Lukuloki 2021

Lukuvuosi 2021 numeroina:

  • 185 luettua kirjaa (-3 viime vuodesta)
  • 48920 luettua sivua (-7372)
  • 3 arvostelukappaletta (±0)
  • 178 kirjastolainaa (-1)
  • 2 ostettua kirjaa (-3)
  • 2 muuten hankittua (+1)
  • 0 e-kirjaa (±0)
  • 0 ostettua e-kirjaa (±0)

Kirjailijoiden sukupuolijakauma pysyi entisellään: 143–46 naisten hyväksi. Tämä on osoittaunut sopivaksi.

Viime vuonna kiinnitin tarkempaa huomiota kirjoittajien jakaumiin vähän laajemminkin. Otin tavoitteekseni lukea enemmän rodullistettujen kirjailijoiden kirjoja, vähemmän angloamerikkalaista kirjallisuutta ja enemmän muuta eurooppalaista ja muun maailman kirjallisuutta.

Tavoitteet toteutuivat osittain. Rodullistettujen kirjailijoiden osuus kasvoi jonkun verran viime vuodesta, mutta angloamerikkalaisen kirjallisuuden määrä ei laskenut. Angloamerikkalaisista kirjailijoista aikaisempaa selvästi suurempi osuus oli kuitenkin ei-valkoisia. Eurooppalaisen ja muun maailman kirjojen määrä pysyivät tismalleen samoina kuin viime vuonna.

Loppuvuodesta aloin lukea runoja. Arvoin jonkin verran runokokoelmia kirjaston hyllystä sattumanvaraisesti, mutta sitten keksin lukea läpi Tanssiva karhu -palkinnon voittajat. Prosessi on työn alla.

Viime vuonna alkanut sosiaalisen median osallistumisen lisääntyminen sai päätöksensä. Lakkasin päivittämästä Instagram-tiliäni. Instagramin käyttäminen oli toisaalta palkitsevaa, toisaalta työlästä, sillä Instagramin 2000 merkin rajoitus vaati kirjoituksilta ylimääräistä editointia. Instagramista sai toisinaan oikein mukavaakin palautetta ja kontaktia muihin lukijoihin ja kirjailijoihin, mutta katsoin lopulta, että Instagramin ruokkima addiktiivinen käytös oli pahasta, enkä halunnut ruokkia Facebookin pahuuskoneistoa. GoodReadsista minut löytää edelleen.

Tähdillä merkityt ovat tarjonneet vuoden parhaita lukukokemuksia.

Tammikuu

Meri Luttinen: Myrskynsilmä
Marja Kihlström: Oikeilla nimillä
Alice Munro: Karkulainen
Ljudmila Ulitskaja: Daniel Stein
Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Han Han: Kolme porttia
Juha T. Hakala: Vähemmällä enemmän
Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan
Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia
Nelli Hietala: Varotoimia
Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Kerttu Vuolab: Valon airut
Mai Thi Nguyen-Kim: Kaikenlaista kemiaa

Helmikuu

Yu Hua: Elämänkaari
Liisa Stenberg: Vuosi Japanissa
Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
Ge Fei: Näkymättömyysviitta
Kate Elizabeth Russell: Vanessa ⭐️
Minna Eväsoja: Melkein geisha
Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa
Han Kang: Valkoinen kirja
Lina Gustafsson: Eläinlääkärinä teurastamossa
Terhi Tarkiainen: Pure mua ⭐️
Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista
Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Maaliskuu

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
JJ Bola: Naamiotta
Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Emine Sevgi Özdamar: Elämä on karavaaniseralji
Colson Whitehead: Maanalainen rautatie ⭐️
Kerttu Kotakorpi: Suomen luonto 2100
Maria Vanha-Similä: Pyykkilaudasta pillereihin
Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo
Kari Enqvist: Kangastuksia varjojen talossa
Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom.
Kaisa Pulakka: Kurittomat

Huhtikuu

Saara Turunen: Järjettömiä asioita
Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat
Tibor Noé Kiss: Inkognito
Leïla Slimani: Toisten maa
Holly Bourne: Teeskentelyä ⭐️
Paula Havaste: Saarelaislaulu
Toni Morrison: Toiseuden synty
Satu Rommi: Monsuunimantroja
Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Jan Erola, Sakari Heiskanen ja Salla Nazarenko (toim.): Kevät ilman kosketusta
Keigo Higashino: Myrkyllinen liitto ⭐️
Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema ⭐️
Koko Hubara: Bechi
Anni Sumari (toim.): Merenvaahdon palatsi
Avi Loeb: Elämää avaruudessa

Toukokuu

Elizabeth Strout: Olive, taas ⭐️
Simone de Beauvoir: Erottamattomat
Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille
Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
Mia Myllymäki: Kirosielu, rajanhaltia
Paul Nurse: Mitä on elämä?
Marjo Niemi: Kuuleminen ⭐️
Katri Kiukas: Kohtu on kaunein sana ⭐️
Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma
Marjo Niemi: Miten niin valo
Nina Gimishanova: Tatko
Louise Penny: Kuolettava kertomus ⭐️
Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema
Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi?
Jani Toivola: Rakkaudesta
Marjo Niemi: Juostu maa
Aura Sevón: Okulovulva
Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Kesäkuu

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät
Katri Naukari: Yhden puun tuho
TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
Ina Mikkola: Runkkarin käsikirja
Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi
Irene Vallejo: Papyrus ⭐️
Şebnem İşigüzel: Tyttö puussa
Eva Frantz: Suvisaari
Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti
Nelli Hietala: Maailmanlopun kahvila

Heinäkuu

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi
Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia
Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä
Niina Mero: Romanssin sankari
Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä
Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Milena Busquets: Tämäkin menee ohi
Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan
Marianna Kurtto: Hellä leijona
Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää
Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Elokuu

Richard Powers: Ikipuut
AS Byatt: Riivaus ⭐️
Virginia Woolf: Majakka
Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Luiz Ruffato: Tekokukkia
Elif Shafak: Kunnia
Saila Susiluoto: Kehrä
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
Alice Munro: Nuoruudenystävä
Anni Saastamoinen: Sirkka
Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Syyskuu

Holly Bourne: Vuosikirja ⭐️
Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja
B. B. Alston: Amari ja yön veljet
Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Anna James: Tilly ja kirjamatkaajat
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan
Ljudmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia
Kersti Juva: Tolkienin tulkkina ⭐️
Eveliina Talvitie: Kävin vaan uimassa, sisko
Kaj Korkea-aho: Punainen huone
Riina Tanskanen: Tympeät tytöt ⭐️
Sanna Kajander-Ruuth: Laman lapset
Annie Ernaux: Vuodet
Iris Hanika: Menneisyydenhallintalaitos
Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Lokakuu

Louise Penny: Kuolleet haudoissaan ⭐️
Chen Qiufan: Jättömaa
Miriam Toews: Naiset puhuvat
Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä
Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Anna Kontula: Pikkuporvarit
Sirpa Kähkönen: Vihreä sali
Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan
Julia Phillips: Katoava maa
Pentti Otsamo: Välittäjä
Susanna Clarke: Piranesi ⭐️
Sergei Lukjanenko: Kuudes vartio
Raven Leilani: Kiilto
Kim Thúy: Em
Lisa Taddeo: Eläin
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Marraskuu

Quynh Tran: Varjo ja viileys
Bryan Washington: Mitä meistä jää
Pirkko Saisio: Passio ⭐️
Valdur Mikita: Lingvistinen metsä
N. K. Jemisin: Viides vuodenaika ⭐️
Pauli Kallio: Ammatti : Käsikirjoittaja
Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Katriina Ranne: Maa kuin veri
Deborah Levy: Elämisen hinta
Charlotte McConaghy: Viimeinen muuttolintu
Sofia Blanco Sequeiros: Voitto
Meri Valkama: Sinun, Margot
Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä
Jukka Aalho ja GPT-3: Aum Golly
Salla Susiluoto: Dogma
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Edith Södergran: Levottomia unia
Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita
Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset
Virpi Vareinen: Kuten avata äkisti

Joulukuu

Kristiina Wallin: Kaikki metrit ja puut
Anna James: Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
Miska Karhu: Nimeni on Alex
Eeva-Liisa Manner: Paetkaa purret kevein purjein
Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää
Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Veera Antsalo: Pölyn historia
Deborah Levy: Uiden kotiin
Sirkka Turkka: Sielun veli
Pentti Holappa: Ankkuripaikka
Emma Puikkonen: Musta peili
Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua
Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Bo Carpelan: Taivas avoin sinussa
Nita Prose: Huonesiivooja
Mirkka Rekola: Taivas päivystää
Helen Macdonald: Iltalentoja
Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Harvennus
Anni Sumari: Mitta ja määrä
Tomi Sonster: Voimia
Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu ⭐️
Jyrki Kiiskinen: Kun elän
Rachel Cusk: Toinen paikka
Harri Nordell: Tomunhäikäisyvalo

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Epäoikeuden­mukaisuus­juttu

Johanna Vehkoo: Oikeusjuttu
Kosmos, 2021
213 s.

Toimittaja Johanna Vehkoon oikeusjuttu on ollut pitkällinen pöyristyksen aihe. Asianomistajan taktinen käräjöinti ja oikeuslaitoksen pilkanteko on jätetty tyystin huomioimatta ja Vehkoolle on väkisin ajettu tuomiota heikoilla perusteilla.

Vehkoon Oikeusjuttu kuvaa tähän asti tapahtunutta Vehkoon näkökulmasta. Teos on täysin yksipuolinen: siinä ei mainita asianomistajaa edes nimeltä. Hyvä niin. Asianomistaja on tässä vuosien varrella riekkunut omaa asiaansa julki aivan riittämiin, nyt on hyvä kuulla myös Vehkoon puoli asiasta.

Vaikka ei sinänsä olisi kiinnostunut Vehkoon kertomuksesta omasta tapauksestaan, Oikeusjuttu on merkittävä teos, sillä se tekee selväksi, miten vinksallaan suomalainen oikeusjärjestelmä on näiden kunnianloukkausjuttujen osalta. Laki on epämääräinen ja sen soveltaminen on aivan kummallista. Samoista lausunnoista voi saada tuomion tai sitten ei; syyttäjät ovat todella epäjohdonmukaisia näissä asioissa. Riippuu siis sattumasta, onko joku tietty lausunto rikollinen vai ei. Minusta olisi aivan kohtuullista, että ihminen voisi tietää toimiessaan, toimiiko lain vastaisesti vai ei.

On myös ilmeistä, että järjestelmässä on systemaattista vikaa. Esimerkiksi naisiin kohdistuvaa uhkailua ja väkivaltapuhetta vähätellään järjestelmällisesti. Internetin naisvihaa ei haluta kitkeä. Työmaa olisi valtava, ymmärrän sen, mutta kun edes ilmeisimpiin, omalla nimellä esitettyihin lausuntoihin ei oikein tahdota puuttua. Sitten kun joku yksityisessä Facebook-päivityksessä kutsuu natsia natsiksi, ollaankin menossa jo korkeimpaan oikeuteen.

Tässä kohtaa on helppo olla Vehkoon kanssa samaa mieltä: jos Vehkoon saama tuomio pitää korkeimmassa oikeudessa asti, syntyy todella vaarallinen, sananvapautta tukahduttava ennakkotapaus. Vehkoo sanoi rumasti, mutta ei pelkästi toisen nimittelystä pitäisi oikeuteen joutua; etenkin, kun nimittely on paikkansapitävää. Jos natseja ja rasisteja ei saa sanoa natseiksi ja rasisteiksi, kuinka yhteiskunnan järjestystä uhkaavaa äärioikeiston nousua voidaan estää?

Tappouhkauksiin, maalittamiseen ja vainoamiseen soisin puututtavan nykyistä herkemmin ja johdonmukaisemmin. Kunnianloukkauksen dekriminalisoimista sietäisi harkita. Tilalle voisi rakentaa jotain, joka suojaa tavallisia ihmisiä tehokkaammin verkon väkivaltaisilta, sananvapautta vaimentavilta öyhöttäjiltä. Oikeuslaitoksen tulisi myös olla nykyistä paremmin selvillä äärioikeiston käyttämistä menetelmistä, kuten ilkivaltaisista oikeusjutuista – joita Vehkoon jutun asianomistaja esimerkiksi on tehtaillut liukuhihnalta.

Myös median vastuu korostuu. Trollien provokaatioiden oikeanlainen käsittely edellyttää tarkkuutta, hyvää media- ja meemilukutaitoa ja huolellista työtä, ja sille nykymediassa ei tunnu olevan hirveästi kysyntää. Tehtävä ei ole helppo, mutta toisinaan trollit pitäisi vain vaieta kuoliaaksi. Kaikkea typerää ölinää ei pidä nostaa otsikoihin, eikä äärioikeiston pidä antaa kontrolloida julkista keskustelua. Toisaalta esimerkiksi kansanedustajien rasismia ja fasismia sietäisi haastaa enemmänkin.

Vehkoon tapaus on surullinen juttu, kun huomioi kaiken sen inhimillisen kärsimyksen, mitä tästä vuosien mittaiseksi venyneestä prosessista on seurannut. Tätäkin voi huomioida yleisemmällä tasolla: ovatko oikeusprosessit liian pitkiä ja raskaita? Jälleen kerran: monivuotinen, raskas ja kallis oikeusprosessi siitä, että nimittelee jotakuta Facebook-päivityksessä? Missä kohtuus?

Oikeusjuttu on tunteita kuumentava teos, mutta toivoisin kovasti, että mahdollisimman moni toimittaja ja oikeuslaitoksen edustaja ainakin sen lukisi.

Päivitys 11.1.2022: Korkein oikeus on kumonnut Vehkoon tuomion. Lue lisää YLE:n uutisesta.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Rujon uskonnollista runoutta

Tomi Sonster: Voimia
Oppian, 2021
77 s.

Tomi Sonsterin viides runokokoelma Voimia liikkuu alisessa ja toisissa todellisuuksissa. Kieli ja kuvasto on rujoa, mihin jo kansikuvakin antaa viitteitä. Se ei ole Sonsterin tuotantoon tutustuneille uutta.

Kokoelma alkaa kiinnostavasti. ”Jouduin viisivuotiaana sairaalaan / änkytyksen takia. Minua tutkittiin kuukausi. / […] Lääkärit ottivat / päästäni elimen, jolla olisin voinut liikuttaa / esineitä ajatuksen voimalla, / muodostaa kouran pölystä ja liasta.”

Tunnelma kuitenkin latistuu. Groteskien kuvien vyörytys turruttaa, eikä Sonsterin uskonnollinen kuvasto puhuttele, Jeesus sitä, Jumala tätä ja Antikristus tuota. Runojen kieli tuntuu itsetarkoituksellisen rajulta ja samalla jotenkin naivilta. Vähän kuin katselisi naivistista maalausta, jossa kuvataan seksiä, väkivaltaa ja kaikenlaista yliluonnollista ja outoa.

Jää siis vähän nuiva tunnelma; Sonsterin kuvakieli ei puhuttele, nämä kuvat eivät miellytä.

Kysyn tietäisikö hän, miten suojautua hautausmaalta,
se yritti oksina pureutua takaraivoihimme
ja saada meidät masentuneiksi pahentamalla muistojamme.
Se halusi että tekisimme itsemurhan, niin se saisi lisää tietoa,
kun meidät haudattaisiin sen sisään.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Mitä mikäkin on ennen kuin tunnetaan

Eva-Stina Byggmästar: Onnenvaellus käydään varvasjuoksua
Tammi, 2002
Suom. Hannimari Heino
93 s.

Suomenruotsalainen Eva-Stina Byggmästar tuli eteeni Tanssiva karhu -palkinnon voittajien listalta. Vuonna 1995 toinen palkinnon voittajista oli Byggmästarin kokoelma Framåt i blått. Sitä en käsiini saanut, Tampereen kaupunginkirjaston kokoelmat ovat ruotsinkielisen runouden osalta kapeat, mutta onneksi on tämä Hannimari Heinon toimittama ja suomentama valikoima Byggmästarin tuotannosta, jossa tuostakin palkitusta kokoelmasta on runoja.

Mutta jättipä kylmäksi! Byggmästar leikittelee kielellä, luo uusia yhdyssanoja, rikkoo syntaksia, mutta samalla merkitykset lipeävät minun käsistäni tavalla, joka ei miellytä. ”Mitä on rikkaruoho, mitä mikäkin on ennen kuin tunnetaan / sen vaikutus”, kysyy Byggmästar, enkä minä oikeastaan osaa vastata. Otetaan esimerkki:

Pöksyistä. hep.
motto, katkoa
niistä hontelo lannehanka tai tukala aitaus.

Ylämaanlikka.
ei tuuliajoa. Pikku Tuuli.

Jänöjussi joka nukkuu riippumaton lenkissä. kirjoitustapa
pallopompulle eikä ole mitään mistä tulee nolla –

Siis mitä? Monethan sanovat, etteivät jaksa lukea runoja, koska kokevat etteivät ymmärrä niitä. Pidän ymmärtämistä yliarvostettuna, mutta tässä kohtaa minunkin on kyllä todettava, että mieluusti ymmärtäisin enemmän. Minulle tämä runo näyttäytyy lähinnä nonsensenä, eikä siinä ole sellaista kielen tasoa, joka itsessään kiinnostaisi.

Onneksi kaikesta ei ole pakko pitää, eikä huononkaan osuman parissa tarvitse pitkään viettää. Ja tämä sentään oli hyvä:

Kerran oli kuussa metsiä, virtoja
ja meri, ovat ne siellä vieläkin –
kuolema on vain se neula joka
aukaisee silmän niin että viimein
voit nähdä, valon
jossa me elimme.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Mestarillista arkisuutta

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Tammi, 1995 (2. painos 2011)
Alkuteos Open Secrets (McClelland and Stewart, 1994)
Suom. Kristiina Rikman
328 s.

Alice Munro on yksi Kanadan kansallisaarteita, äärimmäisen luotettava kirjailija, jonka novellikokoelmista tietää aina, mitä saa: vähäeleisiä kertomuksia, joiden juoni on toissijaista ja pääosassa on jonkinlainen oivallus. Tässä Munroa on verrattu Tšehoviin. Munro kirjoittaa kuitenkin lähes yksinomaan naisnäkökulmasta.

Kuten aina, tässäkin novellikokoelmassa ollaan vankasti Ontariossa. Varhaisimmat tarinat sijoittuvat 1800-luvun puolelle, tuoreimmat sen verran pitkälle 1900-luvulle, että uudelleenkouluttautuminen tietokonemyyjäksi on ajankohtaista. Novellit nivoutuvat osin toisiinsa, monet niistä sijoittuvat Carstairsiin kaupunkiin ja niissä esiintyy samoja henkilöitä. Kokoelman kantavana teemana on rakkaus ja sen vaikutukset ihmisten elämään.

Ensimmäisessä novellissa ”Tuulentupia” pääosassa on Louisa, joka työskentelee Carstairsin kirjastonhoitajana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hän saa kirjeen haavoittuneelta sotilaalta, Jack Agnew’lta, joka asioi kirjastossa ennen päätymistään sotaan. Kirjastonhoitaja oli jäänyt Agnew’n mieleen, joten hän kirjoittaa tälle, Louisa vastaa ja näin alkaa jonkinlainen kirjeromanssi. Pari vuotta myöhemmin sodan jälkeen Louisa, joka edelleen asuu Kauppahotellissa, kertoo toiselle hotellivieraalle tarinaa siitä, mitä sodan loputtua tapahtui, kun sotilas palasi takaisin Carstairsiin – ja meni naimisiin aivan toisen naisen kanssa. Tarinaan palataan vielä parilla eri aikatasolla ja eri näkökulmista, ja juuri se Munrossa onkin niin ihastuttavaa.

Tarinoissa kiehtoo myös niiden epämääräisyys. Kaikkea ei todellakaan kerrota sellaisenaan, juuri niinkuin se tapahtui. Selvimmin tämä näyttäytyy ”Albanialainen neitsyt”-novellissa, jossa kerrotaan tarinaa Albaniassa syrjäseuduilla matkaillessaan ryöstetyksi tulleesta naisesta, joka päätyy asumaan pieneen albanialaiskylään. Tätä tarinaa kertoo Carstairsissa kirjakaupan pitäjälle omaperäinen Charlotta. Tapahtuuko tarina todella Albaniassa? Sitä lukija ei lopulta voi tietää.

Alice Munro on todella taitava rakentamaan novellejaan. Tarinat ovat helppolukuista tekstiä, liikkuvat enimmäkseen hyvin pienissä, arkisissa ja kotoisissa ympyröissä, eivätkä sinänsä kerro oikein mistään – mutta samalla ne ovat täynnä herkullisia merkityksiä. Kuten Hannu Sinisalo Kirjavinkit.fi:n arviossaan osuvasti sanoo: ”Munron tarinat ovat hyvin hienovaraisia, eikä tarinan tärkein käänne ole varmastikaan kaikkien lukijoiden mielestä samassa kohdassa.”

Keltaisen kirjaston kirjojen kansiliepeissä on usein vähän tarpeettomankin pitkät ja perusteelliset juonitiivistelmät. Tällä kertaa ei ole sitä huolta, että tiivistelmä paljastaisi liikaa kirjan sisällöstä; päinvastoin, kansiliepeen tekstillä ei nimittäin tunnu olevan juurikaan yhteyttä näihin novelleihin.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat