Essee misandriasta

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä
S&S, 2021
Suom. Saana Rusi
76 s.

Kuinkakohan suuren kohun tämä Pauline Harmangen pamfletti olisi saanut aikaan, jos Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja ei olisi vaatinut sen vetämistä pois myynnistä? Mikäpä vetäisi huomiota kirjan puoleen sen tehokkaammin. Ajatus kirjan kieltämisestä on tietysti lähinnä pöyristyttävä.

Perinteinen feministinen tapa katsella asioita on kääntää sukupuoliroolit päin vastoin ja tuumia sitten, miltä asiat siinä valossa näyttävät. Ilmeistä tietysti on, että vastaavasti naisten vihaamista käsittelevä kirja saisi toisenlaisen vastaanoton, mutta yhtä ilmeistä on, että naisviha ja miesviha eivät millään mittapuulla ole symmetrisiä ilmiöitä: esimerkiksi vuonna 2017 pari- ja lähisuhdeväkivallan aikuisista uhreista 76,3 prosenttia oli naisia ja tekijöistä noin 80 prosenttia oli miehiä.

Ei siis ihme, jos pistää vihaksi, ja nimenomaan miehiä kohtaan. Ja niin, #notallmen, mutta samaan aikaan naisten ahdistelijat ovat kuitenkin käytännössä aina miehiä ja siten ajattelutapa, jossa jokainen mies on lähtökohtaisesti epäilyttävä ja mahdollinen ahdistelija on yhtä aikaa surullinen ja täysin ymmärrettävä. Miehenä, joka pitää naisia täysivaltaisina kaikkia ihmisoikeuksia nauttivina ihmisinä, tilanne on inhottava. En haluaisi tulla niputetuksi samaan ryhmään naisia vihaavien miesten kanssa, mutta ymmärrän, jos joku nainen ei aina jaksa erotella.

Asia siis hyvä, entäs itse teos? No, kohupamfletti, siis melkoisen pieni lipari, reilut 60 sivua isoa pränttiä pienillä sivuilla. Käytännössä tämä on siis yksittäinen essee, jonka ympärille olisi voinut kirjoitella vaikkapa kokonaisen esseekokoelman. Tahtoo siis sanoa, ettei tämä kyllä mitenkään ole 25 € hinnan arvoinen.

Kieltämistä ajatellen kannattaa myös muistaa, että kyseessä ei ole mistään virallisesta julkilausumasta, vaan yhden ranskalaisen bloggaajan näkökulmasta. Sellaisena tämä ei ole mitään ainutlaatuisen erikoista ajattelua, kunhan ihan sujuva ja vetävä vihanpurkaus, joka epäilemättä lämmittää ja koskettaa naislukijoita, jotka eivät ole vastaavankaltaista tekstiä aiemmin lukeneet.

Jos räväkkä otsikko ja kaikki kohu saa jonkun miehen tarttumaan teokseen, lukemaan ja valaistumaan, mikäpä siinä, mutta valmiiksi feministeille tässä on kovin vähän uutta. Vastaavan tasoisia tekstejä lienevät aihetta sivuavat blogit pullollaan. Teoksen ajattelua ei muutenkaan kannata lähteä johtamaan kovin paljon pidemmälle intersektionaalisen feminismin puolelle, tämä on hyvin pitkälti valkoisten keskiluokkaisten naisten feminismiä tämä.

Kaikkien naisten kannattaa kuitenkin muistaa se, mistä Harmange muistuttaa: aina epävarmuuden iskiessä kysy itseltäsi, mitä keskinkertainen mies tekisi? Kun luottaa yhtä vankkumatta itseensä kuin keskinkertainen valkoinen mies, pääsee elämässään pitkälle!

Pauline Harmangen Miksi vihaan miehiä

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Merkittävien kirjojen äärellä

Saara Turunen ja Petra Maisonen (toim.): Suurteoksia
Tammi, 2021
304 s.

Kirjailijat ovat intohimoisia kirjojen suhteen. Omista teoksista puhuminen ei aina kiinnosta tai ole kiinnostavaa, joten siksi on mielenkiintoista, että Suurteoksia-kirjassa kirjailija Saara Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen ovat saaneet joukon kirjailijoita puhumaan itselleen merkityksellisistä muiden kirjoittamista kirjoista.

Kirjan taustalla on myös Saara Turusen ärtymystä usein esiteltyjä kirjalistoja ja perinteistä klassikkokaanonia kohtaan. Tässä antologiassa kaikki mukana olevat kirjailijat ovat naisia ja samoin esiteltävien kirjojen kirjoittajat. Se ei liene sattumaa, eikä lähtökohtana ihan täysin ongelmaton, mutta niin paljon perinteisestä kaanonista on miehiä kehumassa toisten miesten kirjoja, joten tämä sallittakoon – etenkin kun Suurteoksia lukiessa ei tule lainkaan olo kiintiöiden äärellä olemisesta, vaan siitä, kuinka kiinnostavat kirjoittajat kertovat itselleen merkityksellisistä kirjoista. Kirjan nimi on yhtä kaikki herkullisen uhmakas.

Kuten odottaa saattaa, useampi kirjoista herätti akuuttia kirjastovaraustarvetta. Marlen Haushoferin Seinä lienee saanut kirjoista kaikista eniten nostetta, sen verran kiinnostavasti Malin Kivelä siitä kirjoittaa ja sen verran tyystin unohdettu se on ollut. Harmillisesti koko Piki-kirjastojen alueella Seinää on yksi kappale Sastamalassa… Jo heti ensimmäinen teksti, Anna Kortelaisen kirjoitus A. S. Byattin Riivauksesta on kiehtova.

Monissa teksteissä on paljon henkilökohtaista, kirjat toisaan nivoutuvat ihmisten elämään monin tavoin. Henkilökohtaisuus on tässä hyve ja tekee näistä kirjoituksista kiinnostavia. Ne eivät ole vain kirjasuosituksia, eivätkä ne ole mikään yleinen totuus hyvästä kirjallisuudesta. Ne ovat kuvauksia kirjoista, jotka ovat koskettaneet lukijoidensa elämää vahvasti, syystä tai toisesta, ja sellainen merkityksellisyys on hyvää ja tärkeää.

Saara Turusen ja Petra Maisosen Suurteoksia

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Sivistyneesti antiikin ajan kirjallisuudesta

Irene Vallejo: Papyrus : Kirjan katkeamaton tarina
S&S, 2021
Suom. Taina Helkamo
649 s.

Papyrus oli katalogipoiminta: kas, tietokirja kirjan historiasta, kuulostaa kiinnostavalta. Kun kirja sitten saapui kirjastosta, se paljastui melkoiseksi järkäleeksi. 650-sivuinen möhkäle herätti pelkoa ja epäilyksiä: näinköhän kyseessä on pitkä ja puiseva tietokirja. Nappasin kirjan kuitenkin matkalukemiseksi ja kun heittäydyin kirjan vietäväksi, yllätyin iloisesti.

Papyrus ei nimittäin ole paperinmakuinen kuiva historiikki. Ei lainkaan ja jos sellaista odottaa, tulee itse asiassa pettymään. Tämä ei ole suoraa fakta- ja vuosilukutykitystä alkaen kirjan historian alusta ja päättyen tähän päivään. Espanjalainen Irene Vallejo kertoo kyllä paljon kirjan historiasta, mutta näkökulma on oikeastaan aika kapea. Noin kolme viidesosaa kirjasta puhutaan antiikin Kreikasta ja loput antiikin Roomasta. Paljon jää käsittelemättä, esimerkiksi Kiina mainitaan ihan ohi mennen (”sitten sieltä saatiin paperi”) ja Gutenbergiinkin päästään vasta aivan lopussa.

Mutta se mikä kattavuudessa menetetään, voitetaan kiehtovuudessa. Vallejo poukkoilee asiasta toiseen kuvatessaan antiikin Kreikan kirjallista maailmaa. Tekstit ovat esseemäisiä ja henkilökohtaisia, Vallejo kertoo asioita omasta näkökulmastaan ja nostaa esiin kaikenlaista, mitä eurooppalaisittain sivistyneelle ihmiselle aiheesta mieleen tulee. Erilaisten viittausten vyöry on ihastuttavaa, etenkin kun lähdemateriaali on laajempaa, kuin mihin olen tottunut.

Papyrus ei ehkä kerro kattavasti kirjan historian kehitysvaiheita, mutta tällaiselle antiikin ajoista kiinnostuneelle kirjojen ja asiasta poikkeamisen ystävälle se oli mitä herkullisinta luettavaa. Kirjan pituuskaan ei vaivannut, teksti vetäisi mukaansa sen verran tehokkaasti. Ilahduttavaa kirjallista sivistystä alusta loppuun!

Irene Vallejon Papyrus

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Erilaisuudesta ja valituista perheistä

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
Karisto, 2021
Suom. Mika Kivimäki
446 s.

Jo kuvastosta tuli selväksi, että nyt ollaan vahvasti ilmiön äärellä. Bestseller-teos Talo taivaansinisellä merellä on ajan henkeen sopiva kirja, josta on tullut iso hitti, mutta mikäpä siinä: nyt kun sen on lukenut, niin se edustaa kyllä ajatusmaailmaltaan sellaista positiivisuutta, että sille suo kaiken menestyksen oikein hyvillä mielin.

Kirjan päähenkilö on Linus Baker, vaatimaton ja säntillinen virkailija Maagisten Nuorten Huolenpito-Osastolla. Hänen yksitoikkoinen elämänsä pyörii siis yliluonnollisten nuorten parissa: hän käy tarkastamassa orpokoteja, joissa maagisia lapsia ja nuoria säilytetään. Eräänä päivänä hänet valitaan poikkeukselliseen, erittäin salaiseen tehtävään. Hänen tulee tarkistaa Marsyasin saaren orpokoti.

Tässä eristäytyneessä ja muulta maailmalta salatussa orpokodissa asuu kuusi maagista lasta ja heidän huoltajanaan herra Arthur Parnassus. Linuksen on matkustettava maan ääriin, asuttava orpokodissa kuukauden verran ja tuotettava raportti orpokodin oloista MNHPO:n ylimmälle johdolle. Linus lähtee suorittamaan tehtäväänsä virkaintoisena, mutta hänen rutiinintäyteinen elämänsä tulee järkkymään pahemman kerran.

Talo taivaansinisellä merellä kertoo erilaisuuden hyväksymisestä, syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja niitä vastaan taistelemisesta. Siitä, miten ihminen voi löytää oman paikkansa, siitä miten oman perheensä voi myös valita. Miten koskaan ei ole liian myöhäistä. Sanoma on sen verran osoitteleva ja alleviivattu, että odotin kustantamolta nuortenkirjaluokitusta tälle kirjalle. Ei siinä mitään, on tämä asia aikuisillekin tärkeä, ja tyttäreni makuun kirjan alku olikin aivan liian hidas ja pitkäveteinen, eikä lukeminen päässyt alkua pidemmälle.

Sinänsä olen samaa mieltä: alku ei välttämättä vakuuta. Kannattaa kuitenkin antaa tarinalle tilaisuus, sillä tämä on varsin terapeuttinen kirja. Se on hauska, hyväntuulinen ja täynnä pieniä, ihania onnenhetkiä, kun Linus löytää elämälleen uutta sisältöä. Samalla kirja esittää painavia kysymyksiä ennakkoluuloista, erilaisten ihmisten luokittelemisesta stereotyyppeihin ja siitä, miten nämä luokitukset vaikuttavat luokittelujen kohteisiin. Jos jotakuta pidetään erikoisen ulkonäkönsä vuoksi hirviönä, onko se sitten ihmekään, jos alkaa käyttäytyä hirviömäisesti?

TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Juokse, tyttö

Marjo Niemi: Juostu maa
Teos, 2004
127 s.

Retki Marjo Niemen tuotannon parissa vei nyt esikoisteoksen pariin. Tämä pienoisromaanimittainen esikoinen on yhdenpäivänromaani, joka kertoo pienessä kylässä asuvasta kymmenvuotiaasta tytöstä, Syksystä, joka juoksee kylän halki. Jotain on tapahtunut, asiat eivät ole normaalisti, ja Syksy juoksee jotain pakoon.

Kirjan toinen näkökulma on Syksyn sedän Kalevin. Kalevi on entinen juoksija, nykyinen hivenen hukassa oleva vanhapoika, joka on ottanut Syksyn valmennettavakseen. Sekä Syksyllä että Kalevilla on omat taakkansa ja omat vaikeutensa. Syksyn ei ole helppo ottaa vastaan apua ja ihmiskontaktia, eikä se Kalevillekaan helppoa ole. Jollain lailla nämä kaksi kuitenkin onnistuvat kohtaamaan.

Syksy on asettunut perheessään ulkopuolisen tarkkailijan rooliin, joka todistaa isän ja äidin riitoja ja sisarustensa saamaa huomiota. Syksy on herkkä sille, miten aikuiset ohittavat ja aliarvioivat lapsia, katsovat yli ja nauravat kuin hyvällekin vitsille, kun lapsi sanoo jotain hupsua.

Kieli on Marjo Niemeltä totutusti kaunista ja elävää. Kirjan tunnelma on tiivis ja käsinkosketeltava. Niemi onnistuu piirtämään yhden vuorokauden taitavasti ja lastaamaan pienen tarinan päälle paljon elävää elämää. Päivän päätteeksi päästään lopulta kiinni niihin oikeisiin kysymyksiin ja siihen totuuteen, jota Syksy pakenee. Hieno pieni kirja.

Marjo Niemen Juostu maa

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat