjainta ja nappeja käytettäessä, yhtään pidemmät sessiot aiheuttavat kipeän peukalon oikeaan käteen. Pitää siis ottaa rauhallisesti ja ajella riittävän vähän.

Toinen erittäin hieno tapaus on Civilization IV. Sen kanssa kävi tosin pieni kämmi, kun en tajunnut, että peli vaatii Windows XP:n. Onneksi sattui olemaan XP:llä varustettu kone lainassa, niin pääsin testaamaan. Uusi käyttöliittymä on kovasti erinäköinen kuin ennen, mutta alkutotuttelun jälkeen homma toimii. Ainoa harmi on joukkojen liikuttaminen oikealla napilla, on tullut muutama vahinkosiirto tuon takia.

Uudet ominaisuudet sen sijaan toimivat erittäin hyvin. Resursseilla on entistä suurempi merkitys, samoin kulttuurilla. Valtakuntien rajojen ihan oikea pitävyys on kiva juttu, samoin kulttuurin aikaisempaa kiinnostavampi leviäminen. Myös uskonnon toteuttaminen on kerrassaan toimiva viritys.

Ensimmäinen tutustumispeli - täyttä ohjastamani Arabian ylivaltaa, tietysti - alkaa olla loppumaisillaan, seuraavaan täytyy virittää vähän kovempi vaikeustaso. Chieftain ei anna vastusta. Mielenkiintoista sinänsä, valtakunnassani on buddhalaisuuden, kristinuskon, konfutselaisuuden, taolaisuuden ja islamin pyhät kaupungit - uskontoja kun saa tiedettä kehittämällä (esimerkiksi buddhalaisuus napsahtaa sille, joka kehittää ensimmäisenä meditoinnin) eivätkä muut valtiot ole juuri sillä saralla juhlineet. Buddhalaisuudesta virittelin valtionuskonnon ja olen myös yrittänyt levittää sitä ihan hyvällä menestyksellä muihin maihin - jokainen uskontoa tunnustava kaupunki kun tuottaa Mekkaan, buddhalaisuuden pyhään kaupunkiin, lisätuloja.

Tarkistin oman pelivalikoimani. Kaikkien pelien yleiseurooppalaiset PEGI-ikärajat olivat kohdallaan, sekä lapsille sopivissa että sopimattomissa peleissä. Osan kohdalla joustaisin alaspäin, osaa kaikenikäisille sallituista en välttämättä omalle lapselleni antaisi pelattavaksi (esimerkiksi Super Smash Bros Melee on 3+ eikä liian väkivaltainen, mutta luultavasti aivan liian levoton ja hyperaktiivinen pienelle lapselle - ikärajathan eivät huomioi tällaisia seikkoja), mutta ikärajat vastasivat yleisesti ottaen hyvin pelien väkivaltasisältöjä.

Missä siis on ongelma? Jos äiti ostaa yläasteikäiselle lapselleen alle 18-vuotiailta kielletyn pelin senkin jälkeen kun pelikaupan myyjä on varmistanut, että pelin ikäraja on ymmärretty oikein (tositilanne tamperelaisesta pelikaupasta), paraneeko tilanne ennakkotarkistuksella? Jos pelillä olisi Valtion elokuvatarkastamon virallinen K-18-leima, sama äiti olisi ostanut pelin edelleen. Vai haluaisiko Kuuskoski sensuroida K-18-pelit kokonaan pois kauppojen hyllyiltä?

Kuten Kuuskoski itsekin toteaa, äiti ja isä ovat tehokkaimmat lapsen kasvurauhan suojelijat. Pelien nykyiset ikärajat antavat kasvattajille riittävästi informaatiota pelien sopivuudesta lapsille.

Äitien ja isien (ja Eeva Kuuskosken) tulee ymmärtää, että kaikkia pelejä ei ole tehty lapsien pelattavaksi. Sotaisia ja väkivaltaisia pelejä ei ole tehty lapsille. Lasten ei kuulu niitä pelata. Laatikon kyljessä lukevan ikäsuosituksen 15, 16 tai 18 luulisi olevan riittävän selvä merkki tästä.

Ne resurssit, jotka Kuuskoski sijoittaisi pelien ennakkotarkastamiseen, tuottaisivat huomattavasti parempaa tulosta sijoitettuna vanhempien valistamiseen. Tiedostava ja lapsensa pelaamista valvova äiti tai isä on lapselle Valtion elokuvatarkastamoa monin verroin parempi turva.

King Kongin kohdalla on toisin. Peliä tekemään palkattiin Ranskan Ubisoft ja Michael Ancel, jonka meriitteihin kuuluu erinomainen, mutta rikollisen aliarvostettu Beyond Good & Evil. Lopputulos on mielenkiintoinen yhdistelmä tylsää ja kiinnostavaa.

Tylsää pelissä on sen perusidea. King Kong on puhdasoppinen putkijuoksu. Eteneminen tapahtuu tiettyä reittiä pitkin ja katkeaa aina välillä joko väkivaltaiseen konfrontaatioon tai kevyehköön ongelmaan. Tämä ei onneksi tarkoita suoraan huonoa peliä - onhan niitä nerokkaita putkijuoksujakin (esimerkiksi Resident Evil 4, josta en edelleenkään ole saanut arvostelua aikaiseksi).

King Kongin pelastaakin pelin tunnelma. Varsinkin alussa efekti oli tehokas: Pääkallosaari on vihamielinen ja ikävä ympäristö, jossa ei ole turvallista tai mukavaa. Pakokauhun tunne on aito. Kun ympäristö ja elukat tulevat tutummiksi, tunnelma muuttuu, mutta pysyy silti vetävänä.

Taistelu toimii ihan hyvin. Peliähän ei ole rasitettu millään turhalla informaatiolla, kuten tähtäimillä, terveysmittareilla tai ammusmäärillä. Keihäänheitto onkin taitolaji näissä olosuhteissa. Terveys toimii harvinaisen fiksusti. Kun turpasaunaa tulee (ja sitä tulee helposti, jos dinosaurukset pääsevät iholle), ruutu vetää punaiseen, kohtalokas musiikki alkaa soida ja maailma ikäänkuin hidastuu. Efekti on erittäin, erittäin tyylikäs. Jos tilanteesta selviää, hetken lepäily palauttaa voimat.

Ammusten määrän suhteen pelihahmo osaa kertoa, missä mennään. Latauksen jälkeen voi tulla kommenttia, että yksi lipas vielä jäljellä. Aseita löytää sieltä täältä lentokoneen pudottamista laatikoista. Kerrallaan saa kuljettaa vain yhtä, joten hieman joutuu valintojaan miettimään. Tärkein ase on kuitenkin suoja ja nokkeluus, sillä dinosauruksille pärjää oikeastaan vasta konetuliaseilla.

Pisteitä tulee myös dynaamiselle vaikeustasolle. Fanitan ideaa, ja tässä se todella toimii. Kirjoitin taannoin merkinnän Dynaaminen vaikeustason ja pelattavuuden hallinta, jossa kerroin, miten asia pitäisi hoitaa, ja kas, Ancel otti opiksi ja teki sen juuri niin. Tarpeeksi monta kertaa kun hakkasi päätä seinään ison dinosauruksen kanssa, saikin vastaansa pari pienempää, joista selvisi helpommin. Niin sitä pitää! Liian helpolla ei pelaajia tarvitse päästää, mutta harva asia on niin tyhmää, kuin jäädä jankkaamaan samaa kohtaa uudestaan ja uudestaan.

Pelin grafiikka on todella tyylikästä. Itse katselemma Pääkallosaarta Cuben RGB-johdon kautta laajakuvaruudulla, maisemissa riittää ihmettelemistä. Ei vain oikein ehdi katselemaan, kun on niin paljon toimintaa... Ilo tätä on katsella. Ääninäyttelykin toimii, kun asialla ovat leffatähdet. Jack Black on Jack Blackin näköinenkin.

Kaikinpuolin siis vaikuttaisi hyvältä peliltä tämä King Kong, pahaa sanottavaa ei ole kuin jokseenkin yksinkertaisesta ideasta. Sekin toimii. Noh, pituus voi vähän olla - ei tuota niin paljoa ole pelattu, ja jo mennään 19 prosentissa. Jossain puhuttiin kuudesta tunnista ja jos tämä siihen jää, niin jo on harmi.

Tales of Souls on tarinavetoinen yksinpelimoodi, jossa hahmot vaeltavat pitkin karttaa kohdaten taisteluja - jahdin kohteena on luonnollisesti eräs tietty miekka... Chronicles of the Sword -moodissa on ilmeisesti jotain strategiapeliviritystä, tämä on vielä testaamatta. Soul Arena -moodissa taistellaan kikkamatseja ja World Championshipissa voi pelata itsekseen mittavia turnauksia. Puuhaa riittää.

Uudet hahmot ovat tietysti tärkeä juttu. Varsinaisen kolmikon henkilöllisyyshän on jo pitkään ollut selvä: Zasalamel, Setsuka ja Tira. Asiallisia ovat, riittävän omaperäisiä ja hauskoja, kolmikko istuu galleriaan mukavasti. Näiden lisäksi on kaikenlaista muuta muutosta kokoonpanossa, mainita voisi vaikka Soul Edgestä tutut Siegfriedin ja Rockin.

Omien hahmojen luonti on kivaa, valinnanvaraa detaljeissa riittää. Myös perushahmojen asuja voi muokata värejä vaihtamalla. Pikku juttu, mutta minkäs teet, kustomointi on kivaa.

Soul Calibur 3 vaikuttaisi siis olevan hyvinkin vahva kilpailija kakkoselle. Paljon uutta kivaa, perinteinen huippuluokan pelattavuus kunnossa - ostoksille, siis, Soul Calibur -fanit!

Edit: Soul Caliburista on vaiettu, koska pelin julkaisu viivästyi ja koska emme päässeet samantien testaamaan, päädyimme tilaamaan pelin netistä.

Hyvistä ideoista mainittakoon useampien pelihahmojen käyttäminen, näppärät keskustelut, vauhdikas toiminta... Huonolta puolelta löytyy samainen toiminta, elämien loppuminen kesken, liikkumisen tempoilu ja vähän karu grafiikka (erityisesti aaltoilevat viivat). Ahdistusta tulee, sekä hyvää että pahaa.

Miksi pelissä pitää olla elämiä, jos niiden loppuminen ei haittaa? Ainoa muutos tulee siinä, että kun normaalisti epäonnistunutta toimintakohtausta saa yrittää heti uudestaan, niin elämien loputtua pelin joutuu lataamaan uudestaan - uusi aloitus on tasan samasta paikasta, mutta odotusaika kasvaa. Tyhmää.

Pelin muuttuminen reaktiotestiksi on toki jännää, mutta saisivat ne vilkkuvalot vähän paremmin erottua. Ihan hienojen toimintaosuuksien seuraaminenkin jää vähemmälle, kun pitää keskittyä täysillä nopeaan reagointiin.

Juonesta sen verran, että tähän asti toimii kyllä. Yksi moraalinen dilemmakin tuli - ei mitään suurta, mutta kyllä minua vaan risoi, kun epäonnistuneiden yritysten myötä kävi ilmi, että tilanteessa ei voi toimia oikein. Jäi harmittamaan, mikä oli tavallaan aika helppo veto tekijöiltä, mutta toimi silti.

Saapa nähdä, jaksaako tämän pelata loppuun asti. Mielenkiintoisen erikoiselta peli joka tapauksessa vaikuttaa. Ihan hauskaa on myös se, että koko ajan saa olla juomassa maitoa, pesemässä käsiään ja tekemässä muuta arkista, turvallisuutta luovaa ja vakaata. Muuten menee järki...

Lisää luolaholveja!

Dark Alliance 2 jatkaa siitä, mihin edeltäjä jäi. Baldur's Gaten kaupunkia uhkaa taas vaara, edellisessä pelissä hävitetty paha torni tekee taas paluuta. Sehän ei käy!

Valitettavasti edellisen pelin sankarikolmikko on teillä tietymättömillä. Tarvitaan uusia sankareita. Kehiin astuu aikaisempaa laajempi valikoima hyveellisiä urhoja: raavas barbaari, pyhä temppeliritari, kääpiövaras, mustahaltiamunkki ja haltianecromancer. Koska viime kerralla sain tarpeeksi perusmätöstä, valitsin tällä kertaa velhon - ja onhan necromancer ihan hieno ammattinimike.

Töitä kerjäämään

Peli etenee totuttuun tapaan töitä tehden. Tehtäviä antavat kuka milloinkin. Alkuun homma lähtee aika pikkujutuista, etenee sitten kaupungille tehtäviin keikkoihin ja lopulta varsinaisen pääjuonen pariin. Vaikeustasokin luonnollisesti kasvaa pelin edetessä, samoin löytyvät aarteet ja palkkiot.

Varsinaisten tehtävien lisäksi muutakin pelattavaa on. Ulkomaailmassa matkaava väijytetään silloin tällöin. Väijytyspaikat ovat pieniä paikkoja, joissa pääsee pieksemään milloin mitäkin örkkejä tai peikkoja. Mikä parasta, paikat asutetaan uudelleen aina toisinaan, joten ne saa koluta pariinkin kertaan. Tykkäsin hyvää tästä. Vaikka seikkailu meneekin aika tiukoilla raiteilla, tiettyä vapauden tuntuakin siinä oli.

Hiottu pelimekaniikka

Itse pelaaminen oli ihan yhtä hauskaa kuin ennenkin. Peliä on kehitelty jonkin verran ja lopputulos onkin kieltämättä parempi. Kakkososan jälkeen ykköseen palaaminen tuntuisi hieman hankalalta, kun taas ykkösen jälkeen kakkonen on kevyt tuulahdus raikasta ilmaan. Niinhän sen kuuluu ollakin.

Merkittävin pelitekninen uudistus on taikaesineissä. Sen sijaan, että peli jakelisi maagista tavaraa runsaalla kädellä, se antaakin aineksia. Taikaesineet voi koota itse: tarvitaan vain normaali tavara, johon ladotaan riimukiviä ja jalokiviä riittävä määrä. Eri jalokivistä saa erilaisia vaikutuksia, joten varusteitaan voi kustomoida mukavasti.

Itse virittelin käyttööni esimerkiksi aamutähden, joka tekee sekä tuli- että happovahinkoa. Pelin lopussa aseeni oli +4 - kallis, mutta tehokas. Haarniskani virittelin sen sijaan pääasiassa boostaamaan hahmoni ominaisuuksia: supervoimat on helppo saada sopivilla tavaroilla. Tämä oli ehdottoman hauska uudistus.

Lisää! Lisää!

Jälleen kerran valitsin helpoimman vaikeustason - kuka tässä nyt haastetta haluaisi - ja rennostihan peli eteni. Velholla oli yllättäen aika helppoa. Ysuran ei ollut aivan käsi aseidenkaan kanssa, ja taikavoimatkin sai aika nopeasti sellaiselle tasolle, että vihollisiin sattui. Loppupelissä hahmoni oli jo ihan pitelemätön, ja jopa isommat bossitkin taipuivat, kun piti taikanappia jonkun sekunnin pohjassa. Vähän antikliimaksi, etenkin aivan viimeisen bossin kohdalla, mutta hei, minkäs teet kun hahmo on törkeän voimakas.

Pelistä jäi loppujen lopuksi erittäin hyvä fiilis. Edelleen kyse on varsin yksinkertaisesta pelistä, mutta luolissa ramppaaminen nyt vain on perusviihdettä parhaimmillaan. Tällä kertaa pelattavaa riitti enemmän, nyt päästiin jo lähemmäs 20 tuntia. Peleihin voisi ehkä lisätä ripauksen ongelmanratkaisuakin, mutta ei se pakollista ole. Kolmaskin Dark Alliance maistuisi kyllä. Tämä joka tapauksessa parantaa edeltäjästään sen verran, että neljäs piste on paikallaan.

Arvostelu

Kuva ja ääni - Peli on näyttävä, kuten edeltäjänsäkin. Äänitehosteet toimivat, musiikki ei ole ihmeellistä. Ääninäyttely on kelvollista.

Pelattavuus - Kontrollit toimivat napakasti, loitsuvalikkoa oli paranneltu sitten viime näkemän. Pelin pelaaminen oli helppoa ja vaivatonta. Edelleen, laajemman kartan näkeminen olisi kiva, mutta tuollakin pärjäsi.

Kestävyys - Parempi tällä kertaa, nyt pelattavaa riitti oikeastaan varsin sopiva määrä. Vähän pidempi ehkä olisi voinut olla, mutta hyvä näinkin.

Hyvää - Todella hauska pelata, taikaesineiden luonti oli kivaa, kiinnostavammat hahmot.

Huonoa - Vähän lyhyehkö, ei erityisen omaperäinen, vähän yksioikoinen.

Yleisarvosana - 4 pistettä