Tervetuloa

Tämä on Mikko Saaren blogi, joka on ollut olemassa muodossa tai toisessa vuodesta 2003. Täältä löytyy siis kaikenlaista, enkä ihan kaikkea välttämättä tänä päivänä allekirjoita. Sellaista se.

Tätä nykyä laitan tänne lähinnä kirjoista ja levyistä sellaisia kirjoituksia, jotka eivät ensisijaisiin kohteisiin sovi. Pääsääntöisesti kirjoitan kirjoista Kirjavinkkeihin, lautapeleistä Lautapelioppaaseen ja levyistä Kulttuuritoimitukseen. Kirjajuttujani voi seurata myös Goodreadsissa, muuten en sosiaalisessa mediassa ole erityisen aktiivinen.

Etsit luultavasti jotain näistä:

Tuoreimmat juttuni

Suositeltu artikkeli

Julkaistu
Kategoria(t): Sekalaista

Room Escape: Ballpit Takeover (Tampere)

Tutun leikkipaikan lelut ovat kadonneet lukkojen taakse. Kiusanhenki Pekka on lukinnut lelut, joten nyt on saatava leikkipaikka taas toimintakuntoon ennen kuin Pekka palaa takaisin.

Halusimme kesälle vielä toisen pakohuoneen, joten Tampereen vali­koimista päädyimme viimeiseen pelaamattomaan Room Escapen huoneeseen. Tämä oli sikälikin hyvä valinta, että huoneelle luvattiin vähän enemmän vaikeusastetta. Taustatarina oli aivan höpsö, mutta teema oli kiva ja toi mieleen kaikkien aikojen suosikkihuoneemme, Kuopion Hämmennyksen Päiväkerhon.

Vaikeusaste oli mukavan pelikokemuksen kannalta ihan­teellinen. Missään vaiheessa ei tullut kiire ja paniikki, mutta toisaalta tekemistä riitti pidemmäksi aikaa, eikä tarvinnut lopettaa puolen tunnin jälkeen. Pari vihjettä piti pyytää. Toinen niistä oli perinteinen ”joo, teitte ihan oikein, tehkää lisää vain”-vihje, jollaisia olemme ennenkin saaneet, toinen taas kehotti penkomaan paikkoja tehokkaammin. Muuten pulmien kanssa ei hirveästi tarvinnut jumittaa.

Ennen kaikkea täällä oli vähän muutakin kuin ihan pelkkää numero­lukon renkkausta. Sitä aina arvostamme. Tehtävissä pääsi tekemään muutakin. Pulmatkin olivat paikoin oivaltavia. Minusta tämä on Tampe­reen Room Escapen nykyisestä huonetarjonnasta (Out of Mars, The Secret Cabin ja The Detention) paras.

Sinulla on oikeus määritellä polku, jolla sinun on hyvä elää

Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin
WSOY, 2022
226 s.

Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttanut Ujuni Ahmed on kulkenut pitkän ja hankalan tien aikuisuuteen. Tämän kirjan Ahmed on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa tavoitteenaan maailma, jossa kaikilla ihmisillä olisi samat oikeudet taustasta, sukupuolesta, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai yhteisöstä riippu­matta. Nyt tämä ylevä tavoite ei toteudu.

Kirja aloittaa rajoista. ”Vapaudet ja oikeudet kuuluvat valkoisille pojille, valkoisille tytöille ja ruskeille pojille. Ruskeille tytöille kuuluvat säännöt, velvollisuudet ja rajat.” Miten vapauttavaa on nähdä Spice Girlsin Mel B ja mahdollisuus astua elämän tiukkojen rajojen yli, nähdä omalta itseltä näyttävä nainen tekemässä asioita, joiden on ajatellut kuuluvan vain valkoisille.

Kaksoiselämästä kertova elämä kertoo ristiriitaisesta suhteesta huivin käyttöön. Ahmedille muodostui jossain kohtaa kaksoiselämä, jonka toisessa osassa huivi pysyi tiukasti päässä ja toisessa se lähti heti pois. ”Kotona oli jatkuvasti paha olla. Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa.” Tämä ristiriita johti lopulta karkailuun. Kun kotona ei ole turvallista tai hyvä olla, kotoa lähdetään. Tässä Ahmed esittää tiukkoja vaatimuksia viranomaisille, mutta perustelluilta nämä minusta kuulostavat:

Viranomaisten on suhtauduttava vähemmistöyhteisöissä kasvavien lasten ja nuorten oikeuksien polkemiseen, heihin kohdistuvaan rajoittamiseen, kontrolliin, väkivaltaan ja sen suhkaan yhtä vakavasti kuin siihen suhtauduttaisiin valkoisten nuorten kohdalla. Ei voi olla niin, että syyt, jotka aiheuttavat vähemmistöyhteisöissä kasvaville tytöille pahoinvointia ja ajavat heitä hatkoihin kotoa, ovat tabuja suomalaisille viranomaisille.

Yksi väkivallan muoto on tyttöjen silpominen, joka on somalikulttuuris­sa edelleen tuskallisen yleinen asia. Silpominen ei kuulu uskontoon, Koraani ei sano siitä mitään. Toinen ongelma on lapsien katoaminen: somalilapsia vain katoaa jonnekin. Sitä, minne nämä lapset menevät, ei ole erityisemmin tutkittu, mutta pakkoavioliitot ja liiasta länsimaistu­misesta rankaiseminen ovat ainakin tavanomaisia kohtaloita. Viran­omaiset ovat Ahmedin mukaan täysin haluttomia tutkimaan asiaa. Jotain edistystä on sentään saavutettu: tyttöjen oikeuksia ja silpomis­kieltoa on ajettu Suomessa eduskunnan tasollakin.

Ahmedin suhde uskontoon on mielenkiintoinen. Islam nähdään Suo­messa lähes yksinomaan pahana, mutta paljolti on kyse tulkinnoista ja erilaisista näkemyksistä. Saudilähtöinen poliittinen islam on naisia alistavaa ja väkivaltaista, mutta esimerkiksi Somaliassa vallitsi aikai­semmin paljon avoimempi, rennompi ja vapaamielisempi islamin käsitys. Suomessa somaliyhteisö on omaksunut tiukemman linjan, osin moskeijoissa vaikuttavien jyrkkälinjaisten imaamien vuoksi.

Kirja loppuu tiukkaan puhutteluun valkoisille feministeille. Valkoiset feministit ovat vaatineet Ahmedia puhumaan sensitiivisesti silpomi­sesta, äärimmäisestä väkivallan muodosta, jonka uhri Ahmed on ollut. Ajatus tuntuu näin tarkasteltuna aivan järjettömältä. Jos valkoinen nainen raiskataan, vaaditaanko häntä puhumaan sensitiivisesti, ettei raiskaavien miesten mieli pahoitu? Säännöt eivät ole kaikille samat ja ruskeat tytöt ovat ne, joilla on kaikista tiukimmat säännöt.

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on varmasti todella arvokas ja tärkeä kirja ruskeille tytöille, jotka ovat samankaltaisessa asemassa kuin Ahmed on ollut. Toivottavasti kirja löytää tiensä mahdollisimman monen tällaisen tytön käsiin. Muidenkin tämä kuitenkin pitäisi lukea. Minulle valkoisena miehenä kirjan keskeisintä sisältöä oli ymmärrys siitä, millaista somalityttöjen elämä voi olla. Useimmat Suomessa ovat 2020-luvulla, mutta somalityttöjen elämä on kuin 1950-luvulta: tyttö­jen elämä on velvollisuuksien raskauttamaa ja täynnä uskonnon­ope­tusta, kotitöitä, sisaruksista huolehtimista ja muuta työtä. Vapaus kuu­luu vain pojille ja tyttöjen elämää rajoitetaan monin tavoin.

Tähän on saatava muutos. Somalikulttuuri ei ole hyväksyttävä peruste sille, että Suomessa on monentasoisia ihmisoikeuksia. Valkoisilla ja ruskeilla tytöillä ja pojilla on oltava samat perusoikeudet. Jos yhteisö­jen asioihin ei puututa, eri sääntöjä noudattavat varjoyhteiskunnat voi­vat hyvin. Miten näihin asioihin saadaan puututtua on epäilemättä vaikea kysymys – mutta se ei saa olla selitys sille, miksi ei puututa lainkaan.

Jos haluat saada tarinallista näkökulmaa näihin asioihin, Nura Farahin Lumimaa-novellikokoelmassa on kertomuksia, jotka havainnollistavat monia Ahmedin esiin nostamia asioita fiktion keinoin.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Ooppera on ideana mahdoton

Minna Lindgren: Minun oopperani
Teos, 2022
412 s.

Ooppera on, pakko myöntää, jäänyt minulle taiteenlajina hivenen vie­raaksi. Olen kyllä suhtautunut siihen uteliaisuudella, muun muassa oivallisen Antti Holman oopperajuhlat -radiosarjan muodossa. Itse olen tainnut nähdä vain yhden oopperan, Veronassa esitetyn Puccinin Turandot’n. Muuten oopperaa toki tunkee kulttuurista monelta suun­nalta, viimeksi esimerkiksi Heikki Kännön oivallisessa Ihmishämärä-teoksessa, joka perustui hyvin vahvasti Wagnerin teoksiin.

Joten, miksipä ei oopperaa? Etenkin kun matkaoppaaksi saadaan humoristisen musiikkikirjoittelun mestari Minna Lindgren, jonka musiikkipakinat ovat olleet aina mieluista luettavaa. Kun kirjassa on vielä Ville Rannan kuvitus, niin jo vain on vaikea sanoa ei tälle epätäydelliselle oopperahistoriikille!

Lindgren täräyttää heti alkuun tiukan väitteen: oikeita oopperasäveltä­jiä on vain viisi. He ovat Claudio Monteverdi, Wolfgang Amadeus Mozart, Giuseppe Verdi, Richard Wagner ja Giacomo Puccini. Näi­den säveltäjien kautta hahmotellaan oopperataiteen historiaa alkaen Monteverdin Orfeuksesta (1607) ja päättyen Puccinin Turandot’hon (1924). Sivussa toki mainitaan muitakin säveltäjiä ja maineikkaimpia teoksia – ei kai voi puhua oopperasta ilman Bizet’n Carmenia ja Rossinin Sevillan parturikin mainitaan ja on tässä luku venäläiselle oopperataiteellekin, mutta silti – tämä perusviisikko on se, joka perin­pohjaisimmin käydään läpi.

Lindgren esittelee näiden säveltäjien myötä oopperataiteen kehitys­kaaria. Kovasti tämä taidemuoto onkin kehittynyt! Keskeisimmät teok­set esitellään perinpohjaisten juonikuvausten kautta: nämä selonteot lukemalla osaakin sitten kuunnellessaan hahmottaa mitä tapahtuu, noukkia oopperoiden oleelliset elementit ja tarvittaessa päteä ooppe­raseuralleen väliajalla. Lindgrenin kepeän vitsikäs kirjoitustyyli toimii ja Rannan kuvitus keventää mukavasti. Minun oopperani on vakavasti otettava ja viihdyttävä yhtä aikaa. Mahtaako suomeksi juuri tämän pa­rempaa johdatusta oopperan pariin ollakaan, tuskinpa. Ainakin minulle jäi lukemisesta vähintäänkin orastava mielenkiinto nähdä joskus oopperaa.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kuuluisan murhan kaiku

Ragnar Jónasson: Saari (Drungi)
Tammi, 2021
Suom. Oona Nyström (englanninnoksesta The Island)
297 s.

Islantilainen poliisi Hulda Hermannsdóttir tuli tutuksi Ragnar Jónassonin kirjasta Pimeys. Siinä kuvattiin Huldan viimeisiä vaiheita ennen eläköitymistä poliisivoimista. Nyt Ragnar jatkaa Huldan elämän­tarinaa ottamalla loikan reilut kymmenen vuotta taaksepäin. Hulda on tässä kirjassa viisikymppinen ja asettunut elämään itsekseen ilman miestään ja tytärtään. Työelämässä Hulda vaikuttaisi olevan jumissa: vaikka hän on pätevä, naisena ei vain poliisivoimissa edetä, vaan vähemmän kokeneet miehet menevät urapolulla ohi vasemmalta ja oikealta.

Saari käsittelee kahta rikostapausta kahdella aikatasolla. Kirjan nyky­hetki on 1990-luvun lopussa, jolloin neljän ystävyksen joukko kokoon­tuu syrjäiselle saarelle. Yksi heistä kuolee. Voi olla, että kyseessä on onnettomuus, mutta paikalle hätiin kutsuttu Hulda pitää muuta seu­ruetta jotenkin epäilyttävänä: jotain outoa tässä porukassa on, ja Hulda on myös varma, ettei hänelle kerrota kaikkea.

Pian käykin ilmi, että seurueella on yhteyksiä aikaisempaan rikosta­paukseen kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloin nuori nainen löytyi kuolleena syrjäiseltä mökiltä. Huldan ohi etuillut Lýdur ratkaisi tapauk­sen silloin näyttävästi ja nopeasti. Liittyvätkö nämä tapaukset jollain lailla toisiinsa? Ainakaan samasta syyllisestä ei voi – sattuneista syistä – olla kyse – vai voiko olla, että alkuperäisessä tutkinnassa on hutiloitu ja väärä henkilö tuomittu ensimmäisestä murhasta?

Koska Ragnar Jónasson on näppärä kirjoittaja, hän mahduttaa noin 300-sivuiseen kirjaan vielä yhden juonteen. Huldan isän nimihän ei ole Herman, kuten patronyymi antaisi ymmärtää. Hermann voi viitata myös sotilaaseen: Islanti miehitettiin toisen maailmansodan aikana ja sen seurauksena syntyi joukko lapsia ulkomaalaisten sotilaiden ja islantilaisten naisten välisistä suhteista. Hulda on yksi näistä lapsista ja yrittää etsiä isäänsä.

Saari on oikein mainio kirja. Huldan tarina avautuu mielenkiintoisella tavalla. Sarjassahan on kiinnostavaa se, miten se kulkee lopusta alkuun. En tiedä, onko tässä nyt varsinaisesti mitään syytä, miksei tätä voisi lukea perinteisempäänkin suuntaan – se ehkä selviää, kunhan saan luettua vielä sarjan kolmannen osan – mutta kyllä tämä näin päin vain vaikuttaisi oikein hyvin toimivan. Ei haittaa, että Huldan myöhem­mät käänteet ovat tiedossa etukäteen. Kyllä tästä silti uutta oppii Huldan elämästä ja vaiheista. Taitavasti kirjoitettua tekstiä ja Oona Nyströmin suomennos toimii, vaikka onkin tehty englanninkielisen käännöksen kautta.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Prekaarinen torso on keittiössä laittamassa ruokaa

Sini Silveri: Titaanidisko
Poesia, 2020
66 s.

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini Silverin Titaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Osin tämä tuo kuitenkin mieleen Silja Järventaustan runot, joiden kanssa minulla oli myös vaikeuksia. Säe ”Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti” voisi olla Järventaustan kynästä. Joku tässä tyylissä vain hiertää.

Kokoelmalla on Luhtavaaran lisäksi muita ihailijoita; Janne Löppösen arvio Kiiltomadossa on paitsi myönteinen, myös huomattavan perin­pohjaisen analyyttinen. Kannattaa suunnata sen pariin, jos haluaa syvemmän sukelluksen siihen, mistä Titaanidisko saattaisi kertoa. Minulle tämä oli nyt tällä kertaa turhan vaikeasti avautuvaa tekstiä.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat