Edellinen kuukausi: joulukuu 2003
Seuraava kuukausi: helmikuu 2004

Peliohjelmat

Viime aikoina on usein tullut katsottua molemmat television peliohjelmista, Tilt ja Play. Kumpikin on ihan kivaa katseltavaa, mutta ei aivan täytä odotuksia.

Kumpikin kärsii hieman tnj-syndroomasta (Turha NaisJuontaja). Varsinkin Tiltin Jaana Pelkosen puhetyyli ärsyttää pahasti - olisi edes hyvä juontamaan, mutta kun ei. Playn Piritta Hannula ei herätä sen kummempia negatiivisia fiiliksiä, mutta korvaisin mallijuontajat mieluummin pelejä tuntevilla ihmisillä. Playn Thomas ja Miika ovat parempia juontajia, jotka tietävät, mistä puhuvat. Kaiholla kaipaamme MoonTV:n Stakulaa, peliohjelmien kuningasta.

Tiltin uudistunut ulkoasu on muuten hirveä. Peliarvostelujen yhteenvetojen ulkoasu ei tv-ruutuun sovi - pikkupiiperrys saattaa näyttää hyvältä tietokoneruudulla, telkkarista katsottuna tekstiä saa katsella silmiään siristellen eikä sittenkään näe.

Play on ehkä mielestäni jonkin verran parempi, mutta ei sekään mitään huippupisteitä saa. Hieman pidempi ohjelma, jossa olisi enemmän arvosteluja ja toisaalta kenties jotain muutakin pelikulttuuriin liittyvää hässäkkää olisi kovasti mukava yllätys.

(Peleistä puheenollen: Big Brother on pyörinyt jo jonkun aikaa joka päivä ruuduissa ja vain yksi osa on jäänyt välistä. Addiktio se on, eikä mikään tv-ohjelma...)

31.01.2004 klo 16:22 | Kommentit 1 kommentti(a) | TrackBack (0)

Syndikointihulluus

Nokkelimmat-pokkelimmat ovat jo keksineet etusivulta yhtä jos toista uutta. Iloisenoransseja XML-logoja vilkkuu enemmän ja sivupalkkiin on ilmestynyt Subscribe with Bloglines -linkki. Bloglines on paras tähän asti vastaan tullut RSS-systeemi (no, rss2email rokkaa yhä omassa käytössäni, mutta en suosittele sitä kuin tosinörteille). Se on helppokäyttöinen ja ominaisuuksiltaan hyvin monipuolinen. Useimmat muut sovellukset tuntuvat olevan hieman liian teknisiä tai muuten vain monimutkaisia (rss2email ylittää peruskäyttäjän taidot ja varusteet, esimerkiksi). Suosittelen tutustumaan!

30.01.2004 klo 12:59 | Kommentoi | TrackBack (0)

Kiinnostavaa ja hyödyllistä

Del.icio.us on todella mielenkiintoinen ja hyödyllinen palvelu. Se on yhteisöllinen kirjanmerkkijärjestelmä: käyttäjät voivat säilöä vastaan tulevia kiinnostavia linkkejä näppärällä bookmarklet-systeemillä. Järjestelmä mahdollistaa linkkien luokittelemisen yksinkertaisella tagimenetelmällä. Del.icio.us on siis kätevä kirjanmerkkisäilö ihmisille, jotka käyttävät nettiä useilta eri koneilta.

Kaikki kirjanmerkit ovat myös julkisia (tässä minun kirjanmerkkini). Etusivulla kiitää valtava läjä linkkejä jatkuvasti, joten del.icio.us sopii hienosti myös satunnaiseen uuteen suuntautuvaan surffailuun. Linkkilistat saa myös RSS-feedinä ulos - niinpä viimeisimmät lisäykset linkkilistaani löytyvät nyt tältäkin sivulta. Kätevää.

Toisenlainen palvelu on I like!. Käyttäjän tarvitsee vain lisätä selaimensa kirjanmerkkeihin I like! -bookmarklet ja napsutella sitä kiinnostavilla sivuilla. Käyttäjästä laaditaan näiden tietojen pohjalta profiili, jonka perusteella järjestelmä tarjoaa uusia kiinnostavia linkkejä. Mainio systeemi luovaa huvisurffailua varten. Vaiva on aika pieni. I like! ei ole kuitenkaan mielestäni yhtä nerokas työkalu kuin del.icio.us. Tosin - kyse on vielä beta-vaiheessa olevasta virityksestä, joten uusia ominaisuuksia tulee ja ilmeisesti nimenomaan tuohon kirjanmerkkien hallinnan suuntaan, ryhmittelyä ja sen sellaista. Tuoltakin saa luonnollisesti RSS-virtaa jos johonkin malliin.

I like!:n kehittäjän Wetware-blogi vaikuttaisi muuten ihan kiinnostavalta luettavalta.

(Bookmarklet on pieni kirjanmerkkeihin tai selaimen kirjanmerkkipalkkiin sijoitettava skriptinpoikanen, joka tyypillisesti avaa popup-ikkunan jotain pienimuotoista tarkoitusta varten.)

29.01.2004 klo 18:30 | Kommentoi | TrackBack (0)

Google-hakijoiden sietämätön keveys

Viime aikoina on pistänyt silmään hakulauseista "show your tits", jolla sivuilleni on tultu useammankin kerran. Ja totta tosiaan, sivuni löytyvät Googlesta toiselta tulossivulta! Syypää tähän on englanninkieliseltä puolelta löytyvä kirjoitus tv-chateista, joissa kommentoin näin: "If there's a pretty young female host, "host show your tits" is a classic." - tuo yksi esiintymä riittää tuomaan sivuilleni paljon uusia kävijöitä. Taitavat pettyä...

29.01.2004 klo 08:13 | Kommentit 2 kommentti(a) | TrackBack (0)

Ovatko tietokonepelit vahingollisia?

Uusin Kirjastolehti pölähti postiluukkuun eilen. Kuten tavallisesti, lehdestä löytyi hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Lehden mielenkiintoisin artikkeli on Tampereen yliopiston hypermedialaboratorion professori Frans Mäyrän haastatteluun perustuva juttu, joka lainasi nimensä tälle blogikirjoitukselle.

Mäyrä tekee jutussa useita osuvia huomioita tietokonepelien mahdollisesta haitallisuudesta. Jos asia ihmetyttää, suosittelen tutustumaan artikkeliin. Lainataanpa parhaita paloja:

Voisikin sanoa, että kirjat voivat olla jopa pelejä vaarallisempia, sillä kirjallisuus voi mullistaa ajattelun täysin.
Itse asiassa pelaaja on etäämpänä väkivallasta pelatessaan tietokonepeliä kuin katsellessaan vaikkapa elokuvaa, johon hän voi eläytyä voimakkaastikin.
Mäyrä on huomannut, että pelaamiseen liittyvät ennakkoluulot ovat pitkälti seurausta lasten ja vanhempien välillä vallitsevasta digitaalisesta kuilusta. Ne vanhemmat, jotka pelaavat itsekin ovat myös kriittisempiä pelien suhteen.

Viimeinen kohta on mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Jatketaanpa vielä siitä, mitä Mäyrä sanoikaan: He valikoivat tarkemmin pelit, jotka sopivat lapsille ja keskustelevat lastensa kanssa peleistä, mikä onkin hyvä asia.

Uskon vahvasti siihen, että lastensa tekemisistä on syytä olla kiinnostunut. On mielestäni turha valittaa lastensa pelaamien pelien kauheudesta, jos on itse pelit lapsilleen ostanut. Pelilaatikoiden ikärajojen tarkkaileminen on ensimmäinen vaihe. Nuoret tosin kopioivat paljon pelejä, jolloin vanhemmilla ei ole mahdollisuutta nähdä pelilaatikkoa ikärajoineen, mutta vanhempien ohi hankittuja pelejä on niin ikään syytä seurata.

Tieto on valtaa, ja tässäkin tapauksessa pelimaailmaa tuntevat vanhemmat pääsevät mielestäni helpommalla peleistä innostuneiden lastensa kanssa.

Odotan mielenkiinnolla Mäyrän järjestämää pelitutkimusseminaaria, joka alkaa helmikuun puolessa välissä.

28.01.2004 klo 13:00 | Kommentoi | TrackBack (0)

Rembrandt

Kuka ostaa Stockmannilta Rembrandt-hammastahnaa? Tuubi hampaita kirkastavaa tai kahvi- ja tupakkatahroja eliminoivaa eliittitahnaa maksaa halvimmillaan jotain 13 euroa, eli yli kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen Pepsodent tai Colgate (jota meillä suositaan, kiitos näppärän korkin ja halvan hinnan). Ilmeisesti joillain ihmisillä on hammastahnan käytönkin suhteen tarve erottua tavallisesta rahvaasta.

28.01.2004 klo 10:33 | Kommentoi | TrackBack (0)

Sähköposti

Sähköpostiohjelmani lakkasi toimimasta tänään. Luulin rakkaan POPFileni hajonneen, mutta ongelma olikin itse postiohjelmassa. Thunderbirdin päivittäminen versioon 0.4 pelasti tilanteen.

POPFilestä luopuminen tekisi kipeää. Toista yhtä hyvää suodatinta en tiedä. Monet vastaavaan tekniikkaan perustuvat filtterit tuntuvat tekevän jaon akselilla spämmiä tai ei spämmiä, POPFilellä pystyy jakamaan viestin täysin mielivaltaisiin laatikoihin. Se on hieno ominaisuus.

Lisäksi POPFile pitää tilastoja. Nollasin tilastot viimeksi elokuun lopussa. Siitä on nyt melko tasan puoli vuotta, jona aikana postilaatikkoon on tullut noin 27 000 viestiä. Viestejä kolisee noin 140 kappaletta päivässä, siis. Onko se paljon vai vähän? Sanokaa te (ihan oikeasti, sanokaa: miltä tuntuisi saada 140 viestiä päivässä, vai saatko enemmän?).

Jos kaikki 140 olisivat henkilökohtaista tai edes kiinnostavilta postituslistoilta tullutta postia, olisin helisemässä. Käytännössä spämmiä on noin 60%, postituslistoja 35% ja loput reilut viitisen prosenttia henkilökohtaista. Käytännössä henkilökohtaiseksi luokiteltuja viestejä tulee siis kymmenisen kappaletta päivää kohti, eikä niistäkään kaikki ole ihan oikeita viestejä oikeilta ihmisiltä.

Numeroista voi kuitenkin päätellä ainakin sen, että olisin todella pahasti hukassa ilman kunnollista suodatusta. Jos joka päivä yhdessä laatikossa olisi se 140 viestiä, menisi viestien käsittelyyn aikaa paljon nykyistä enemmän. Nyt voi antaa postituslistaviestien kolista omiin laatikoihinsa ja spämmin suoraan roskiin, energiansa voi keskittää olennaiseen. Vielä kun saisi enemmän nostettua esiin postituslistoilta ja muustakin postista sitä kiinnostavinta osuutta... Paljon on kehittämisen varaa, siis.

27.01.2004 klo 18:21 | Kommentoi | TrackBack (0)

Kirjastokäynnillä

Minusta tuntuu siltä, että minua painostetaan kirjoittamaan blogiini. Painostusryhmä on hyvä ja lukee ny:

Kävimme tänään kokoelmanhallintakurssin tiimoilta Tampereen Sampolan kirjastossa tutustumiskäynnillä. Kirjastorakennus on uusi ja hieno, mutta tuttu jo aikaisemmin, koska se on lähikirjastoni. Se on pieni, mutta hyvin tehty ja sen lehtikokoelma on varsin kunnioitettava (käyn siellä lukemassa Linux Journalia).

Tällä kertaa pääsimme tutustumaan myös työntekijöiden puoleen. Sepä oli mielenkiintoista, se! Sen jälkeen kuulimme luentoa kirjastonjohtaja Järveliniltä (lieköhän samaa Järvelinien sukua kuin infon laitoksen professori Kalervo) ja Tampereen kirjastojen yleishankintapäälliköltä. Oli mielenkiintoista saada hankintaan yleisten kirjastojen näkökulmaa, siellä kun on meno aivan erilaista kuin minulle tutummassa yliopistokirjastojen maailmassa (josta Johannan työkuvioiden myötä olen kuullut yhtä jos toista).

Yleisten kirjastojen puolella ikuisuuskysymys on kirjastojen asema yhteiskunnassa. Onko kirjasto palvelulaitos vai osa kansansivistystä? Nykyään tuskin vaaditaan viihteellisen kirjan lainaajaa ottamaan myös tietokirjoja (kuten ennenmuinoin tehtiin), mutta edelleen voidaan kysyä kuinka paljon kirjastojen kuuluu tarjota viihdettä ja kuinka paljon sivistystä.

Minun mielestäni oikea asema on jossain keskellä. Luonnollisesti on huomioitava, mitä kirjaston käyttäjät haluavat lukea. Aineisto, joka ei kierrä, on turhaa aineistoa. Toisaalta kirjastolla on kuitenkin sivistystehtävänsä - minusta kirjaston kokoelma on huono, jos sen kokoelmista ei löydy nobelisteja, Finlandia-palkinnon voittajia tai mikä nyt sitten onkaan laadukkaan kirjallisuuden kriteeri.

Voidaan myös kysyä, onko kirjastojen syytä kilpailla kirjakauppojen, levykauppojen tai videovuokraamojen kanssa. Itse ostan pääasiassa englanninkielisiä scifipokkareita, joiden tarjonta kirjastossa ei ole kummoinen. Niitäkin lainaisin mieluusti, jos tarjonta olisi parempaa. Kirjasto tyydyttää muuten kirjatarpeeni varsin mainiosti. Toisaalta, jotkut kirjat on enemmän tarve omistaa kuin toiset. Kirjaston etu on se, että kirja on kirjastosta saatavilla huomattavasti pidemmän aikaa kuin kirjakaupoista - kirjan elinikähän on nykyään aika pieni.

Musiikin ja elokuvien suhteen näen kirjastot ennen muuta kaupallisten vaihtoehtojen täydentäjiksi. Kirjastojen tehtävä ei ole tarjota listahittimusiikkia. Kestävät ja hyvät listamenestyjät voidaan poimia massasta kokoelmiin jälkeenpäin, jos tarpeelliseksi nähdään. Tämän näkemyksen jakoivat myös kirjaston edustajat. Syynä oli toisaalta sekin, että suositulla musiikilla on paha taipumus hävitä hyllystä ikiajoiksi. Sitä ei siis viitsitä hankkia alunperinkään, koska levyt varastetaan kuitenkin. Kiva homma. Elokuvien kohdalla odotan kirjaston kokoelmilta huomattavasti laajempaa valikoimaa kuin videovuokraamoilta. Perus-Makuunin valikoima on kuitenkin aika kapea ja varsinkin mitään taide-elokuvaa on turha hakea. Kirjastosta odottaisin löytäväni vanhempia klassikoita ja arvofilmejä. Videovuokraamoille jätän suosiolla päivänhittien jakelun.

Sampolan kirjastossa kaikki neljä kirjastonhoitajaa osallistuvat valintaan ja kokoelmien ylläpitämiseen. Vaikka toisaalta olenkin kiinnostunut yliopistokirjastojen maailmasta, olisin ihan mielelläni yksi Sampolan kirjastonhoitajista. Paitsi palkan suhteen - valtiolla saa kai aika paljonkin parempaa palkkaa kuin kunnalla...

26.01.2004 klo 17:24 | Kommentit 2 kommentti(a) | TrackBack (0)

Klassikkopelin aineksia

Prince of Persia oli aikoinaan erikoinen ja hieno peli. Selvää klassikkoainesta. Kun noin legendaariselle pelille ilmestyy vuosikausien päästä jatkoa, ovat odotukset korkealla. Ei syytä huoleen: Prince of Persia: Sands of Time on todella hieno peli.

Pelin tarina on tutunoloinen: prinssi, prinsessa ja paha suurvisiiri. Itämainen teema on hieno ja melko harvinainenkin. Pelaaja kiitää prinssin roolissa ympäri ajan hiekkaan liittyvässä onnettomuudessa raunioitunutta linnaketta, tavoitteena saada hiekat kuriin. Pelin rytmi on kaksijakoinen: välillä pohditaan kuinka päästä paikasta A paikkaan B, välillä taas taistellaan.

Prinssi on melkoinen akrobaatti. Pylväisiin kiipeäminen ja tangoilla kieppuminen on aika perusjuttua, tyylikkäin kikka on ohittaa kuilut juoksemalla kung-fu-leffojen tyyliin seinää pitkin. Eteneminen on yleensä kaksiosainen prosessi, ensin pitää keksiä, minne täytyy päästä, sitten kuinka se tapahtuu. Niin, ja tietysti, toteuttaa operaatio. Tämän vaiheen saa kuitenkin tehdä rauhassa vihollisilta.

Taistelemaankin joutuu. Prinssi on aseistautunut miekalla ja taikatikarilla. Miekka ei useimpien vihollisten taltuttamiseen riitä, vaan kaadetusta vihollisesta on imettävä aikahiekat ulos tikarin avulla - muuten vihollinen nousee uudestaan. Taisteleminen on akrobaattista menoa. Prinssi taistelee kiitettävän hyvin isompaakin vihollislaumaa vastaan ja osaa pari temppuakin. Suosikkini on loikka vastustajan yli, jota voi jatkaa miekaniskulla selkään ilmalennon aikana.

Taisteluissa on kyllä ärsyttävätkin piirteensä. Kerralla vastassa on usein nelisen vihollista. Kun yhden tuhoaa, ilmestyy yleensä uusi vihollinen, kunnes tietty ennalta tuntematon määrä väkeä on eliminoitu. Koska hirviöt ilmestyvät tyhjästä (ne myös osaavat teleportata taistelua pakenevan prinssin läheisyyteen), ei taistelun pituudesta ole mitään tietoa ennenkuin kuolleet viholliset lakkaavat uudistumasta. Tämä on hyvin ahdistavaa, varsinkin kovempia vihollisia vastaan taisteltaessa.

Peli ei siis ole täydellinen, mutta reilun parin tunnin pelaamisen jälkeen puutteet jäävät kyllä kevyesti hyvien puolien jalkoihin. Prinssin kontrolloiminen on suurimman osan ajasta melko helppoa. Virheitä voi paikkailla taikatikarin tärkeimmällä ominaisuudella: kelauksella. Jos hyppy siis suuntautuu pylvään sijasta tyhjyyteen, riittää kun iskee L1-napin pohjaan ja aika kelautuu taaksepäin. Uusi yritys, ole hyvä. Yrityksiä ei ole rajattomasti, mutta usein tarpeeksi.

Sands of Time on kaunis peli. Musiikki miellyttää korvaa ja linnan huoneet ovat isoja, tyylikkäitä ja eläviä. Kaikenlaiset pikkuefektit (aikahiekkapilvet, kivien raoista päälle astuttaessa valuvat hiekkanorot, ansalaitteiden kipinäsuihkut, liehuvat verhot) tekevät maailmasta elävän ja tyylikkään. Prinssin ääninäyttelijä on sopivasti koominen.

Suosittelen tutustumaan, jos vauhdikasta toimintaseikkailua hakee.

25.01.2004 klo 10:27 | Kommentit 3 kommentti(a) | TrackBack (0)

Opiskelija-asuminen

Ihmettelimme kovin, mitä asuntohakemuksellemme TOASilla kävi. Olimme kivunneet listalla viidenneksi, mutta sitten katosimme kokonaan. Syy paljastui parin päivän kuluttua: meille tarjottiin asuntoa. Jänskä homma, ilmeisesti niille neljälle ei ollut kelvannut... Ei kelvannut sitten meillekään. Markuksentori on toki hieno ja uusi kohde, mutta kun ei niin ei.

Kaksi neliötä lisätilaa olisi tervetullutta, mutta toisaalta asunnon malli (1h + tupakeittiö) oli epäkäytännöllisempi kuin nykyään. Epäilen, että mahtumisongelmia olisi voinut tulla. Puhumattakaan sitten lähes 100 euroa kalliimmasta vuokrasta! Jotain rajaa, sentään. Sijainti olisi ollut parempi ja asunto uudempi, mutta hinta on sen verran tyrmäävä, että kieltäytyminen on paikallaan.

Ihmetyttääkin TOASin rakentaminen, kun uudet kohteet tuntuvat olevan järjestään aika kalliita - kuten vaikkapa se komeasti Tullinaukion pilaava tönö. Ei ole ihan halpa paikka asua, vaikka sijainti kieltämättä aika mainio onkin. Luulisi opiskelijoita hyödyntävän ennemmin edullisemmat asunnot hieman syrjemmällä. En ymmärrä, mutta ilmeisesti TOAS kuitenkin vastaa opiskelijoiden tarpeisiin ja vaatimuksiin.

21.01.2004 klo 11:09 | Kommentit 2 kommentti(a) | TrackBack (0)

1600 ilon päivää

Neljä ja puoli vuotta on noin 1600 päivää eli aika pitkä aika. Tuossa lauantaina tuli kuluneeksi tällainen päiväpaljous siitä päivästä, jolloin minun ja Johannan seurustelusuhteen katsotaan alkaneen. Sormuksia taasen vaihdettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Yhteensä olen tuntenut Johannan noin seitsemän vuotta, ellen aivan väärin laske.

Olen mitä suurimmissa määrin tyytyväinen kuluneisiin vuosiin. Kokonaisuudessaan yhteinen aika näyttäytyy onnellisena ja hyvänä. Lähemmän tarkastelun alla siitä löytyy kaikenlaista pientä negatiivistä, mutta sellaisella ei lopulta ole suurtakaan merkitystä jälkeenpäin muisteltuna. Pienistä riidoista ei synny suuria aaltoja.

Riidoista voi jäädä jopa hyviä yhteisiä muistoja. Eräs suosikki on pian yhteenmuuttamisen jälkeen herännyt riita puhelinlaskun suuruudesta ja maksamisesta. Riidan huvittava ulottuvuus on se, että se tapahtui aika paljon ennen koko laskun saapumista ja maksajien sopimista.

Todella erinomaisiakin hetkiä elämään mahtuu. Juhlavia tapauksia, syvällisiä keskusteluja, riitojen sopimisia, yhteisiä matkoja, sellaisia kokemuksia. Se kaikki jää muistoihin, on arvokasta ja merkittävää. Ne hetket oikeuttavat kaikenlaista muuta, niiden vuoksi jaksaa yhdessä olemisen vaivalloisen puolen.

Suurin osa arjesta on kuitenkin sellaista, joka soljuu ohi jäämättä sen kummemmin mieleen. Se on hyvää aikaa, vaikka ei ikimuistoista olekaan. Ei kaiken tarvitse olla. Riittää, että asiat ovat hyvin, että riitoja voi myöhemmin muistella hyvillä mielin, että vierellä on joku, jota ja josta rakastaa ja välittää. Arkinen ei ole ikävää, kun sen jakaa rakkaansa kanssa.

Kiitos tähänastisesta.

20.01.2004 klo 16:58 | Kommentoi | TrackBack (0)

Työelämä

Näin kesän lähestyessä nousee opiskelijalle mieleen vain yksi kysymys: mitäs sitä kesällä tekisi? Mistä saisi töitä? Olenkin jo aloittanut työnhakukuviot. Ensimmäisen sähköpostikierroksen tulos oli yksi ei (teknillisen yliopiston kirjastoon ei oteta kuin harjoittelijoita) ja yksi kyllä (olen taas tervetullut Metsoon haastateltavaksi). Yhteiskunnalliseen tietoarkistoonkin pitäisi laittaa hakemus.

Mutta siihen loppuvatkin suunnitelmani. Kolmena yliopistokesänäni olen ollut yhden kesän töissä (harjoittelu) ja kaksi opiskelemassa. Ensimmäisenä vuonna päädyin puhelinmyyjäksi, mutta en kestänyt työtä neljää tuntia pidempään. Se ei ole minun työtäni, ei todellakaan. Opiskelua siis!

Opiskeluratkaisu on ollut helppo ja mukava. En ole koskaan jaksanut hakea töitä erityisen tarmokkaasti. Tampereen kaupungille laitoin hakemuksen, mutta siihen se suunnilleen jäikin... Olenkin jokseenkin nirso, mitä töihin tulee. Mieluummin teen kesätenttejä kuin työskentelen tyypillisillä opiskelija-aloilla (siivous, hampurilaisravintolat, telemarkkinointi ja niin edelleen). Jos töitä ei irtoa Metsosta eikä tietoarkistosta, en tiedä, mitä teen.

Veikkaisin, että ratkaisu olisi innokas työnhaku alasta välittämättä, mutta olen toisaalta melko varma, etten saa kuitenkaan mitään aikaiseksi. Motivaatio loppuu kesken ja pahasti. Onneksi Metson paikan saamista auttaa se, että henkilöstöpäällikkö muistaa minut yhä viime vuodelta (hain, mutta paikkoja ei kai edes ollut tarjolla) ja olen sittemmin saanut lisää alan työkokemusta.

Johannalla sentään menee paremmin. Johanna oli viime kesän harjoittelussa yliopiston kirjastolla ja sai jatkopaikan vuoden loppuun asti. Pitkään Johanna ei ehtinyt vapaalla jalalla olemaan, kun viime viikolla tuli ehdotus tulla taas töihin. Tällä kertaa vallan kirjastosihteeriksi! Työaikaa on 20 tuntia viikossa, pääasiassa maanantaisin ja perjantaisin ja työtä jatkuu aina lokakuun loppuun asti. Kelpaisi kyllä minullekin!

Johannan hyvä asema yliopiston kirjastolla on kyllä melkoinen siunaus, jos sijaisuuksia ja muuta pätkätyön tynkää tulee jatkossakin. Toisaalta asialla on kääntöpuolensakin: voiko tarjouksesta kieltäytyä? Vaarana on opintojen viivästyminen pahemman kerran. Tänä keväänä Johanna joutuu näillä näkymin onneksi luopumaan vain yhdestä kurssista töiden vuoksi. Aina työajat eivät asetu välttämättä yhtä hyvin. Mutta jos kieltäytyy - tuleeko kutsuja enää? Se siitä rahasta ja työkokemuksesta sitten!

Tilanne on kieltämättä jokseenkin ongelmallinen, mutta tällä hetkellä se on ongelma, jollaisen ottaisin kiusakseni todella mielelläni.

17.01.2004 klo 14:06 | Kommentoi | TrackBack (0)

Kandintutkinto häämöttää yhä horisontissa

Mikä pettymys! Ei tule Mikosta vielä kandia. Tänään oli tarkoitukseni käydä laitoksella asiaa selvittämässä, mutta kun syynäsin opintorekisteriäni tarkemmin, totesin, ettei minulla olekaan riittävästi opintoviikkoja. 135 ov ei vielä riitä! Sinänsähän tuossa on kyllä ihan tarpeeksi tavaraa, 120 ov periaatteessa riittäisi, mutta koostumus on väärä.

Pääaineen opintoja minulla on 59 ov, vähempikin riittäisi. Sivuaineopinnot jäävät kuitenkin jonkun muutaman opintoviikon vajaiksi. Tietojenkäsittelyoppia löytyy 40 ov ja yleistä kirjallisuustiedettä 12 ov. Tuohon pitäisi saada vielä 9 ov jostakin. Saksaa ja tulevaisuudentutkimusta olen lukenut yhteensä 5 ov, joten näyttäisi siis olevan neljästä opintoviikosta kandintutkinto kiinni! Kunhan hypermediat siis päättyvät...

16.01.2004 klo 08:44 | Kommentit 3 kommentti(a) | TrackBack (0)

Yhteensopivuus

Jos saisin yhden toivomuksen, tuskin tärväisin sitä maailmanrauhaan. Voisin vaikka toivoa yhteensopivuutta ohjelmistojen ja tietokonejärjestelmien välille. Ei ole nimittäin helppoa elämä, kun erilaisten ohjelmien ja koneiden on viestittävä keskenään.

Kirjoitin erään dokumentin. Kirjoitin sitä vuorotellen Linuxissa ja Win98:ssa. Mitään ongelmia ei ollut, sillä käytin molemmissa koneissa Open Officea. Vaan sittenpä lähetinkin työni muille katseltavaksi! Tallensin dokumentin Rich Text -muodossa - senhän pitäisi olla kaikkien luettavissa. Vastaanottaja A valitti, että osa ääkkösistä näkyi mm. tekijänoikeusmerkkeinä. Vastaanottaja B taas ilmoitti, että WordPadilla katsottuna osa tekstistä jää kokonaan pois.

Koska arvelin dokumentin vastaanottajan käyttävän Wordia, ajattelin pelata varman päälle ja käyttää dokumentin Wordin kautta. Poikkesin siis mikroluokassa askartelemassa... Word oli keksinyt sellaisen ilomielisen kikan, että sepä muutti lähes jokaisen ä- ja ö-kirjaimen kirjasimen Georgiasta Verdanaksi. Tämähän olisi ollut helppoa korjata kertapyyhkäisyllä, mutta kun tekstin seassa oli Symbol-kirjasimella tehtyjä nuolia...

Hohhoh. Lisäksi voisi mainita Open Officen ja Wordin aivan erilaiset tavat tehdä bulletteja - Wordin tekemät näyttävät ihan hyviltä Open Officessa, mutta toisin päin jälki on rumaa. Open Officella on myös mukava tapa hukata dokumentin tyylit, jos dokumentin tallentaa RTF:nä. Kummassakin tyylien ja ulkoasun määrittely on yleensäkin ottaen silkkaa tuskaa.

Kun huomioi, kuinka paljon Microsoftin strategia tuntuu perustuvan monopoliaseman ylläpitämiseen, on varmaan turha odottaa sieltä suunnalta mitään pyrkimystä ohjelmien välisen yhteensopivuuden lisäämiseen. Kaikki lepää siis Open Officen varassa. Mikä on vähän kurja juttu, koska se tarkoittaa toisaalta sitäkin, että jos Open Office haluaa olla mahdollisimman paljon Microsoft Office -yhteensopiva, sen täytyy jäljitellä myös niitä huonompia ideoita. Ahdistavaa.

15.01.2004 klo 13:03 | Kommentit 2 kommentti(a) | TrackBack (0)

Kevään opinnot

Kevään opinnot ovat alkaneet hiljalleen. Tai melkein täysillähän tässä mennään, ei tässä tahti juuri ehdi kiristyä. Opintoviikkoja kertyy todennäköisesti kuitenkin ihan mukavat parikymmentä.

Vaihteeksi painopiste on pääaineopinnoissa. Informaatiotutkimuksen aineopinnoista valikoin Digitaalisten ja painettujen julkaisukokoelmien hallinnan. Se on rehellistä kirjastoalaa - kyseinen aihepiiri on aika pahasti aliedustettuna informaatiotutkimuksen opinnoissa, vaikka tässä kirjastonhoitajaksi olisikin tarkoitus valmistua. Kokoelmien hallinta on aiheena suorastaan kiinnostava.

Syventävistä opinnoista poimin useammankin kurssin; tarjonta on heikkoa, joten joka tilaisuuteen on tartuttava. Tähän mennessä on alkanut vain Tiedonhankinta ja tiedonhaku. Hieman epäilytti kurssin suorittaminen: tarkoitus olisi laatia teoreettinen tiedonhakuviitekehys omaa tutkielmaa varten. Ihan kiva, jos on gradua tekemässä... Noh, onneksi tuon saa suoritettua artikkelianalyysinäkin.

Ensi viikolla alkavat Tiedontarve- ja tiedonhankintatutkimus ja XML-seminaari. Valitettavasti XML-seminaari sattui samaan aikaan Johdanto tiedonhakututkimukseen -seminaarin kanssa ja vei kiinnostavuusvoiton. Syö miestä, tuollainen päällekkäisyys. Laitos järjestää muutenkin vähän syventäviä kursseja, pakkoko ne vähätkin on päällekkäin laittaa... XML-seminaari on joka tapauksessa ihan aidosti kiinnostava juttu, saa nyt nähdä, onko siitä jotain käytännön iloakin.

Aloitin myös uuden sivuaineen, ah niin trendikkään hypermedian. Sitä riittää kolme kurssia. Ensimmäinen alkoi jo, luennot vaikuttavat kiinnostavilta. Harkkaryhmäpaikastani luovuin saman tien, harkkojen aiheena kun on webbisivujen väsääminen alkeista alkaen. Ensimmäisellä kerralla käsiteltiin perustiedonhakua verkosta - voisin opettaa aihetta itsekin. Parempi siis luovuttaa arvokas harkkaryhmäpaikka jollekulle, joka sitä enemmän tarvitsee.

Eiköhän tästä ihan mielenkiintoinen ja tuottoisa kevät tule. Viikkotunteja on vähän, mutta opintoviikkoja kertyy. Eiköhän noista seminaareista riitä tekemistä koululla vietetyn ajan ulkopuolellekin. Mutta nopeasti tämä kaikki on ohi - huhtikuussa ei ole enää kai oikein mitään. Keväällä voisi opintoja jatkaa kyllä vähän pidempäänkin, varsinkin kun työrintamalla näyttää vähän hiljaiselta. Lukuvuoden jakaminen useampaan kuin kahteen osaan onkin minun mielestäni varsin tervetullut uudistus.

SYLin toimenpideohjelmasta toteuttaisin mieluusti kohdan, jossa todetaan näin:

Periodisointia tulee täydentää kurssien opetusaikoja määrittelevällä palkkijärjestelmällä (esim. palkki A:ssa opetusta on ti klo 10-12, pe 12-14, palkki B:ssä opetusta on ma klo 8-10, pe klo 14-16 jne.) ja velvoittamalla laitokset täyttämään ensin kaikki palkit opetuksella ennen uuden palkin käyttämistä (laitoksen tulee antaa opetusta maanantaista perjantaihin klo 9-16 ennen kuin se voi pitää kaksi päällekkäin olevaa kurssia). SYLin toimenpideohjelma

14.01.2004 klo 12:16 | Kommentoi | TrackBack (0)

Herkkuja Nick Cave -faneille

Laitoin myyntiin Nick Cave -aiheisen kirjan. The Story on noin satasivuinen opus italiaksi ja englanniksi. Kirjan mukana tulee neljä ennen julkaisematonta biisiä sisältävä CD. Nick Cave -fanit, Huuto.netiin mars!.

12.01.2004 klo 11:36 | Kommentoi | TrackBack (0)

Pelisivujen päivitys

Pelisivuni kokivat hienoista päivitystä. Pientä uutta tuli vähän joka paikkaan, suurin uudistus oli strategiavinkkejä tarjoava sivu. Sisältöä on vielä vähänlaisesti, mutta lisäilen sitä hiljalleen. Jos haluat jakaa parhaat pelitaktiikkasi Suomen kansan kesken, lähetähän viestiä niin saadaan sivuille asiaa!

11.01.2004 klo 17:45 | Kommentoi | TrackBack (0)

HIM-arvio

Kirjoittelen levyarvioita aika harvakseltaan nykyään, mutta innostuin nyt kirjoittelemaan jotain HIMin Love Metalista.

11.01.2004 klo 15:50 | Kommentoi | TrackBack (0)

Helsinki

Päivä vierähti Helsingissä. Pääasiana oli käydä juttelemassa Marek Toyn edustajien kanssa maineikkaan Settlers of Catan -lautapelin suomenkielisestä laitoksesta. Sellainen ilmestyy joskus syksyllä ja minä kirjoitan siihen suomenkieliset säännöt. Projekti on vähintäänkin kiinnostava. Pelikokoelmanikin karttui muutamalla korruptiolahjalla...

Vaan eipä visiitti siihen jäänyt. Johanna lähti nimittäin matkaan. Sillä välin kun minä puhuin peleistä, Johanna kierteli kauppoja. Kun tiemme taas yhdistyivät, kävimme Helsingin olennaisimmat nähtävyydet läpi.

Söimme Pizza Hutissa, ne kun ovat muualta (Tampereelta ja Jyväskylästä siis) kadonneet. Toisaalta ihan kiva, toisaalta tuollainen kerran vuodessa -tahti sen suhteen riittää. Ennen olin hulluna pizzoihinsa, vaan nyt totean Tampereen Pizzeria Napolin tekevän paljon parempaa pizzaa.

Valtava Akateeminen kirjakauppa kuului itsestäänselvästi ohjelmaan. Mukaan tarttui Miles Davisia kun halvalla sai ja paljon hehkutettu Game of Thrones. Johanna löysi Dante Clubin, joka vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta historialliselta ja kirjalliselta murhamysteeriltä. Olisiko sitten jotain samantyyppistä kuin Perez-Reverten parhaimmat? Teos vaikutti ainakin lupaavalta.

Ohjelmassa oli myös Helsingin yliopiston kirjasto. Kirjasto olikin varsin mielenkiintoinen... Hieno kuin mikä, mutta vähän epäkäytännöllisen oloinen. Mutta ehkäpä sen funktio onkin vähemmän käytännöllinen kuin vaikkapa Tampereen Attilan?

Kaikenkaikkiaan oli ihan kiva reissu - matka olisi ollut huomattavasti tylsempi ilman Johannan mukaantuloa!

7.01.2004 klo 19:11 | Kommentit 3 kommentti(a) | TrackBack (0)

Silent Hill 2

Silent Hill 2 on nyt takana. Pelikello näytti lopuksi 9 tuntia 58 minuuttia; ne olivat kenties elämäni pisimmät kymmenen tuntia. Käytännössä pelin parissa tosin meni varmaan ainakin pari tuntia enemmän. En olisi kaivannut enempää, vaikka sinänsä 10 tuntia kuulostaa aika vähältä.

Kokemus oli kauhistuttava. Ikinä en ole mitään noin pelottavaa pelannut. Aikaisemmat kauhuennätykset ovat varmaan jostain Doomista tai muusta aikoinaan edistyksellisestä 3d-räiskinnästä. Silent Hill tosin voittaa teknisessä mielessä kaikki muut pelaamani pelit. Peli on kaunis ja kuulostaa hyvältä.

Mutta nyt vähän järjestystä asioihin. Peli alkaa rauhallisesti. Päähenkilö James Sunderland saapuu Silent Hilliin, koska on saanut kolmisen vuotta sitten kuolleelta vaimoltaan kirjeen. Kirjeessä Mary kertoo odottavansa Jamesia heidän "erityisessä paikassaan", joka on ilmeisesti Silent Hillin pikkukaupungissa.

Heti alusta pitäen on selvää, ettei kaupungissa kaikki ole kohdallaan. Aluetta verhoaa sakea sumu, joka luo varsin mielenkiintoisen tunnelman pelille. Kauas eteenpäin ei näe ja joka puolelta kuuluu erilaisia ääniä... Kaupunki vaikuttaa autiolta ja alussa hautausmaalta tavattava Angela kertookin sen olevan kirottu - tai jotain sinne päin.

Muita ihmisiä ei sitten ihan vähään aikaan tapaakaan. Jotain muuta kaupungin kaduilla kuitenkin vaeltaa. Matkan varrelta löytyvä taskuradio onneksi rätisee aina, kun jotain vaarallista on lähettyvillä. Tosimies pelaisi radio suljettuna, mutta voimistuva kohina toisaalta tiivistää tunnelmaa mukavasti.

Itse kaupunki on laaja ja komea, mutta paljastuu melko pian kulissiksi. Useimmat ovet eivät aukene ja suurin osa tavarasta on vain koristetta. Tämä aiheuttaa lievää turhautumista ja pettymystä alussa, kun hienolta vaikuttanut kaupunki ei toimikaan niinkuin odottaisi. Pettymys kannattaa niellä, sillä vaikka alku onkin ehkä vähän rauhallinen (vaikka minua kyllä pelotti ihan alusta pitäen - osasyynä varmaan vaikutuksille altis asenne), tunnelmaan päästään kyllä. Meno paranee, kun kaduilta päästään sisätiloihin. Ahtaammissa ja pimeämmissä olosuhteissa peli toimii paremmin.

Kaupungista löytyy sisätiloja koluttavaksi. Asuinrakennuksia, sairaala, hotelli... Joka paikasta löytyy monta kerrosta, joista jokaisesta monta tutkittavaa huonetta. Kaikki on suunniteltu ja toteuttu huolella ja tyylillä. Yleensä ottaen paikat eivät ole erityisen miellyttäviä tahi viihtyisiä, vaan tunnelma on vähintäänkin lievästi häiriintynyt. Ja odottakaapa vain, kun pääsette tutustumaan Silent Hillin rakennusten pimeisiin puoliin!

Valitettavasti pelin ulkotiloissa hieman ärsyttävät kameraongelmat moninkertaistuvat sisätiloissa. Silent Hill ei ole hahmon silmistä katseltava, vaan kamerat seuraavat Jamesia uskollisesti. Tämä on toki tunnelmallinen ja elokuvamaista kerrontaa mahdollistava ratkaisu, mutta aina kamerat eivät näytä ympäristöä tarpeeksi. Varsinkin sisätiloissa ja taistelutilanteissa tämä korostuu, kun joutuu taistelemaan näkymättömiä vihollisia vastaan.

Kyseessä onkin pelin pahin tekninen ongelma. Itse koin kameran kenkkuilun ärsyttäväksi (vaihdellen vähäisestä melko vakavaan), eräs pelin tyrmännyt arvostelija taas haukkui koko pelin pataluhaksi kameran vuoksi. Perusräiskintöihin tottuneille kamera ja konsolimainen (peli on käännetty Playstation kakkoselta) ohjaus voivatkin olla melkoinen harmi, mutta kaikkeen tottuu. Älkää antako hankalan kameran estää, peli on kyllä sen arvoinen. PC-versiossa saa muuten tallentaa koska tahansa; tätä tietokonepelaajille ilmiselvää ominaisuutta ei PS2-versiossa ole.

Hirviöiden pelossa tulikin tallenneltua tiuhaan. Jatkuvasti ei tarvinnut taistella, mutta sen verran usein kuitenkin, että uudessa paikassa odotti aina olevan hirviöitä. Onneksi jo kertaalleen raivatut alueet pysyivät yleensä tyhjinä. Pelkkää taistelua peli ei onneksi ole, vaan hirviöitä on myös mahdollista vältellä.

Toisinaan eteneminen pysähtyi älyä vaativiin ongelmiin. Ne eivät olleet kovin vaativia, yleensä vain sopivien esineiden etsimistä. Turvauduimme kuitenkin aina silloin tällöin UHS:n vinkkeihin (jotka on muuten kirjoitettu todella hyvin), jokaista pikkuesinettä ei yksinkertaisesti aina huomannut. Luulisin, että ongelmista olisi kyllä selvitty ihan hyvin, aikaa vain olisi mennyt hieman enemmän. Aivojaan ei tarvinnut valtavasti rasittaa.

Myös paikasta toiseen eteneminen tuotti joskus päänvaivaa - tiesimme, mihin pitää mennä, mutta joku ratkaiseva ovi oli kiinni. Liikkumista helpotti onneksi karttojen käyttö. James löysi lähes joka paikasta kartan, johon automaattisesti merkitään kaikki kokeillut ovet ja muut yksityiskohdat. Kartta toimi aivan erinomaisesti ja helpotti elämää suuresti.

Tekniset ongelmat ovat lopulta varsin pieni harmi, kun pelin tunnelma imaisee mukaansa. Siitä on suuresti kiittäminen tyylikästä valaistusta ja erinomaisen pelottavaa äänimaailmaa. Suurin osa pelin kauhuista aiheutuu nimenomaan äänistä - ei sen väliä, vaikka mitään hirviöitä ei näykään, jos ympäriltä kuuluu koko ajan karmivaa mölinää. Vähempikin pelottaa.

Itse hirviöt ovat todella tyylikästä työtä. Niiden suunnittelija ansaitsee kiitosta mielikuvituksestaan ja kenties lähetteen hoitoon - on vaikea uskoa, että tasapainoinen mieli tuottaisi sellaisia painajaisia. Normaalivaikeustasolla hirviöt eivät aiheuttaneet valtavia vaikeuksia, mutta herättivät kuitenkin pelkoa. En suosittele helpompia vaikeustasoja, pelikokemus saattaisi hieman latistua varsinkin kun aseeksi saa koomisen moottorisahan. Hieman kovempia välipomojakin riittää kiusaksi; en pidä niistä noin yleensäkään ottaen, mutta Pyramidipää on kyllä varsin mielenkiintoinen tyyppi. Onneksi taistelut välipomoja vastaan eivät olleet hirvittävän vaikeita, vain työläitä.

Pelin juoni on varsin mielenkiintoinen. Se paljastuu hiljalleen pelin edetessä. Alussa James etenee määrätietoisesti eteenpäin kohti Marya, mutta loppua kohden juoni mutkistuu. Loppuun onkin jätetty paljon hämmentäviä paljastuksia. Niinkin perustavaa laatua oleva seikka kuin Maryn kuolema kyseenalaistetaan.

Pelaajan tekemisistä riippuen lopuksi nähdään yksi neljästä erilaisesta ratkaisusta. Tämä lisää pelin uudelleenpelaamisarvoa, varsinkin kun jotkut ratkaisut vaativat pelin pelaamista moneen kertaan. Me kuitenkin tyydyimme lukemaan muut ratkaisut netistä - Silent Hillin kaduille palaaminen ei enää kiinnostanut. Sen sijaan pelasimme saman tien PC-versiosta bonuksena löytyvän tunnin mittaisen miniseikkailun Born From A Wish, joka täydensi tarinaa mielenkiintoisella tavalla. Sitten onkin vuorossa Silent Hill 3...

Silent Hill 2 on hyvä kohta aloittaa, jos kauhupelit kiinnostavat. En tiedä, onko ykkösosaa edes saatavilla länsimaissa. Kakkonen avautuu kuitenkin vaivatta ilman aikaisempien tapahtumien tuntemista, enkä usko, että pelien tarinoilla on edes suurempaa yhteyttä. Ainakaan kolmonen ei ole mitenkään jatkoa kakkoselle.

Silent Hill 2 on erinomainen peli, joka kärsii hieman teknisistä ongelmista. Kamera on ärsyttävä, mutta jos siitä pääsee yli, on peli muuten todella upea kokemus. Kestäkää hidas alku ja antakaa pelille mahdollisuus, ottakaa se tosissanne. Valitkaa riittävän korkea vaikeustaso (Normal riittää toimintavaikeustasoksi), pistäkää valot pois ja tietokoneen äänet riittävän lujalle niin on ihme, jos Silent Hillin aavemainen tunnelma ei tee vaikutusta. Niin, ja tämä peli ei sitten sovi lapsille! 15 vuoden ikäraja on ehdottomasti paikallaan.

3.01.2004 klo 01:40 | Kommentit 8 kommentti(a) | TrackBack (0)

Kiki, Candyman

Eilen katseltiin kaksi hyvin erilaista elokuvaa. Hayao Miyazakin Kiki's Delivery Service oli todella hurmaava piirroselokuva, jonka juonessa ei juuri negatiivisia hahmoja esiintynyt. Kiki selvisi kohtaamistaan ongelmista varsin nopeasti - aina jostain löytyi jotain hyvää. Elokuva olikin juoneltaan kovin lapsellinen, mutta ehdottoman hyvässä mielessä. Kiki on kevyttä katsottavaa, josta jää takuuvarmasti hyvä mieli. Suosittelen! Teknisesti elokuva oli tuttua Ghibli-laatua. Kiki oli söpö, mutta ykköspalkinnon söpöilyssä vei kuitenkin Kikin kissa Jiji.

Candyman 3: Day of the Dead olikin sitten vähemmän positiivinen kokemus. Ainoa hyvä juttu, joka elokuvasta mieleen jäi oli Dia de los Muertos -festivaali, joka on samannimisen korttipelin ansiosta kiinnostuslistallani. Muutoin elokuva oli yhtä huonouden riemujuhlaa. Stereotyyppisiä henkilöhahmoja, käsittämätöntä kliseepuppudialogia, aivan liikaa verta ja Candymania (jos elokuvan päämörköä näytetään jatkuvasti, latistuu kauhuelementti hyvin pian)... Ei siis juuri mitään hyvää. Kaikkea sitä katseleekin...

2.01.2004 klo 13:00 | Kommentoi | TrackBack (0)

Ihastuttavaa ohjelmistoa

Jättiohjelmistojen seasta löytyy miellyttävän pieniäkin. MiniMP3 soittaa MP3-tiedostoja, eikä sitten muuta teekään. Noh, osaa se ladata ja tallentaa soittolistoja. Ohjelman käyttöliittymä rajoittuu ikoniin System Trayllä ja siitä nousevaan valikkoon. Biisejä voi myös vaihtaa näppäimistöltä. Miellyttävän minimalistista. Useiden megatavujen sijasta tasan yhdestä 45 kilotavun tiedostosta koostuva soitto-ohjelma on suorastaan hurmaava.

1.01.2004 klo 17:47 | Kommentit 1 kommentti(a) | TrackBack (0)