Tekijä: Mikko Saari

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 8 : Vanki
Otava, 1994
Suom. Inkeri Tuomikoski
411 s.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksannen osan nimessä on ranskaksi hivenen enemmän informaatiota: La Prisonnière on feminiini. Nimen vanki lienee siis Albertine, jonka kertoja on ottanut kotiinsa asumaan ja jonka elämää tämä kontrolloi perusteellisesti. Samalla kertoja itse on Albertinen hallitsemisen vanki, niin paljon hän joutuu energiaansa ja tarmoaan ohjaamaan suojellakseen itseään Albertinen muihin naisiin kohdistamilta haluilta. Asetelma on jotenkin aivan vinksahtanut.

Albertinen läsnäolo, elämäni Albertinen kanssa riisti minulta tuon kaiken. Riisti minulta? Eikö minun päinvastoin olisi pitänyt ajatella: lahjoitti minulle? Ellei Albertine olisi elänyt kanssani, ollut vanki, olisin kuvitellut ja syystäkin kaikkia näitä naisia hänen halunsa, hänen nautintojensa mahdollisina, todennäköisinä kohteina He olisivat näyttäneet minusta tanssijattarilta, jotka pirullisessa baletissaan edustavat yhden kiusauksia, ampuvat toisen sydämeen nuoliaan. Kuinka olisinkaan vihannut ompelijattaria, nuoria tyttöjä, näyttelijättäriä. Kauhistukseni kohteina he olisivat minun kannaltani jääneet maailman kauneuden ulkopuolelle. Albertinen orjuus pelasti minut kärsimästä heidän kauttaan, palautti heille paikan universumin ihanuudessa. Vaarattomina, ilman sydäntä haavoittavaa mustasukkaisuuden tutkaintaan heitä saattoi rauhassa ihailla, hyväillä heitä katselillaan, kenties perusteellisemminkin vielä, jonakin päivänä. Vangitessani Albertinen olin saman tien palauttanut maailmankaikkeuteen kaikki nämä silkkisiivet, jotka havisivat puistokujilla, tanssiaisissa, teattereissa ja houkuttelivat minua nyt uudelleen, koska hän ei enää voinut langeta niitten houkutuksiin. Ne tekivät maailmasta kauniin.

Eli siis: kertoja haluaisi kuolata himokkaasti kaduilla ja teattereissa kohtaamiaan naisia ja mieluusti päästä heidän kanssaan petipuuhiin, mutta niin kauan kuin Albertinen elämää ei rajoiteta, jokainen nuori nainen vaikuttaa kammottavan himokkaan lesbo-Albertinen potentiaaliselta petikumppanilta, johon pitää suhtautua kaikille mustasukkaisuuden kärsimyksillä. Kun Albertine on kertojan tiukassa otteessa, eikä saa liikkua vapaasti ulkomaailmassa, nämä nuoret naiset vapautuvat taas kertojan vapaasti himoittaviksi. Missään kohtaa ei luonnollisesti pysähdytä miettimään, mitä kaikki nämä nuoret naiset mahdollisesti haluavat: he ovat yksinomaan himojen kohteita, joko kertojan tervehenkisen mieskatseen ja -käpälöinnin tai Albertinen sairaalloisten lesbohalujen.

Tämähän on tietysti mitä tervehenkisin lähtökohta ihmissuhteelle. Piinallinen pyristely Albertinen epäiltyjen halujen ympärillä käy mallikelpoisesta esimerkistä, miten toimii välttelevä kiintymyssuhde. Kertoja vuoroin työntää Albertinea poispäin ja vetää tätä puoleensa. Siinä missä aikaisemmissa teoksissa on pyöritty paljon seuraelämän pyörteissä, nyt Proust kääntyy sisäänpäin. Vanki kertoo mustasukkaisuudesta, eikä Albertinella taida olla asiassa juurikaan merkitystä: hän ei ole oikeastaan edes todellinen henkilö, vaan ennemmin tyhjä taulu, johon kertoja voi heijastaa ja projisoida omia halujaan ja toiveitaan.

Ei niistä seurapiireistä tietenkään täysin irti päästä. Proust revitteleekin kunnolla, kun paroni de Charlus ajautuu konfliktiin rouva Verdurinin kanssa. Paronin suojatti viulisti Morel esiintyy Verdurinien järjestämässä tilaisuudessa, jossa de Charlus käyttäytyy hävyttömästi isännän elkein ja tämän omista piireistään kutsumat aateliset näyttävät kaikki kehnon kasvatuksensa piirteet. Madame Verdurinin kosto on nopea ja julma: hän iskee Morelin ja de Charlusin väliin häikäilemättömästi. Illan kulku on melkoista draamaa. Luonnollisesti kertoja on paikalla ennen kaikkea siksi, että Albertine halusi osallistua illallisille. Hän saa keploteltua Albertinen olemaan osallistumatta, mutta menee sitten itse paikalle selvittääkseen, ketä Albertine olisi tilaisuudessa halunnut tavata.

Vanki on kiehtova, vetävä teos. Kirjassa on paljon käänteitä ja kertojan ja Albertinen välinen parisuhdetanssi on erittäin kiinnostavaa. Onneksi sama meno jatkuu sarjan seuraavassa osassa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 7 : Sodoma ja Gomorra I-II
Otava, 1989
Suom. Inkeri Tuomikoski
552 s.

Heinäkuun Marcel Proustin kohdalla osasin odottaa vähän raskaampaa luku-urakkaa, onhan Sodoma ja Gomorra I-II suomennetun sarjan paksuin yksittäinen nide. 552-sivuisen kirjan parissa menikin hyvinkin kolme viikkoa, eli valtaosa heinäkuusta. Jako kahteen osaan on tässä melko epätasainen: ykkösosa on alle 40-sivuinen ja loput kirjasta on sitten kakkososaa.

Ykkösosassa kertoja pääsee salakuuntelemaan paroni de Charlusin ja räätäli Jupienin kohtaamista. Tikkaille olisi voinut nousta ja avata tuuletusluukun kuullakseen paremmin, mutta kertoja arastelee metelöintiä. Mutta suotta:

Sillä siitä mitä Jupienin puolelta ensi hätään kuulin, ja se supistui epäselviin äännähdyksiin, saattoi päätellä että montakaan sanaa ei tullut vaihdetuksi. Tosin ne äännähdykset olivat niin rajuja, että ellei niihin olisi aina yhtynyt samantapainen valitus oktaavia ylempänä, olisi voinut luulla että jotakuta parastaikaa kuristettiin viereisessä huoneessa, minkä jälkeen murhaaja peseytyi yhdessä kuolleistanousseen uhrinsa kanssa hävittääkseen rikoksensa jäljet. Myöhemmin päättelin, että jos mikä on yhtä kovaäänistä kuin kärsimys niin nautinto, etenkin kun siihen liittyy – lapsensaamisen pelosta ei tässä tapauksessa voinut olla kysymys Kultaisen legendan epätodennäköisestä esimerkistä huolimatta – välitön tarve siistiytyä.

Kertojahan todisti lesbistä rakkautta jo ensimmäisessä osassa, mutta nyt hänen homotutkansa saa melkoisen potkustartin. Homoseksuaalisuus on kantava teema kirjassa, niin miesten kuin naisten osalta, mutta suhtautuminen vaihtelee. Miesten välinen homoseksuaalisuus nähdään ilmiönä, joka yhteiskunnassa on, johon voidaan suhtautua vähän paheksuen, mutta jos homot ovat salaa keskenään, asia on ihan ok. Naisten välistä homoseksuaalisuutta taas miehet kauhistelevat ja pelkäävät liki hysteerisesti.

Kertoja palaa jälleen Balbeciin, joka saakin toimia näyttämönä isolle osalle kirjan tapahtumista. Lukija pääsee taas tutustumaan Pariisista tuttuihin Verdurineihin, sillä he ovat vuokranneet linnan Balbecin seudulta ja kestitsevät siellä sisäpiiriään. Ohjelmassa on paljon paroni de Charlusin ristiriitaisen ja räiskyvän toiminnan tarkastelemista hänen homoseksuaalisuutensa valossa. Charlusin vierailu Verdurinien päivällisillä Balbecissa on melkoinen episodi. 

Kertoja puolestaan näyttäytyy edelleen varsin kammottavana tyyppinä, erityisesti suhteessaan naisiin. Melkoisen välttelevältä näyttää toiminta ja etenkin Albertinen kanssa kertoja käy aikamoista peliä, jossa vuoroin lähennytään ja vuoroin vetäydytään tai työnnetään pois. Suuresti kiinnostaa paronitar Putbusin kamarineidon saapuminen Balbeciin; luotettavan lähteen mukaan kyseinen kamarineito työskentelee myös ilotaloissa, eli olisi kertojalle helppo, mutta laadukas saalis. Ei mitään ihana ihminen tämä kertojamme, mutta lukijana pyristely ristiriitaisten intohimojen keskellä on toki viihdyttävää. Lopulta pelko Albertinen lesbisistä taipumuksista saa kertojan paniikinomaiseen lähentymiseen.

Pidin alun kankeammin etenevien osien jälkeen Guermantesin tietä jokseenkin helppolukuisena ja sujuvana. Sodoma ja Gomorra oli taas paluuta työläämpään Proustiin. Ei kai inhimillisyyden syvyyksien luotaamisen tarvitsekaan helppoa ja yksinkertaista olla. Osa Proustin viehätyksestä nousee varmasti siitä, miten ison työn takana lukeminen on. Sodoma ja Gomorra onkin sitten viimeinen osa, jonka Proust sai täysin valmiiksi asti. Seuraavasta osasta alkavat sitten postuumit osat.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Anne Muhonen: Älä unohda minua
Avain, 2021
70 s.

Luin Anne Muhosen tarinat vähän väärin päin, kun aloitin tuoreemmasta Greipinkeltainen tulevaisuus -romaanista. Se kertoi nuoresta Eerosta, joka pohdiskelee tulevaisuuttaan peruskoulun päättymisen jälkeen. Eero auttelee toisinaan Hillan kukkakaupassa. Tämä sarjakuva puolestaan kertoo Hillasta, joka ottaa Eeron TET-harjoitteluun kauppaansa.

Yksin viihtyvä Hilla saa soiton vanhalta heilaltaan Karilta, joka työskentelee nykyisin oppilaanohjaajana. Kari tyrkyttää unohtamaansa oppilasta Hillalle harjoitteluun. Hilla suostuu vastahakoisesti. Harjoittelu ei ala hyvin: Eero tulee myöhässä paikalle ja lähtee saman tien pois. 

Hilla joutuu Eeron myötä kohtaamaan oman menneisyytensä, jonka on halunnut unohtaa. Samalla albumi käsittelee paljon kohdatuksi ja huomatuksi tulemista: miten vaikeaa on nuorella, jota ei nähdä kunnolla – eikä se aikuisellekaan helppoa ole. Vaikka oma perhe ei voisikaan auttaa, onneksi hyviä ihmisiä löytyy muualtakin.

Muhosen piirrosjälki sopii tähän tarinaan erinomaisen hyvin. Nuortenkirjaksi luokiteltu sarjakuva sopii hyvin myös aikuisille: tarina on puhutteleva ja koskettava. Se on melko tiivis, eikä rönsyile turhia, vaan keskittyy olennaiseen eikä selitä kaikkea puhki. Hienoa työtä!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Eino Santanen: Kuuntele, romantiikkaa
Tammi, 2002
73 s.

Parin vaihtelevasti vastaanottamani kokoelman jälkeen yritän vielä päästä kiinni Eino Santasen runouteen. Nyt on vuorossa esikoiskokoelma Kuuntele, romantiikkaa vuodelta 2002. Se alkaa lupaavasti, ensimmäiset runot vaikuttavat varovasti puhuttelevilta. Aika pian sävy kuitenkin vaihtuu: ollaan taas siinä kulmikkuudessa, jota olen Santasen kokoelmissa ennenkin vierastanut.

Paikoin Santanen osuu kyllä hyvin. “Eläintarhassa on eläimiä vapaina ja vangittuina. Pieniä eroja.” Nimetön proosarunotykitys maanjäristyksistä, matalapaineista ja maanmiehistä on hurjan vimmaista tekstiä. Tässä on totisesti jotakin:

Tätä edeltävää matalapainetta, eloonjääneitä, iltapäiväisiä lauseita, ikäluokkien kohortteja jotka etenevät tätä katua päivittäin; tätä edeltävää fysiikkaa, koiria kirjavine palloineen ja luineen, puolipilvistä räntäsadetta ja erityistä piinaavaa mekaniikkaa. Junia. Lentokoneita. Uppoavia laivoja. Viime vuosisadan keksintöjen jylisevää sinfoniaa korvissamme: hysteeristä lentopelkoa, belgialaisia, kaikkien niiden vehkeiden ääniä; Verdun, Somme, shrapnellien tähtiä liekkeinä kauppalan yllä. Aikamerkkien kiihkoa, leikkeleiden ”turhaa kuolemaa”… Hotkaisuja-totuutta-rautaa, kimpaleittain balsamoitua lihaa ja maannielemiä eloonjääneitä.

Muuten Santanen tuntuu operoivan sellaisilla absurdiuden tasoilla, joita en tavoita. Ei Santanen tässä yksin ole. Silja Järventausta on kenties vähän samoilla linjoilla. Näen, että on tässä jotain, mutta minua se ei puhuttele. “Ostin toriämmiltä luoteja. / Lintui osui päähäni keskellä toria.” Mikäpä siinä. Luulen, että kolme yritystä riitti minulle nyt Santasen runoutta.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Éric Vuillard: 14. heinäkuuta
Siltala, 2021
Suom. Lotta Toivanen
205 s.

Ranskalaisen Éric Vuillardin kanssa ei voi mennä pahasti hukkaan. Lotta Toivanen on suomentanut Vuillardilta viisi romaania (jotka on julkaistu neljänä niteenä), joissa kaikissa yhdistyy historia ja fiktio kiehtovalla tavalla. Vuillard kirjoittaa historiallisista tapahtumista: natseista, Kongosta ja siirtomaavallasta, Ranskan sodista Indokiinasta ja nyt Ranskan vallankumouksesta. Hänen näkökulmansa on kuitenkin niin lähellä yksittäisiä ihmisiä, ettei ilman fiktiota pääse tällaiseen kulmaan.

Niin tässä 14. heinäkuuta -romaanissakin. Tässä ei yksittäisiä päähenkilöitä olekaan, on vain Pariisin kaduilla vellova ihmisten massa, josta Vuillard kiinnittää huomionsa johonkin yksittäiseen henkilöön, joka jollain tapaa erottuu joukosta kun Bastiljia valloitetaan 14.7.1789. Toisaalta kirjan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, nimineen ja ammatteineen, joita Vuillard on kaivellut historian arkistoista. Vuillard antaa heille äänen, vaikka se ei välttämättä ihan tismalleen juuri heidän äänensä olekaan.

Romaani on tiivis. Sivuja on vain parisataa, ja tähänkin lukuun on päästy vain taittajan kikkailuin. Tämä ytimekkyys on tuttua monista muistakin ranskalaisista romaaneista. Se toimii – mitä suotta venyttämään asiaa, kun näin paljon pystyy sanomaan näin vähällä? Kuten aina, Lotta Toivasella on sana hallussa. Hän on myös lisännyt kirjan loppuun pienen hakemiston selventämään joitain suomalaislukijalle kenties vieraampia käsitteitä. Hakemisto oli hyvä; jos jotain, se olisi voinut olla hivenen laajempikin.

Vuillard on loistava, eikä 14. heinäkuuta ole poikkeus. Se antaa hienon kuvan tapahtumista, joiden vuosipäivä vietetään edelleen Ranskan kansallispäivänä. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.