Éric Vuillard: 14. heinäkuuta
Siltala, 2021
Suom. Lotta Toivanen
205 s.

Ranskalaisen Éric Vuillardin kanssa ei voi mennä pahasti hukkaan. Lotta Toivanen on suomentanut Vuillardilta viisi romaania (jotka on julkaistu neljänä niteenä), joissa kaikissa yhdistyy historia ja fiktio kiehtovalla tavalla. Vuillard kirjoittaa historiallisista tapahtumista: natseista, Kongosta ja siirtomaavallasta, Ranskan sodista Indokiinasta ja nyt Ranskan vallankumouksesta. Hänen näkökulmansa on kuitenkin niin lähellä yksittäisiä ihmisiä, ettei ilman fiktiota pääse tällaiseen kulmaan.

Niin tässä 14. heinäkuuta -romaanissakin. Tässä ei yksittäisiä päähenkilöitä olekaan, on vain Pariisin kaduilla vellova ihmisten massa, josta Vuillard kiinnittää huomionsa johonkin yksittäiseen henkilöön, joka jollain tapaa erottuu joukosta kun Bastiljia valloitetaan 14.7.1789. Toisaalta kirjan henkilöt ovat oikeita ihmisiä, nimineen ja ammatteineen, joita Vuillard on kaivellut historian arkistoista. Vuillard antaa heille äänen, vaikka se ei välttämättä ihan tismalleen juuri heidän äänensä olekaan.

Romaani on tiivis. Sivuja on vain parisataa, ja tähänkin lukuun on päästy vain taittajan kikkailuin. Tämä ytimekkyys on tuttua monista muistakin ranskalaisista romaaneista. Se toimii – mitä suotta venyttämään asiaa, kun näin paljon pystyy sanomaan näin vähällä? Kuten aina, Lotta Toivasella on sana hallussa. Hän on myös lisännyt kirjan loppuun pienen hakemiston selventämään joitain suomalaislukijalle kenties vieraampia käsitteitä. Hakemisto oli hyvä; jos jotain, se olisi voinut olla hivenen laajempikin.

Vuillard on loistava, eikä 14. heinäkuuta ole poikkeus. Se antaa hienon kuvan tapahtumista, joiden vuosipäivä vietetään edelleen Ranskan kansallispäivänä. 

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 6 : Guermantesin tie 2
Otava, 1986
Suom. Inkeri Tuomikoski
384 s.

Nyt on kymmenkuukautinen Kadonnutta aikaa etsimässä -projekti jo yli puolen välin! Guermantesin tien toisessa jatketaan siitä, mihin edellinen jäi: isoäitihän sairastui aivan edellisen osan lopussa ja nyt kuolee, jättäen kertojan menetyksen äärelle. Kovin pitkällisesti tätä tärkeän isoäidin menetystä ei kuitenkaan surra, kun huomio jo keskittyy seurapiireihin. Kertoja onnistuu pääsemään sisään Guermantesien maailmaan eli Pariisin seurapiirien kovaan ytimeen, ja Proust  pääsee alleviivaamaan näiden seurapiirien sisäistä tyhjyyttä.

Kaksi minuuttia aikaisemmin olisin tyrmistynyt, jos joku olisi sanonut minulle, että Madame de Guermantes pyytäisi minua käymään luonaan tai kerrassaan kutsuisi minut päivälliselle. Vaikka varsin hyvin tiesin, että Guermantesien salonkiin ei voinut liittyä niitä erikoisominaisuuksia jotka olin sen nimestä löytänyt, jo se että minulta oli sinne pääsy kielletty, niin että minun oli pakko ajatella sitä samalla tavalla kuin salonkeja, joista olemme nähneet unta tai lukeneet kuvauksen jostain romaanista, sai aikaan sen, että silloinkin kun tajusin sen kaikkien muitten salonkien kaltaiseksi, kuvittelin sen täysin erilaiseksi: meidän välillämme kohosi se raja, mihin todellisuus päättyy.

Kutsu de Guermanteseille kuitenkin tulee, kun madame de Guermantes ja kertoja kohtaavat madame de Villeparisis’n salongissa. Kertoja luvataan esitellä Parman prinsessallekin, joka osoittautuu vähän yksinkertaiseksi, mutta kovin sympaattiseksi. Tästä alkaa varsinainen seurapiirinousukiito, illallinen Guermantesien herttuaparin luona on todellinen käännekohta, vaikka suurin ihastus herttuatarta kohtaan onkin jo sulanut pois. 

Kertoja saa oppia kaikenlaista uutta Guermanteseista ja heidän sukupiirteistään. Vertailukohdaksi asettuvat Courvoisierit, Guermantesien vähemmän hienostuneet serkut. Kaikenlaista seurapiirijuoruilua tarjoillaan runsaasti, ajankohtaista politiikkaa ja Dreyfusin tapausta onneksi vähemmän. Mielenkiintoisia ovat myös näkökulmat nuorten aatelisherrojen kaksijakoiseen elämään: toisaalta herrat ovat korviaan myöten veloissa ja varattomia, toisaalta arvostettuja naimakauppojen kohteita. 

Myös lemmenelämää on tekeillä. Kertoja tapaa kypsyneen Albertinen ja pääsee kähmimään ja suukottelemaan tätä. Mielenkiinto on kuitenkin muualla: Saint-Loup on lähestynyt kirjeellä Marokosta, jossa kertoo, että nuori rouva de Stermaria on hiljattain eronnut ja tätä kannattaisi lähestyä. Saint-Loup kirjoittaa, että jos kertoja vie rouva de Stermarian illalliselle, “te tulette kyllä erinomaisesti toimeen keskenänne, ja olen jo etukäteen varma siitä, että iltasi tulee olemaan oikein onnistunut”. Näin suora lupaus seksistä houkuttelevan naisen kanssa saa kertojan vallan pyörälle päästään.

Romaanin lopettaa kiehtova kohtaus, jossa kertoja vierailee Guermantesien herttuaparin luona varmistamassa, onko hän todella saanut kutsun Guermantesin ruhtinattaren luokse. Siellä hän tapaa myös Swannin. Kohtaukseen sisältyy ensinnäkin melkoista komediaa, kun eräs Guermantesien sukulaisista on kuolemassa, mutta herttua haluaa olla tietämättä asiasta mitään ja valmistautuu sen sijaan juhliin. Jos suruviesti ehtii tavoittaa herttuaparin ennen juhliin lähtöä, suruaika alkaa ja herttuapari joutuu jättämään väliin illallisen, naamiaiset ja herttuan kohtaamisen uuden rakastajattarensa kanssa. Sukulaisen on parasta olla kuolematta! Guermantesin herttuan käytös on tässä kohtauksessa kuin parhaasta sketsiviihteestä. Swann kääntää kuitenkin kohtauksen sävyn aivan toiseen suuntaan. 

Guermantesin tie, molempine osineen, on ollut tähän asti suosikkini koko kirjasarjasta. Se on ollut Proustin tekstiksi varsin sujuvaa luettavaa ja on tarjonnut todella mielenkiintoisen näkökulman vuosisadan vaihteen aatelisiin seurapiireihin Pariisissa. Kuten moderni lukija tietää, edessä on pian ensimmäinen maailmansota, joka tulee omalla tavallaan olemaan yksi naula aateliston arkkuun – Proust kuvaa tässä katoamassa olevaa maailmaa, Belle Èpoquen loppua.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 5 : Guermantesin tie 1
Otava, 1985
Suom. Inkeri Tuomikoski
412 s.

Guermantesin tie esiintyi jo Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäisessä kirjassa Combrayssa vastakohtana Swannin tielle. Nyt Swann on jätetty tyystin taakse ja päästään Guermantesien aatelissuvun pariin. Kertojan perhe on muuttanut Pariisissa Guermantesien omistamaan taloon. Guermantesien nimellä on ollut taianomainen tenho, mutta kohtaaminen todellisuuden kanssa on omiaan syömään tätä vetovoimaa. Mutta annetaan toki Proustin sanailla itse:

Mutta haltiatar kuihtuu ja surkastuu, jos lähestymme sitä todellista henkilöä joka nimeä kantaa, sillä nimi alkaa silloin kuvastaa tätä henkilöä, jossa ei ole jälkeäkään haltiattaresta; mikäli tiemme eroavat, haltiatar voi syntyä uudelleen, mutta jos pysyttelemme hänen lähettyvillään, haltiatar kuolee lopullisesti ja sen mukana nimi, niin kuin se Lusignanin suku jonka oli määrä sammua haltiatar Melusinan katoamisen jälkeen. Silloin nimestä, jonka eriväristen kerrosten alta saattaa löytyä muotokuva kauniista naisesta johon emme koskaan olleet tutustuneet, tulee tavallinen henkilöllisyystodistus, josta tiedämme tuleeko meidän tervehtiä kadulla vastaantulevaa henkilöä.

Guermantesin salonki kuitenkin kiinnostaa, joten kertojamme alkaa pohdiskella, miten sinne pääsisi. Edellisessä osassa kertoja tutustui Balbecissa Robert de Saint-Loupiin, joka on Guermantesien sukua, joten sitä kautta on luontevaa lähteä hakemaan pääsyä piireihin. Niinpä kertoja matkustaa Doncièreen, ratsuväen kasarmille, jossa on aivan ihastuttavaa hengailla Saint-Loupin ja tämän toverien kanssa; Saint-Loup jopa hankkii kertojalle luvan majoittua tämän huoneessa kolkon hotellin sijasta. Tämän miesten välisen lämpimän ystävyyden kuvaus onkin kiehtova linja, joka kulkee koko teossarjan halki.

Kasarmilla käydään mielenkiintoisia keskusteluja sotataidosta ja taktiikoista, joissa kertoja näkee vallan taiteellis-esteettisiä arvoja. Pariisiin palattuaan kertoja tapaa Saint-Loupin kalliiksi koituvan rakastajattaren ensimmäistä kertaa ja tunnistaa tämän. Kyseessä on teoksissa aiemmin tavattu henkilö, joka asettaakin hänet huonoon valoon kertojamme silmissä. Seurapiireissä kohistaan Dreyfusin tapauksesta: tässä vuosisadan vaihteessa Ranskaa kuohuttaneessa tapauksessa kapteeni Alfred Dreyfusin väitettiin vuotaneen saksalaisille sotasalaisuuksia. Dreyfus tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Aikanaan Dreyfus todettiin syyttömäksi ja oikea vakoojakin selvisi. Dreyfusia ei pidetty luotettavana, koska hän oli syntynyt Alsacessa ja oli vieläpä juutalainen.

Tämä juutalaisuus teki Dreyfusin tapauksesta erityisen kohauttavan: Dreyfusin puolustajat katsoivat tuomion johtuneen juutalaisuudesta ja olevan heikosti perusteltu, vastustajat taas näkivät kaikki juutalaiset ranskalaisen yhteiskunnan syöpänä. Todisteita puolesta ja vastaan etsittiin ja tehtiin, ja kirjailija Émile Zolakin otti kantaa asiaan kuuluisalla J’accuse-kirjeellään. Dreyfusin tapaukseen kirjoissa vielä palataan myöhemminkin, mutta jo nyt näemme, miten kysymys jakaa seurapiirejä. Tämä myös ajoittaa tapahtumat selkeämmin kuin mikään muu kirjassa tähän asti: Guermantesin tien tapahtumat vaikuttaisivat sijoittuvan Zolan oikeudenkäynnin aikoihin vuoteen 1898.

Guermantesin tien ensimmäinen osa on siis melkoista seurapiirikuohuntaa ja paljon keskustelemista ja asioiden vatvontaa. Kirja on paksunpuoleinen, mutta etenee silti jokseenkin sujuvasti: tämä oli ainakin minulle sarjan helppolukuisin osa tähän asti. Suomalaisesta kokonaisuudesta takana on nyt puolet; alkuperäisellä jaolla olen kolmannen osan puolivälissä (tosin Guermantesin tie ilmestyi alunperinkin kahtena osana). Sivumäärässä mitattuna luettuna on vähän alle puolet. Arvostan kyllä jakoa pienempiin osiin; valmiiksi jo hirvittää kirja seitsemän, jossa on Sodoman ja Gomorran molemmat osat yhdessä 550-sivuisessa osassa. Sarja tuntuu toistaiseksi vaivan arvoiselta, sen verran kiehtovaa aikakauden ja sosiaalisten suhteiden kuvausta Proustin teksti on kaiken kaunokirjallisen kiemuraisuuden lisäksi.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Helki Kallio: Neliöitä ı ı Metsiä
Kaarna kustannus, 2024
39 s.

Helki Kallion runokokoelmassa Neliöitä ı ı Metsiä pieni on kaunista. Vaikka pienikokoisessa kirjassa on alle 40 sivua, siihen on silti mahdutettu kaksiosainen runokokoelma. Ensimmäinen osa, Neliöitä, liikkuu kaupungeissa, ihmisten asunnoissa, ja jälkimmäinen osa kuvaa sitten nimensä mukaisesti metsiä.

Jo ensimmäisen osan runoissa on paljon kuvia mukana. Runot ovat lyhyitä, vain muutama säe, ja niiden tukena sitten pieni abstraktin oloinen piirros, joka jollain tapaa kuvittaa runon kuvaamaa asuntoa. Eivät nämä nyt liian vaikeita olleet tulkita, mutta jotenkin en myöskään saanut näihin runoihin kovin vahvaa yhteyttä. Ne tuntuivat vähän ohimeneviltä.

Kymmenen pienen runon jälkeen osio vaihtuu ja sanat loppuvat. Erityistä luontosuhdetta metsiin kuvaava osio on täysin sanatonta runoutta. Visuaalinen runous ja aseeminen kirjoittaminen jättävät minut herkästi vähän etäälle ja niin tässäkin käy. Lopun sisällysluettelosta käy onneksi ilmi näiden visuaalistenkin runojen nimet, jotka antavat enemmän pureskeltavaa.

En vieläkään tiedä, mikä tekee yksinkertaisista piirroskuvista kiinnostavaa visuaalista runoutta. Tämänkään kokoelman myötä en ole asian suhteen viisaampi. Ehkä joskus vielä oivallan! Ymmärrän, että metsäkato on hyvinkin sellainen asia, jota voi olla vaikea tavoittaa sanoilla, mutta ehkä kuitenkin ennemmin toivon, että yritettäisiin silti.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4 : Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta
Otava, 1983
Suom. Inkeri Tuomikoski
384 s.

Goncourt-palkitun Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa -teoksen toinen osa vie kertojan viettämään kesäänsä Balbecin rannikkokaupunkiin. Balbec ei ole todellinen paikka, mutta perustuu Normandiassa olevaan Cabourgin rannikkokaupunkiin, jonne 1880-luvulla oli noussut rautatien tulon myötä noussut varakkaan väen lomakohde. Siellä Proust lomaili 1900-luvun alussa. 

Kertoja matkustaa Balbeciin isoäitinsä ja Françoisen kanssa. Ensimmäisenä pysähdyksenä on Balbecin kirkko, joka pettää korkeat odotukset. Ensimmäinen pettymys on sijainti: Balbecin kirkkoa ei ole laisinkaan meren äärellä, vaan meri onkin yli viiden virstan päässä Ranta-Balbecissa ja kirkko taas vanhassa Balbecissa, joka on sisämaassa.

Ja kirkko – tunkeutuessaan mieleeni kahvilan rinnalla, mukanaan ohikulkija jolta minun oli kysyttävä tietä, kannoillaan asemarakennus minne kohta palaisin – oli yhtä ympäristönsä kanssa, vaikutti sattumanvaraiselta lopuillaan olevan iltapäivän tuotteelta, missä pehmeäpiirteinen, taivasta kohti kumpuava kupukatto oli kuin hedelmä, jonka ruusunvärinen, kultainen, mehukas pinta kypsyi samassa valossa, missä talojen savupiiputkin kylpivät.

Huone Balbecin Grand-Hôtelissa tuntuu alkuun ankealta, mutta pian kertoja alkaa tarkastella sieltä hotellivieraiden ja paikallisen elämän pikkumaisia hierarkioita. Isoäiti tapaa vanhan tuttavansa madame de Villeparisis’iin, joka edustaa korkeinta aristokratiaa, ja tämän kautta kertoja kohtaa madamen sukulaisia: aikaisemmista osista tutun paroni de Charlusin ja nuorempaa sukupolvea edustavan aristokraatin Robert de Saint-Loupin. Tämä jälkimmäinen varsinkin paljastuu kertojan kannalta keskeiseksi tuttavuudeksi.

Tärkeitä ovat myös ne kukkaan puhkeavat tytöt. Kertoja aloittaa nuorten kauniiden naisten ihastelun jo junamatkalla, katsellessaan pienellä juna-asemalla maitokahvia kaupittelevaa maalaistyttöä (”Hänen aamuauringon purppuroimat kasvonsa olivat ruusuisemmat kuin taivas.”), ja Balbecissa varsinkin kiinnittää huomionsa lokkiparven lailla rannalle lehahtaneeseen tyttöjoukkoon. Saint-Loupin kautta kertoja tutustuu arvostettuun taidemaalaariin Elstiriin, joka tuntee nämä tytöt ja maalarin kautta muodostuu yhteys tyttöparveen, jonka kanssa kertoja viettääkin sitten onnellisesti loppulomansa.

Jakaantunut tai pikemminkin jakamaton, sillä useimmiten kaikkea mikä minusta oli ihanaa, erilaista kuin kaikki muu, sellaista mikä alkoi käydä minulle niin rakkaaksi että toivo kohdata se uudelleen seuraavana päivänä oli elämäni suurin ilo, kaikkea sitä edusti pikemminkin näitten nuorten tyttöjen ryhmä kokonaisuudessaan rantajyrkänteellä vietettyjen iltapäivien kehyksissä, tuulisten tuntien kuluessa, nurmikaistaleella jolla nämä mielikuvitustani kiihottavat hahmot, Andréen, Albertinen, Rosemonden kasvot olivat tarjolla; ja niin että minun oli mahdotonta sanoa, kuka heistä muutti nämä maisemat niin kallisarvoisiksi, ketä heistä halusin eniten rakastaa.

Loman alkuvaiheissa kertoja on vielä kovin tiukasti isoäidissään kiinni, mutta loman lopulla kiinnittyy jo kovasti tyttölaumaan ja sitä myöten ulkopuoliseen maailmaan. Lopulta kesä päättyy ja lomakauden loppuessa hotellit suljetaan talveksi. Kertojankin on lopulta jätettävä Balbec.

Arvostan, että Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa on suomeksi jaettu kahteen osaan. Jako on luonteva, sillä osat ovat selvästi erillisiä. Yhtenä niteenä tämä olisi tyrmäävän mittainen, lähes 700 sivua. Nytkin kirja on sen verran pitkä, että sen parissa kului aikaa – Proust on hidasta luettavaa, kuten nostamistani sitaateista on helppo nähdä. Toisaalta tämä tuntui muuten vähän aikaisempia osia helpommalta. Keskittyminen elämään Balbecissa, vaikka se heijasteleekin kaikenlaista muutakin, tekee tästä yksinkertaisemman. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraava osa tarjoaa.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.