Prekaarinen torso on keittiössä laittamassa ruokaa

Sini Silveri: Titaanidisko
Poesia, 2020
66 s.

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini Silverin Titaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Osin tämä tuo kuitenkin mieleen Silja Järventaustan runot, joiden kanssa minulla oli myös vaikeuksia. Säe ”Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti” voisi olla Järventaustan kynästä. Joku tässä tyylissä vain hiertää.

Kokoelmalla on Luhtavaaran lisäksi muita ihailijoita; Janne Löppösen arvio Kiiltomadossa on paitsi myönteinen, myös huomattavan perin­pohjaisen analyyttinen. Kannattaa suunnata sen pariin, jos haluaa syvemmän sukelluksen siihen, mistä Titaanidisko saattaisi kertoa. Minulle tämä oli nyt tällä kertaa turhan vaikeasti avautuvaa tekstiä.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Haluaisin kerrankin tietää, miten minun uneni päättyy!

Di Gregorio ja Barbucci: Sisarukset Grémillet : 1: Sarahin uni (Les Soeurs Gremillet : Tome 1: Le Rêve de Sarah)
Story House Egmont, 2022
Suom. Jouko Ruokosenmäki
71 s.

Grémillet’n sisarukset ovat tiivis tyttökolmikko. Sarah, Cassiopée ja Lucille ovat tosin kovin erilaisia keskenään, eikä elämä sisarusten kes­ken ole aina kovin harmonista tai rauhallista. Tyttöjä kaitsee vähän etäisen ja poissaolevan oloinen äiti.

Sarah näkee joka yö samaa unta. Siinä tytöt leijailevat metsässä pui­den lomassa meduusaparven perässä suuren puun luokse. Puussa on jonkinlainen kasvihuoneen kaltainen lasipalatsi ja siellä äidin huone, jossa on pieni, yksinäinen meduusa. Sarahia vaivaa tavattomasti tämä toistuva uni: mitä se yrittää hänelle kertoa.

Kun äiti taas eräänä päivänä katoaa ja jättää tytöt omiin oloihinsa, si­sarukset ottavat asiakseen selvittää äitinsä menneisyyden salaisuu­det. Ullakolta löytyykin mielenkiintoista todistusaineistoa, joka johtaa siskokset äidin salaisuuksien jäljille.

Sarjakuva on Giovanni di Gregorion yhdessä piirtäjä Alessandro Barbuccin kanssa käsikirjoittama. Barbucci on piirtänyt paljon Disneylle, hän on muun muassa W.I.T.C.H.-sarjakuvan luoja. Piirrosjälki on todella kaunista ja lämmin värimaailma toimii oivallisesti. Tarina on sinänsä lapsikohderyhmän huomioiden aika yksinkertainen, mutta siinä on sopivasti mysteerin tuntua, sen puitteet ovat tunnelmalliset, sivuilla on paljon elävästi piirrettyjä kissoja ja ennen kaikkea pää­hen­kilötytöt ovat vauhdikkaita, värikkäitä ja persoonallisia. Monenlaiset lukijat löytävät varmasti tytöistä oman suosikkinsa.

Grémillet’n sisaruksista on luvassa kolmiosainen sarja. Tässä on pää­osassa Sarah, toisen osan Cassiopéen ihastus pääosan saa keskim­mäinen sisaruksista eli Cassiopée ja kolmannessa on sitten vuorossa pikkusisko Lucille. Eiköhän nekin kirjastosta lainata, sen verran hyvän vastaanoton Sarahin uni meillä sai. Kaikkiaan tämä sarjakuva on siis oikein viehättävä tuttavuus, jota on helppo suositella kouluikäisille sarjakuvien ystäville.

Esimerkkiaukeama Sisarukset Grémillet -sarjakuvasta.

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Jokainen ihminen on taiteilija, ja jokaisen on käytettävä luovuuttaan

Heikki Kännö: Ihmishämärä
Sammakko, 2022
1038 s.

Heikki Kännön tuorein teos Ihmishämärä tekee vaikutuksen jo koko­luokallaan. Harvemmin tällaisia tuhatsivuisia romaaneja vastaan tulee. Kynnys tarttua ja lukea tuntuu, vaikka olen Kännön aikaisemmat teok­set lukenut ja hyviksi havainnut. Tiesin siis, mitä suunnilleen odottaa. Pääsi tämä silti yllättämään muutamaan otteeseen. Nimi antaa vihjettä siitä, mitä tulee, ja takakansi vahvistaa, että kyseessä on käänteinen Götterdämmerung, jumalhämärä. Nyt on ihmisten vuoro painua hämä­rään ja jumalten vuoro nousta tilalle.

Tapahtumat alkavat toisen maailmansodan juoksuhaudoista, Sieg­fried-linjalta Kleven lähistöltä, Reinin varrelta. Kaksi saksalaista sota­miestä keskustelee – no, toinen heistä luennoi – vartiossa ollessaan Leibnizista ja tämän monaditeorista, kun miesten huomion kiinnittyy epämääräisiin ääniin. Yhtäkkiä juoksuhaudan laudoitus antaa periksi ja maamassat kaatuvat miesten niskaan. Romahtaneen maan keskeltä löytyy kummallinen ruumis, pitkä ja laiha mies, satavuotiaan näköinen ukko, joka näyttää yhtä aikaa ikivanhalta ja vastasyntyneeltä.

Tästä löydöstä alkaa Hans Otterin tarina, josta lähtee rakentumaan kirjan keskeisen juonenkaari. Tapahtumat siirtyvät toisesta maailman­sodasta noin sata vuotta eteenpäin, ilmastonmuutoksen runtelemaan lähitulevaisuuteen. Klevessä sijaitsevalla Goldener Apfelin tilalla viljel­lään aivan erityisiä kultakuorisia omenoita. Tilaa hoitava pariskunta Engelbertha ja Baldovino Minkowski ovat vähintään lievästi erikoisia tyyppejä. Engelbertha suhtautuu ikivanhan isoäitinsä Ethelinden sanoihin tuhahdellen – ”Jokainen sukumme nainen on osa perim­mäisen alkuvoiman sykliä, eikä meidän kättemme kosketusta voi opettaa missään tekniseen suorituskykyyn pohjaavassa maatalous­koulussa”, niin varmasti – mutta jotain erityistä Engelberthassa ja omenoissa on.

Baldovino puolestaan on kuvataiteilija, joka harrastaa Engelberthan kanssa keskiaikaa hieman tavallista suuremmalla antaumuksella. Siksi maatilallakaan ei ole juuri nykyaikaisia kotkotuksia, mutta sitäkin enemmän keskiaikaista aseistusta ja myös taitoa käyttää sitä. Baldo­vinolla on myös kytköksiä CERN-laboratorioon, jossa kehitetään uudenlaista tekoälyä. Taiteilijan luovaa näkemystä tarvitaan ehdotto­masti tässä futuristisessa projektissa. Tätä kaikkea ihmettelemään saapuu Anastázie, tšekkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka tulee saa­maan oppia ihailemaltaan Baldovinolta.

Omenat houkuttelevat paikalle myös Hans Otterin, juoksuhaudassa satavuotiaana syntyneen yksisilmäisen ukonrahjuksen. Hän puhuu itselleen sujuvasti kultakuorisia omenoita syötäväksi ja itsensä vie­raaksi maatilalle. Hän alkaa kertoa tarinaansa, joka vie hänet Auschwitziin kuulustelemaan vankeja, joilla vaikuttaa olevan yliluon­nollisia voimia. Auschwitzissä häntä komentaa Heinrich von Grüngen, mystinen SS-johtaja, jonka ympärillä leijaileva kanelintuoksu tulee vastaan siellä sun täällä.

Tuhanteen sivuun mahtuu kaikenlaista: se on jännityskertomus, vaih­toehtohistoriaa, science fictionia, mytologiaa, esoteriaa ja ties mitä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa ihailtavan hyvin ja tarjoilee jat­kuvasti uusia kiinnostavia käänteitä. Informaatiovirta on vuolas kuin myyttinen Rein ja ajattelun sytykkeitä ja Wikipedia-kaninkolojen alkuja avautuu sieltä sun täältä. Muutaman kerran vuodessa on ilo sukeltaa vähän syvemmälle ja uppoutua johonkin tarinaan pidemmäksi aikaa, ja sitä hupia Ihmishämärä tarjoaa avokätisesti. Ehkäpä tässä on jotain samaa kuin Neal Stephensonin järkälemäisissä romaaneissa, Kännön pohja on vain vankasti eurooppalaisessa ja erityisesti saksalaisessa kulttuuriperimässä, mikä tekee varsinkin Suomen oloissa Kännöstä hyvinkin omaperäisen tapauksen.

Hyvä kysymys on, millaisia pohjatietoja Ihmishämärän lukeminen edellyttää: ei ainakaan haittaa, jos on auttavat perustiedot Wagnerin Der Ringistä ja sen lähteinä toimivista skandinaavimytologioista. Joseph Beuysin taidetta esittelevän Kännön esikoisteoksen Mehiläis­tien lukemisesta voi myös olla iloa; se on joka tapauksessa hieman pienempänä kirjana oiva johdatus Kännön tuotantoon, jos haluaa aloittaa Kännön tuotannon maistelemisen pienemmällä annoksella.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

aMazed Games: Lockdown (Helsinki)

Yhdysvaltojen presidentti on käyttäytynyt oudosti viime aikoina. Presidentti on nyt kadonnut ja Valkoinen talo on suljettu tutkimusten ajaksi. Selviääkö presidentin kohtalo tunnissa?

  • Mitä: aMazed Gamesin Lockdown
  • Milloin: to 30.6.2022
  • Kenen kanssa: nuoret
  • Tulos: ulos 31 minuutissa ilman vihjeitä
  • Arvio: Helpohko perushuone

Pakohuoneharrastus katkesi alkuvuodesta 2019 jostain syystä ja sitten iskikin päälle koronaa ja muuta, joten pakohuoneiluun tuli sitten kolmen ja puolen vuoden tauko. Nyt innostuimme taas uudestaan ja kun kävi ilmi, että olisin Helsingin reissulla kolmistaan nuorten kanssa, ohjelmaan päätettiin ottaa pakohuone.

TripAdvisorin suosituksista päädyimme aMazed Gamesin pariin, sillä oli kelpo arviot ja nimikin lupasi sijaintia Kampissa lähellä hotellia. No, kai Hietalahtikin Kamppia tarvittaessa on. Sentään ihan kävelymatkan sisällä.

Vastaanotto oli joka tapauksessa oikein ystävällinen ja asiaan päästiin näppärästi. Itse pakohuone oli aika perinteisen oloinen ja varsin suoraviivainen. Taidot eivät olleet tauon aikana ruostuneet ja kun lapsillekin on kertynyt ikää, niin hyvinhän tämä edelleen sujui. Tunnin huoneesta selvisimme ulos noin puolessa tunnissa, eikä vihjeitä tarvittu, yhdessä kohdassa pieni vahvistus vain sille, että teimme ihan oikeaa asiaa ja oikealla tavallakin, mutta laite ei vain rekisteröinyt tekemistämme oikein.

Tämä oli siis aika helponpuoleinen huone. Osasyynä oli ainakin se, ettei eri asioita ollut lopulta tehtäväksi kerralla kovin monta, joten jatkuvasti oli melko selvää, mitä pitää tehdä ja mihin vihjeet liittyvät. Turhaa tauhkaa huoneessa oli melko vähän, joten sellaiseenkaan ei aikaa mennyt. Pulmat olivat enimmäkseen ihan mukavaa perustasoa, wau-efektejä ei juuri tullut. Yksi aika nokkela tehtävä kylläkin, jonka kanssa olisin itse saanut varmaan hakata päätä seinään hetken, mutta jonka Nooa sitten keksi hyvin näppärästi. Huoneen tarina oli sellainen perushöpö kuten pakohuoneissa yleensä, mutta kyllähän se sitten vähän yllättävään suuntaan päätyi.

Jälkeenpäin meitä neuvottiin valitsemaan jatkossa vaikeampia pakohuoneita. Tästä olen samaa mieltä, vaan vaikeustason perusteella valitseminen olisi paljon helpompaa, jos aMazed Gamesin sivuilla olisi jonkinlaista osviittaa huoneiden vaikeustasosta. Sellaista tietoa ei kuitenkaan ole tarjolla. Sivuilla listatut parhaat ajat (sekin vähän epämääräinen juttu; mitenköhän päivittyvät? Meidänkin aikamme oli parempi kuin nyt sivuilla mainittu Lockdownin paras aika, mutta eipä sitä mitenkään noteerattu!) ovat kaikilla huoneilla samaa luokkaa, joten siitäkään on vaikea arvioida. Risuja siis nettisivuille, informaatio on hajanaista ja vajaata. Missä ovat vaikeustasoarviot, ulospääsyprosentit ja niin edelleen?

Menisinkö toiste? No miksei, mutta kun Helsingin pakohuonetarjonnan äärellä ollaan hyvin harvakseltaan, niin seuraavalla kerralla testaamme jonkun toisen firman pakohuonetta.

Wieniläistä psykodraamaa

Ingeborg Bachmann: Malina
Weilin+Göös, 1983
Suom. Kyllikki Villa
291 s.

Itävaltalainen Ingeborg Bachmann (1926–1973) oli runoilija ja kirjaili­ja. Bachmann väitteli filosofian tohtoriksi Heideggerin eksistentiaali­sen filosofian kriittisestä vastaanotosta. Kirjallinen ura alkoi radiokuun­nelmien käsikirjoittajana. Kaunokirjallisuuden puolella Bachmann toimi Gruppe 47 -ryhmässä, jonka jäseniin kuuluivat muun muassa Günter Grass, Paul Celan ja Heinrich Böll.

Melko nuorena kuollut Bachmann kärsi alkoholismista ja lääkkeiden väärinkäytöstä, ja kuoli lopulta palovammoihin ja barbituraattien vie­roitusoireisiin sytytettyään vahingossa yöpaitansa palamaan tupakalla. Hurja loppu elämälle.

Bachmannin kirjalliset työt käsittelevät naisen asemaa sodanjälkeises­sä yhteiskunnassa, imperialismia ja fasismia. Bachmann väitti, että fa­sismi ei kuollut saksankielisessä maailmassa vuoteen 1945, vaan jat­kui 1960-luvulla erityisesti siinä, miten miehet sortivat naisia.

Bachmann ehti kirjoittaa urallaan yhden romaanin, tämän Malinan vuonna 1971. Kyllikki Villa suomensi teoksen ja Weilin+Göös julkaisi sen 1980-luvulla. Teos lienee jokseenkin unohtunut, mutta kyllä sen jotkut yhä muistavat. Itse löysin sen luettavaksi Me Naisissa julkais­tusta 101 muiden kuin miesten kirjoittamien kirjojen listasta, jonka on koonnut Mari Uusivirta.

Jokainen vähän tunnettu klassikko ei kuitenkaan ole helposti lähestyt­tävä ja onnistunut lukuelämys. Minulle Malina putoaa vuoden kam­mottavimpien lukukokemusten listalle. Lukeminen oli hirvittävää tak­kuamista ja kirjan päätyttyä olin lähinnä onnellinen, ettei minun tarvin­nut lukea sitä enää.

Kirja on kolmiodraama, jonka kertojana on nimetön naispäähenkilö. Hän elää yhdessä vakaan ja turvallisen Malinan kanssa (ei kuitenkaan naimisissa) ja toisaalta on kiivaassa suhteessa unkarilaisen Ivanin kanssa. Mitään sen ihmeempää juonta ei kannata odottaa: kovin lu­vataan, että kohtalokas jännitys tihentyy loppua kohti, mutta minusta kirja vain lähinnä hajoaa sekavaksi hälinäksi. Kirjan keskeltä löytyy myös noin 50-sivuinen jakso, jossa päähenkilö kertoo vaikeaa isäsuh­dettaan käsitteleviä unia.

Voin kyllä nauttia psykologisista romaaneista, mutta tuntuu, että tässä kohtaa on astuttu aivan liian vahvasti psykologian puolelle. Epäilemät­tä tässä teoksessa on hirmuinen määrä analysoitavaa, jos oikein läh­tee perkaamaan päähenkilön psykologista maisemaa, mutta minulle se vain oli vaikeaa. Kyllähän tässä sinänsä varmasti oikein pätevä pak­komielteisen ihmissuhteen kuvaus on kaiveltavissa, mutta missään ni­messä mitään helppoa luettavaa Malina ei ole.

Tulinpahan taas sitäkin ajatelleeksi, että runous on kyllä sikäli hyvin kiitollista, että runokokoelmasta lukee vaikka minkälaista häröilyä; romaanimitassa kokee helposti olevansa tekstin vanki. Tässä asiaa ei auta sekään, että kirjan taitto on ahdistavan tukkoisa. Villan suomen­noksessa ikä näkyi jossain sanamuodoissa, mutta siitä ei sinänsä pa­haa sanottavaa.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Minut löytää myös GoodReadsista.