Jokainen turbulentti lento on turbulentti omalla tavallaan

Hervé Le Tellier: Poikkeama
WSOY, 2023
Suom. Lotta Toivanen
298 s.

Ranskalainen Hervé Le Tellier on mahdollisen kirjallisuuden seuran Oulipon puheenjohtaja. Oulipo viittaa vahvasti kokeelliseen kirjallisuuteen ja sinne on kallellaan myös Poikkeama. Loivasti tosin, mitään erityisen kokeellista kirjallisuutta tämä teos ei ole, mutta iskee silmää moneen suuntaan. Tampereen kirjastoissa Poikkeama on luokiteltu tieteiskirjallisuudeksi, mutta genrekirjallisuutta pelkäävien ei kannata pelätä: tämä on hyvin loivasti scifiä, siinä määrin vähän, että teos onnistui voittamaan huomattavan ranskalaisen Goncourt-kirjallisuuspalkinnon.

Tarinan perusidea on yksinkertainen: Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu matkalla kovaan turbulenssiin ja myrskyyn. Kone selviää myrskyn läpi, mutta kun se lopulta laskeutuu viallisena Yhdysvaltojen maaperälle, ollaan kesäkuussa ja kone laskeutuu itse asiasssa toista kertaa. Se nimittäin laskeutui jo maaliskuussa tavalliseen tapaan ja lennon matkustajat ovat jatkaneet elämäänsä. Nyt heidät on monistettu. Mitä on tapahtunut ja miksi? Miten ongelma ratkaistaan? Jälkimmäisen lennon matkustajat pidetään tietysti lukkojen takana ja tiedustelupalvelu alkaa pikavauhtia haalia kokoon matkustajien toisia kappaleita.

Kirjan alku on todella houkutteleva. Lähtöajatus on mieltäkutkuttava ja tapa, jolla Le Tellier tarinaa kuljettaa kertoen luku kerrallaan eri henkilöiden näkökulmista on toimiva. Lukujen välillä tyyli vaihtuu, ja tässä näkyy vähän se kokeellisuus, kun eri luvut edustavat vähän erilaisia kirjallisuudenlajeja, kuitenkin varsin maltillisesti. Juonen yksityiskohtien avautuminen vähän kerrassaan toimii hienosti.

Valitettavasti kaikki ei ihan yhtä hyvin kanna loppuun asti. Pidin lopetuksesta, mutta välissä on vähän sellaista tylsää asioiden paketoimista. Kokonaisuus on kuitenkin myönteinen, vaikka teokseen mahtuu myös kelpo annos setämiesmäisyyttä. Naisen seksuaalisuuden kuvaus on suoraan jostain miehisestä seksifantasiasta. Siitä huolimatta teos jättää positiivisen vaikutelman ja on hyvä, että tällaista vähän omituisempaa kirjallisuutta julkaistaan. Suomennos on Lotta Toivasen totuttua laatutyötä, ranskalaisten kirjojen kohdalla tietää voivansa luottaa Toivasen kädenjälkeen.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Swannin ratkaiseva rakkaussuhde alkoi syntymäni aikoihin

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2 : Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi
Otava, 1977
Suom. Inkeri Tuomikoski
307 s.

Suomenkielinen toinen osa Swannin tie 2-3: Swannin rakkaus; Paikannimet: nimi sisältää osat, jotka ranskaksi julkaistiin yhdessä Combrayn kanssa. Jostain syystä tämä meni niin ja lisäksi näiden osien suomennosten julkaisun välillä kului lähes kymmenen vuotta. Harmi heille, jotka innostuivat Proustista vuonna 1968 ja joutuivat odottamaan jatkoa vuoteen 1977… Suomentajaksi on vaihtunut Inkeri Tuomikoski; suomennosjälki on pykälän modernimpaa kuin avausosassa.

Tämä osa on pääasiassa Swannin rakkautta, se kattaa tästä noin 300-sivuisesta niteestä 250 sivua. Herra Swann on tietysti tuttu jo Combraysta, missä jo alussa mainitaan Swannin epäsäätyinen avioliitto ja vaimo, jota kertojan perhe ei suostu kutsumaan vierailulle. Tästä vaimosta, Odette de Crécystä, saadaankin sitten kuulla Swannin rakkaudessa enemmän – joskaan ei sitä, kuinka Swann ja Odette lopulta päätyvät naimisiin.

Verdurinien salongissa kokoontuu värikäs sisäpiiri: on tohtori Cottard, muuan taidokas nuori pianisti ja tämän täti, eräs taidemaalari ja sitten “suorastaan puolimaailmaan kuuluva” Odette. Odette tuo salonkiin tapaamansa herra Swannin (”joku nirso salonkileijona olisi voinut ihmetellä, kannattiko kuulua kermaan, jos sitten alentui esiteltäväksi Verdurineille”). Kun vanha ystävä esittelee Swannin teatterissa Odettelle, Swann ei pidä Odettea kauniina, päinvastoin kokee hänet melkein fyysisesti vastenmielisenä. Odette tulee kuitenkin vierailemaan Swannin luona ja siitä saa alkunsa pikkuhiljaa läheiseksi ja fyysiseksi käyvä tuttavuus. Lopulta Swann rakastuu ja se jos mikä on pyöritystä.

Ja niin kävi, että ensimmäisen illan tapahtumat toistuivat jonkin aikaa samassa järjestyksessä; Swann kosketteli sormin ja huulin Odetten rintaa, ja vasta siitä alkoivat hänen jokailtaiset hyväilynsä, mutta sen jälkeenkin kun katleijoitten asetteleminen (tai rituaalimaisesti näytelty asetteleminen) oli jäänyt käytännöstä, kielikuva ”asetella katleijoita” oli jäänyt muuttuakseen mutkattomaksi sanonnaksi, johon he turvautuivat halutessaan viitata rakasteluun, toisen lihalliseen omistamiseen – hetkeen, jolloin kukaan ei omista mitään – ja säilyi heidän keskinäisessä kielenkäytössään tuon vanhan tavan muistomerkkinä. Sitäpaitsi tuo erikoinen tapa sanoa ”rakastella” ei ehkä merkinnytkään täysin samaa kuin sen muut vastineet.

Lukija saa kokea koko mielipuolisen rakkauden kirjon. Toivottomasti rakastunut Swann kärsii milloin mustasukkaisuudesta, milloin muista rakkauden kidutuksista. Odette on kurtisaani tai kokotti, eli ympärillä pyörii miehiä siinä määrin, että mustasukkaisuuteen voi ollakin aihetta. Rakkaudessa Swann on sitä paitsi melko kömpelö, vaikka muuten maailmanmies ja melkoinen monitaituri onkin. Tietty kaksinaismoralismi paistaa tietysti kirkkaana: Swann kauhistelee ajatusta Odettesta muiden miesten – saati naisten, hyi kamala! – syleilyissä, mutta Odettea tapaillessaan käy itse tapaamassa muita naisia. Odettelle on pakko antaa pisteet sisukkuudesta, kun Swann tenttaa tätä tämän seksuaalisesta menneisyydestä:

Sano minulle käsi neitsyen kuvalla etkö ole, vai oletko ollut naisten kanssa. – Mistä minä sen tietäisin, huusi Odette raivoissaan, ehkä joskus, kauan sitten, kun en itsekään huomannut mitä tein, sanotaan nyt pari, kolme kertaa.

Paikannimet: nimi on pienempi katkelma, jossa ääneen pääsee taas kertoja-Marcel – joka toki satunnaisesti kommentoi jotain Swannin rakkaustarinan väliin – kertomaan episodia lapsuudestaan. Heikko terveys estää Marcelia matkustamasta perheen kanssa Italiaan, joten Marcel joutuu Françoise-palvelijan kanssa ulkoilemaan päivittäin Champs Elysées’lle terveytensä edistämiseksi. “Minusta oli sietämätöntä käydä Champs-Elysées’llä”, Marcel toteaa, mutta kuinka ollakaan, eräänä päivänä puistossa Marcel kohtaa punatukkaisen tytön, Gilberten, joka hurmaa Marcelin ensinäkemällä. Vähän myöhemmin tyttö kutsuu Marcelin mukaan leikkimään rosvoa ja poliisia ja siitä alkaa ihastus.

Gilberte on tietysti Gilberte Swann, herra Swannin ja Odetten tytär, johon Marcel ehti ensimmäisen kerran ihastua jo kohdattuaan tämän ohimennen Combrayssa. Tässä yksipuolinen ihastus saa peilata Swannin ja Odetten välistä suhdetta. Marcelin rakkaus Gilberteä kohtaan saa toimia unelmien ja todellisuuden välisen törmäyspinnan näyttämönä.

Paikannimien alussa on myös oikein hurmaavaa pohdiskelua erilaisten paikannimien tuottamista mielleyhtymistä. Proustin proosa on edelleen ylitsevirtaavaa – olisin siteerannut tässä pätkän Gilberten kohtaamisesta, mutta virkkeellä olikin mittaa yli sivun verran, niin enpä viitsinytkään. Melkoista vyörytystä, siis, eikä todellakaan ihanteellista iltalukemista – ellei kirjan ääreen nukahtaminen sitten ole tavoitteena. Raskaudestaan huolimatta Kadonnutta aikaa etsimässä jaksaa yhä viehättää koristeellisuudellaan. Seuraavaksi sitten kukkaan puhkeavien tyttöjen pariin!


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Pitkät ajat menin varhain nukkumaan

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1 : Swannin tie 1: Combray
Otava, 1968
Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen
245 s.

Tästä alkaa Marcel Proustin mittava romaanikokonaisuus, joka kattaa suomeksi kymmenen osaa. Luettavaa siis riittää, vaikka romaani jääkin lopulta kesken Proustin kuoltua ennen sarjan lopullista julkaisua. Lähtökohtaisesti tämä on niitä luku-urakoita, joiden järkevyyttä sopii kyseenalaistaa. Itsekin vastustelin pitkään, mutta riittävästi kehuja vakavasti otettavilta tahoilta kuultuani päätin tarttua tähän klassikkoon.

Kaikki kirjallisuudenharrastajat varmasti tietävät tästä sen iänikuisen madeleine-leivoksen, mutta välttämättä kovin paljon pidemmälle tietämys kirjasarjasta ei sitten ulotukaan. Juonesta puhuminen on ainakin tämän ensimmäisen osan kohdalla merkityksetöntä; tämä ei ole mikään juoniromaani. Sen sijaan Proust kuvaa toisaalta tiettyä vuosisadan vaihteen ranskalaista porvarillista elämäntapaa ja toisaalta muistia ja muistamista.

Tyyliltään teos on erittäin polveileva ja pitkävirkkeinen. Kappaleet ovat pitkähköjä, eikä tekstiä ole juuri jaettu lukuihin. Proust kuvailee värikkäästi ja esittelee niin lavean joukon Combrayn asukkaita, että lukijalla on kovasti tekemistä siinä, että muistaa kuka kukin on. Kerronta myös vaeltaa aikatasolta toiselle kovin notkeasti.

Mikä tässä sitten on kiinnostavaa? Proust kirjoittaa ihastuttavasti, oli kyse sitten niinkin latteasta asiasta kuin parsan syömisen seurauksista:

Minusta tuntui, että nämä taivaalliset värisävyt paljastivat viehkeät olennot, jotka olivat huvikseen muuttuneet vihanneksiksi ja jotka syötäväksi tarkoitetun ja kiinteän valeruumiinsa läpi antoivat aamuruskosta syntyvien väriensä, sateenkaareen väikkeittensä ja haipuvan illan sinensä takaa aavistaa kallisarvoisen elinnesteensä, jonka minä tunnistin vielä koko seuraavan yön ajan, kun ne runollisia ja karkeita leikkejään leikkiessään, kuin jossakin Shakespearen satunäytelmässä muuttivat minun yöastiani tuoksuvaksi maljaksi.

Tästä teoksesta on luonnollisesti kirjoitettu hyllymetreittäin analyysiä. Suosittelen syventämään lukukokemusta joillain ulkopuolisilla huomioilla, sillä ne voivat nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia, joita itse ei huomannut. Hyviä suosituksia ei vielä tässä kohtaa ole antaa, mutta kenties myöhemmin.

Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen suomennos on jo kovin iäkäs, vuodelta 1968, ja se näkyy kyllä. Isoin ärsytyksen aihe on säännönmukainen tapa kirjoittaa nimet väliviivatta, siis ”Leonie täti”. Tietty vanhanaikaisuus tyylissä toki Proustin tekstiin istuu. Pontus Purokuru kommentoi Selitä mulle -podcastissaan (Purokurun Proust-jaksot olivat minulle yksi viimeisistä arkunnauloista), että varsinkin tämä ensimmäinen osa on paikoin heikosti suomennettu. Jotain kömpelyyksiä noteerasinkin, mutta eivät ne lukemista estäneet. Tähän uuteen painokseen olisi kyllä sietänyt vielä oikolukea ja korjailla lyöntivirheet.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Getaway: Finlaysonin sähkövalo

Finlaysonille ollaan sytyttämässä ensimmäistä sähkövaloa. Suuret juhlallisuudet ovat tunnin päästä, mutta testivalo ei syty ja pääinsinööri on kadonnut. Osaatteko auttaa?

  • Mitä: Getwayn Finlaysonin sähkövalo
  • Milloin: la 20.1.2024
  • Kenen kanssa: koko perhe
  • Tulos: ulos 42 minuutissa yhdellä pikkuvihjeellä
  • Arvio: yksi parhaista käymistäni huoneista

Tämä Getawayn Vellamonkadun toimipisteen ensimmäinen pakohuone on kiinnostanut alusta lähtien. Suunnittelimme jo lokakuussa vierailua, mutta nyt tähdet asettuivat kohdalleen ja peli onnistui. Sillä välin toimipiste on saanut jo toisen pakohuoneensa. Huone kiinnosti, sillä sen luvattiin olevan immersiivinen ja vähälukkoinen.

Lupaukset pitivät. Hauskasti mysteerillinen tarina avautui huoneen edetessä ja perinteisiä yhdistelmälukkoja huoneessa oli tasan yksi kappale. Muuten oli sitten jos jonkinlaista vimpainta ja sähköaparaattia. Aikakauden tuntua oli tavoitettu ja kepeää vitsikkyyttäkin. Kun päästiin lähemmäs finaalia, huoneessa oli todella hienoja elämyksellisiä yksityiskohtia.

Huoneen vaikeustasoksi oli määritelty 4/5, mutta meille tämä oli enimmäkseen melko helppo. Yksi vihje saatiin; oli jäänyt yksi ihan avoin laatikko kurkkaamatta. Huoneen pääpulma osoittautui helpoksi. Sen logiikkaa ei tarvinnut kovin pitkään pohtia, vaan rullasimme sen läpi muutamassa minuutissa. Sen ratkominen oli toki mielenkiintoista.

Kokonaisuutena huoneesta jäi erittäin hyvä fiilis. Se on ehdottomasti hienoimpia käymiäni pakohuoneita: tarina on rakenneltu hyvin, vimpaimet ovat tyylikkäitä ja pulmat tosiaan muuta kuin numero- ja kirjainlukkojen kombinaatioiden metsästämistä. Toimipisteen toinen huone, Salakuljettajat, pitää ehdottomasti käydä testaamassa joskus, vaikka sen vaikeustaso onkin tätä helpompi.

Onnelliset voittajat

Huomenta!! On torstai.

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Teos, 2017
101 s.

Pääkalloneuvottelut on runoilija Matti Kangaskosken kolmas runokokoelma. Kangaskoski edustaa runoilijana kokeellisempaa laitaa; Pääkalloneuvottelutkin on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja yksinkertainen.

Mistä tässä on kyse? Sisällysluettelo on ainakin ruudukko, jossa vuorottelevat Pääjaot ja Punaiset. Molempia on kolme ja niiden välissä on Pikkuisia välineuvotteluja. Runoissa kuvataan torstaihin heräävän pääkallon tarkkailua, tuntemuksia, aamutoimia ja neuvotteluja. “Tänään olen rauhallinen, pääkallo totesi ja pohti tunnesidoksiaan.”

Täytyy sanoa, että ihan en ymmärrä. Tämä kaikki on sen verran systemaattista, että Kangaskoskella on tässä selvästi joku systeemi, joku selkeä rakenneajatus, jonka ympärille tämä on lähtenyt rakentumaan – kiitoksissa viitataan ”keskeiseen muoto-oivallukseen”. Muodon merkitys ei minulle ihan aukene. Harmi, että runokritiikkiä tehdään vähänlaisesti; tästä olisi mielenkiintoista lukea perusteellinen kritiikki. Ehkä teos sitten aukenisi.

Tämän kohdalla täytyy siis todeta ”it’s not you, it’s me” – ei lähtenyt nyt aukeamaan, eikä sisältö kutkutellut kallon sisuksia mielenkiintoisella tavalla.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat