Sitä tulitikkuako sinä sanoit, jotta hakea Hyväriseltä?

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Kansa, 1910 (SKS, 2001)
215 s.

Tulitikkuja lainaamassa on kotimaisen humoristisen kirjallisuuden klassikkoteos. Se on naurattanut lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. Kirjasta on tehty pari elokuvaa, ooppera ja lukemattomia teatterisovituksia. Tätä kirjoittaessani Mikkelin teatterissa menee nykypäivään tuotu sovitus. Alunperin vuonna 1910 julkaistun kirjan huumori puree siis yhä.

Kirjan juoni on yksinkertainen: vaimo passittaa Ihalaisen Antin hakemaan tulitikkuja naapurista Hyväriseltä. Naapuriin on matkaa ja kulkiessaan Ihalainen törmää ystäväänsä Jussi Vataseen, joka oli tulossa tapaamaan Anttia. Vatanen haluaisi naimisiin Hyvärisen tyttären kanssa ja mielisi Anttia puhemiehekseen. Antti suostuu. Neuvottelut Hyvärisen kanssa menevät hyvin, joten Jussi ja Antti päättävät saman tien lähteä kaupunkiin hakemaan kaikenlaista kihlajaisiin tarvittavaa.

Komediassa kun ollaan, on selvää, ettei reissu mene ihan kuin suunniteltiin. Matkaan tulee jokunen mutka: muun muassa viinapullo, porsas, pakeneva hevonen ja vaikeuksia lain kanssa. Kaiken aikaa lisäksi Ihalaisen Antin vaimo olettaa miehensä olevan naapurissa tulitikkuja lainaamassa ja siitäkin syntyy melkoinen ihmetys ja sotku, kun mies katoaa päiväkausiksi ja ennen miestä kotiin ennättää nippu perin mehukkaita juoruja miespolon aikaansaannoksista.

Melkoista farssiahan Tulitikkuja lainaamassa kaikkinensa on. Juoni on yhtä väärinkäsitysten ja hölmöilyjen sarjaa, joskin enimmäkseen varsin hyväntahtoisesti. Lopulta kaikki myös kääntyy parhain päin.

Itse juoni ei tekisi tästä teoksesta aikaa kestävää klassikkoa; sen tekee Lassilan taiturimainen dialogi. Sitä riittääkin, eikä lainkaan ihme, että tämä on usein näytelmiksi taittunut, teksti kun on jo lähtökohtaisesti enimmäkseen dialogia. Tapahtumat sijoittuvat Liperiin Joensuun nurkille ja henkilöiden puheenparressa on pohjoiskarjalalaista veivausta ja vaivausta. Tikusta tehdään asiaa ja miten sitä tehdäänkään. Kirjassa on monia herkullisia kohtauksia, kuten erinäiset naimakaupat, joissa vuoroin kerskaillaan, vuoroin vähätellään.

”Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?”

”Loviisako?” pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:

”Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.”

Kuinkapa sitä paremmin kaverin vaimon kuoleman kuittaisi. Tai Kaisan miehen, Makkosen, edesmenon:

”Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?”

”Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa… Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli”, antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:

”Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli!”

Onhan se toki hyvä, että ihminen kuolee vasta viimeiseksi, eikä esimerkiksi vähän aikaisemmin. Kirjassa on ilahduttavaa kaikkien ihmisten jatkuva uteliaisuus, ihmettely ja toisten sukujuurien kyseleminen. Ihmisistä on otettava selvää ja kaikkea jaanataan loputtomin kyselyin ja uteluin.

Ei siis mitenkään syyttä klassikko tämä, ja edelleen on Tulitikkuja lainaamassa lukemisen arvoinen huumorikirjallisuuden ystäville. Kovin suuresti vanhentunut teos ei ole, vaikka aikakausi monin paikoin näkyykin. Nykylukijalle teos on tosin täynnä kaikenlaista vähemmän tuttua sanastoa, etenkin jos hevoshommat ovat vieraita, mutta siinäpähän sivistyy – minäkin opin, miten luokkivaljastus on suomalais-ugrilainen ja venäläinen erikoisuus, jota ei edes Ruotsissa käytetä kuin metsäsuomalaisten keskuudessa. Samalla selvisi, mitä ovat ne rahkeet, joiden riittävyyttä usein ihmetellään.

Koska Lassilan kuolemasta on jo yli sata vuotta, Tulitikkuja lainaamassa löytyy tekijänoikeusvapaasti muun muassa Project Gutenbergistä. Tässä vuonna 2001 ilmestyneessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisemassa painoksessa on Kaisa Kurikan kirjoittama esipuhe ja kokoelma aikalaisarvosteluja. Niissä huomionarvoista oli Katri Valan arvio, jossa selostettiin kirjan juoni alusta loppuun hyvinkin yksityiskohtaisesti. Onneksi sellaista käsittelyä ei tänä päivänä pidetä tarpeellisena.

Kirjan takaa löytyy melkoinen tekijämies. Nimimerkistä huolimatta kyseessä on nimenomaan mies: Maiju Lassila on Algot Untola, monen kirjailijanimen (Irmari Rantamala, J. I. Vatanen, Liisa Vatanen) taakse piiloutunut perin erikoinen mies, joka valitettavasti teloitettiin sisällissodassa. Lassilan nimellä Untola kirjoitti humoristista realismia, ”kansankuvausta”. Sitähän tämäkin, alkujaan Elämän ihmeellisyys -nimellä tarjottu teos on.

Elämän ihmeellisyys näyttäytyy moninaisena sattumankauppana, joka teoksen tapahtumia ohjaa. Karnevalistinen ote asettaa rehevät kansanmiehet nokatusten kaupungin jähmeämmän elämän kanssa. Teos voitti valtion palkinnon, mutta Untola kieltäytyi palkinnosta, koska ei pitänyt teostaan palkitsemisen arvoisena merkkiteoksena. Jälkipolvet ovat sittemmin toisin todistanee, kun teoksesta on muotoutunut kestävä klassikko.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *