Ankeaa huomata, että olen ollut lähes koko ikäni väärässä. Olen niitä naisia, jotka ovat tyytyneet hiljaa itsekseen jupisten vallitseviin suhdanteisiin vaikka asia tai palvelu on ollut luvattua huonompaa / vanhentunutta / hinta-laatusuhteeltaan epäasiallista tai ei ole muuten vain vastannut kuvattua. Olen asunut likaisissa hotelleissa, syönyt jäähtynyttä mutta silti kallista ravintolaruokaa, nieleskellen sopeutunut heikkoon laatuun vaikka hinta ei ole ollut millään mittarilla heikko, ottanut nöyrästi vastaan syytöksiä asioista, joita en ole tehnyt ja nöyrtynyt ylihinnoiteltuihin ala-arvoisiin palveluihin.

Ja minkähän tähden? Koska olen kiltti ja vähän nössö ja äidin sillä tavalla kasvattama, että asioihin pitää tyytyä ja nöyrästi nielemän.

Silmäni ovat avautumassa. Olen uskaltanut kerran sanoa, että pihvi on raaka ja minulle tehtiin uusi. Toisen kerran kerroin, että ruoka on kylmää ja sain hyvitystä. Töissä olen saanut apujoukkoja, kun olen vain kertonut tarvitsevani. Tässä yhtenä päivänä huomasin sattumalta, että kesällä kongressimatkaani varten varatussa ja jo maksetussa hotellissa on hometta. Sain hotellin vaihdettua ilman rutkutusta. Blogilistakin petraa juoksuaan kuin sika pienenä, kun vähän valitettiin. Minkä tähden minulle ei äiti kertonut, että maailmassa saa oikeutta vain, jos sitä pyytää.

Nyt kun vielä oppisin reilusti vaatimaan, että minulle kalliisti myyty kahvikupillinen on sitä mitä sanoo olevansa. Kahvia. Vastuuni tuntevana tamperelaisena kuluttajana katson asialliseksi ilmoittaa, että älkää tilatko Vohvelikahvilassa cappuccinoa [miksei sitä voi reilusti kirjoittaa auki kaputsiinoksi]. Ellette sitten ole sitä mieltä, että reipas desi keittimen huuhdevettä kuorrutettuna vesivaahdolla on melkein kolmen euron arvoista. Minun koko keittimeni ei maksanut paljon enempää ja sen tekemä kahvi on gigaziljoona kertaa parempaa. Vaan enpä mene toiste.

Kirjoitti: mea 19:34 | Jälkipuheet (6)

En lakkaa hämmästymästä yhä uudelleen sitä itselleni avautumatonta seikkaa, että miten rahaa, kriisiapua, vertaisverkkoa, kädestäpitelijää ja joka lajin päivystävää asiantuntijaa löytyy joka Suomen kolkkaan kaikelle kansalle aina, kun yksikin suomalainen on ulkomailla ehkä mahdollisesti vaarassa tai onnettomuudessa. Ymmärrän toki omaisten hädän. Mutta että ihan meidän jokaisen pitäisi tuntea tarvetta kriisiapuun, kynttilämeren rakentamiseen ja hiljaiseen hetkeen aina, kun maailmalla joku tuntematon suomalainen reppumatkailija on ehkä kadonnut tai moottoripyöräilijä kaahannut itsenä hengiltä tai rattijuoppo ajanut pahki bussiin.

Miten kaikkeen vouhkaamiseen ja yyberjärjestelyihin löytyy aina apua ja rahaa kuin polkaisemalla. Samaan aikaan sairaaloiden jonoihin kuolee ihmisiä joka päivä. Joka päivä jossain joku jonottaa työkyvyttömänä lonkkaleikkaukseen kolmatta vuotta. Joka päivä jossain on ihmisiä, jotka eivät saa apua masennukseen. Joka päivä hymyilee sinullekin jossain ihminen, joka tarvitsisi apua, vertaistukea, olkapäätä tai auttavaa kättä, jotta pääsisi uuden elämän alkuun. Joka päivä kohtaat luultavasti ihmisen, joka on alistettu ja ahdistunut kotiväkivallan uhri. He kaikki huutavat apua tavallaan, yksi äärimmäisin keinoin ja toinen hiljaa silmiin katsoen. Ja joka päivä joku ei enää jaksa.

Mutta heitä ei kukaan auta. Kun ei ole rahaa. Ja kun ei ole resursseja. Eikä toisten ihmisten elämään voi sekaantuakaan.

Kirjoitti: mea 20:31 | Jälkipuheet (16)

Menopaussi-verkkojulkaisu selvitti kirjojen omistamista kirjaston ovensuussa kyselemälllä. Puolet Kirjat kunniaan 2008 -kyselyyn vastanneista reilusta kymmenestä henkilöstä lukee myös itse kirjoja.

Kirjan valintaan vaikuttaa kyselyn mukaan eniten aihepiiri. Tärkeimmiksi valintakriteereiksi ilmoitettiin harrastukseen liittyvä aihealue, työhön liittyvä aihealue, kirjan asiantuntevuus ja kirjoittajan henkilö.

Vastanneista kirjoja pitävistä 85 prosenttia lukee kirjoja useammin kuin neljä kertaa viikossa ja 55 prosenttia useammin kuin kymmenen kertaa viikossa. Vailla omia kirjoja olevista vain 14 prosenttia yltää tähän aktiivisuustasoon.

Niistä vastaajista, jotka eivät itse pidä kirjoja, 11 prosenttia ei myöskään koskaan lue niitä. Samoista vastaajista 23 prosenttia lukee niitä harvemmin kuin kerran viikossa. Kirjattomista 44 prosenttia lukee vain yhtä tai kahta kirjaa viikossa.

Kyselyyn vastanneista 77 prosenttia pitää sanomalehtiä ja säännöllisesti lukemiaan kirjoja luotettavina, kun vain 52 prosenttia vastanneista luottaa verkkojulkaisuihin.

Ehdotuksia hyvistä kirjoista kertyi liian monta kappaletta ja siksi menopaussi-verkkojulkaisun edustajan vetämä yhden hengen tuomaristo on valinnut voittajan ihan oman mieltymyksensä mukaan omasta hyllystään.

[Miten sen nyt ottaa]

Kirjoitti: mea 16:04 | Jälkipuheet (0)

Näistä minun höpötyksistäni viis. Mutta onko nyt niin, että näiden Käyttöehtojen mukaan Sanoma Digital Oy:llä on oikeus käyttää (ml. linkittää) ja julkaista uudelleen korvauksetta, muunneltuna tai alkuperäisessä muodossaan minun blogissani julkaisemia ja omia ottamiani valokuvia Palvelussa ja sen markkinoinnissa sekä Palveluntarjoajan ja sen kanssa kulloinkin samaan konserniin kuuluvien yritysten tiedonvälitys-, pr- tai muussa liiketoiminnassa. [kohta 4.8]?

Siiskö Sanoma Digital ja samaan konserniin kuuluvat yritykset, kuten Hesari ja SanomaWSOY, voivat käyttää ottamiani valokuvia täysin ilmaiseksi parhaaksi katsomallaan tavalla missä tahansa liiketoiminnassaan minulta erikseen mitään kysymättä, koska olen hyväksynyt käyttöehdot [hyväksyin ne tietämättäni, kun avasin uuden Blogilistan]? Kuvan ottaneella on silti, tietenkin, juridinen vastuu kuvastaan. Eli jos vaikka SanomaWSOY tai mikä tahansa kulloinenkin konserniin kuuluva päättäisi käyttää vaikka vuosi sitten ottamaani, vanhan listan aikoihin julkaisemaani valokuvaa kirjan kannessa ja kuvassa takavasemmalla puolivahingossa puistonpenkillä notkuva heppu haluaisi haastaa jonkun oikeuteen, kun ei saanut korvausta pärstänsä käytöstä, niin se joku siellä oikeudessa olisin minä.

Tiedän. Eihän sellainen ole mahdollista. Eihän? Nyt taitaa alkaa aika paljon pelottaa.

Kirjoitti: mea 06:06 | Jälkipuheet (5)

Täyteen ahtautuneessa pubissa äitienpäivän iltapäivässä on tiivis tunnelma. Terassilla on vain muutama mies ja yksi nainen mutta sisällä hämärässä pubissa kaikki istumapaikat ja baaritiskin vierusta ovat tiukasti miehitettyinä.

Terassilta keinahtelee sisään hämärään pubiin kesäisesti pukeutunut nainen. Yläkroppaa peittää pelkkä T-paita, jonka ennestään pinkeän etumuksen poikittain olkapäältä lantiolle kulkeva marikassin olkahihna halkoo kahdeksi houkuttelevan näköiseksi kesäiseksi kukkulaksi. Nainen hämmentyy hetkeksi, koska pubillinen miehiä on kääntyneinä ulko-ovelle päin kuin vastaanottokomitea. Nainen tietää, että päästäkseen puuteroimaan pubin perälle, hänen täytyy ylittää keskilattia ja kohdata kaikki nuo katseet. Hämmentyneenä hän lähtee varovasti pujottautumaan katse alas luotuna kohti naistenhuonetta läpi ahneiden silmäparien tuijotuksen.

Miesten katseet eivät edes nuolaise naisen muotoja vaan pysyvät herpaantumatta suunnattuina ulko-ovelle yläviistoon. Oven yläpuolella isolla screenillä Kovalaisella on juuri jotain vaikeuksia eikä Räikköselläkään mene hyvin.

Kirjoitti: mea 10:39 | Jälkipuheet (0)

Eiköhän me polkkaajat olla yhtä mieltä siitä, että silloin kun sanomisen aika ja tarve on, niin silloin kirjoitetaann ja halutaan se julki nythetivälittömästi. Sillä siunaaman hetkellä. Usein ihan jo syystäkin, koskapa meissä on niitäkin, jotka ovat ajassa kiinni kuin punkki sääressä ja uusi asia on uusi vain hetken. Neljän tunnin tai yhdeksän tai ehkä vuorokauden päästä juttu on jo vanha. Ja kun se kätevä namiskakin, jolla sai saman tien päivittää, on listanikkareiden kaikessa viisaudessaan poistama, tunnemme oikeutetusti, että meiltä on viety vaikuttamisen mahdollisuus. Yksi polkkaamisen perusviehätys, kulmakivi ja kurkihirsi.

Tuotti siis eilen aika kivasti korvien välistä savua, kun valokuvatorstipostaukseni päivittymistä jouduin odottelemaan listan ilmoittamat 3 t 45 min. Olisi ehtinyt sentään samalle päivälle mutta eihän se mihinkään päivittynyt. No siitä sitten tosiaan ryhdyin hermostumaan enemmänkin ja päätin antaa palautetta Kehitysblogiin, kun siellä oli juuri sopivasti kerrottu päivittymisongelman olevan tiedossa ja tutkinnassa. Kuvassa kommentti 2 [kilkkaamalla kuvaa näet sen lukeakin].

Ihmettelin siinä sitten hetken päästä, miksi aina vaan kerrotaan kommentteja olevan 2 vaikka niitä silmäni sanoi olevan kolme, joista se kolmas muutaman minuutin omaani tuoreempi. Vaan niinhän siinä oli sitten käynyt, että todellisuudessa niitä tosiaan oli 2 [kuten toisesta kuvasta näkyy; klikkaamalla suurenee].

Sensuurin sormi oli ollut todella nopea: kommenttini saavutti kehittäjät kello 18:31 ja se oli poissa sen verran vikkelästi, että juuri ehdin sen nähdä. Ei ihme, ettei siellä kehittämössä kerkiä bugeja korjailemaan, kun aika menee sensuurin sormi ojossa istuessa.

Jos jossain haluaa välttämättä harrastaa sensuuria, niin oikea paikka EI TODELLAKAAN ole bloggaajien areena. Jos nimittäin missä, niin täällä on aina kunnioitettu ja puolustettu sananvapautta. Aina. Joka tilanteessa. Lisäksi ankarakin kritiikki ja kommentointi on otettu vastaan ja julkaistu vaikka hampaita kiristellen. Mutta otettu on. Ja vastattu aina. Vaikka sydänjuuresta verta pusertaen mutta vastattu on omien huutojen jälkijättöihin. Toki. Onhan niitä sensuroijiakin joukossamme mutta niitä me emme arvosta emmekä pidä oikeita polkkaajina ollenkaan. Naureskelemme partoihimme herkkähipiäisyyttään ja annamme hiljaisia neuvoja, että jos ei kestä istua muurahaispesässä, niin ei kannata istua siinä.

Ei näin. Ei todellakaan näin. Ei tällä areenalla.

Sain listan lopulta huomaamaan päivittymisen jo neljä tuntia julkaisemisen jälkeen, kun kirjoitin uuden postauksen ja päiväsin sen muutamaa tuntia aikaisemmakai, jotta se tuli kuvan alle, jotta se kuva ei menisi hukkaan. [Mutta hukkaanhan se meni, sillä ei siihen aikaan enää kukaan kuvia katsele.] Tämä keppulointi taas tietenkin tarkoitti, että kukaan ei huomannut puhinaani siellä kuvan alla, kun se oli jo vanha ja päivityksestä tulleet katsoivat vain kuvan. Uutta janoava plokikansa ei vanhoja juuri lueskele. Onneksi on riiderit, niin Janne sentään löysi ahdistukseni. On varmaan meikäläisen tullut aika joko lopettaa tämä pelleily tai vaihtaa maisemia.

Kirjoitti: mea 05:45 | Jälkipuheet (20)

Klikkaa kuvaa.

Valokuvatorstai / Jatkoa ikkunasta katsovan tytön kuvalle

Kirjoitti: mea 17:28 | Jälkipuheet (4)

Laitanpa piruuttani tänne peremmälle joutavanpäiväsen postauksen, kun ei toi uusi kiiltäväpeltinen plökilista huomaa tuota valokuvatorstipostausta. Menee hyvä kuva hukkaan, kunnei kukaan huomaa tulla tänne, kunnei tämä päivity sille pölökkilistalle. Sanonko mitä minä ajattelen tollaasesta uuristuksesta [jäi päälle, kun tulin lenkiltä ja Tähkän Lauri remmelti mun korvaassa].

No sanon.

Jos autot laitettaisiin käyttäjilleen yhtä keskentekoisina kuin tämä plökilista, niin tulisipa siitä tupenrapinat. Käyttäjät siirtyisivät käyttämään muita pelejä jo heti kohta kolmannen tiellejättämisen jälkeen. Mutta mitäs meistä pölkkääjistä, meitä sopinee mukamasten tölviä. Tehrä silkkoa ja sanoa, että ohopsan, ehken me tämä korjataan, ehken emme. Koittakaa pärjäillä. Ja koitattehan te, kunnei teilloo muutakaan vaihtoehtoa.

Mutta älkää olko niin varmoilla mielin. Ehken minä etsin vaihtoehdon. Taikka lopetan koko pölkkäämisen. Sekös teitä harmittaisi. Ainakin jos me koko seurakunta tehtäisiin niin. Kuka sitten kilkuttelisi teidän mainoskikkuloitanne ja toisi rahat tämänkin remontin kustannuksiin.

Pitäkää tunkkinne.

Kirjoitti: mea 16:45 | Jälkipuheet (2)

Olen elontieni varrelle pudottanut suunnilleen kolmisenkymmentä kiloa. Melkein saman verran olen onnistuneesti lintannut lanteilleni takaisin. Pudottamiset ovat olleet enemmän tai vähemmän vaikeita mutta nyt tämä viimeisin rypistys on tappoa. Sen kummemmasta ei ole kyse kuin kolmesta vaivaisesta kilosta. Mutta. Niitä olen jo kohta vuoden yrittänyt häivyttää. Olen kuntopyöräillyt, lenkkeillyt, painoharjoitellut, lopettanut karkkien ja suklaan ja pullan syömisen, rasvaa en käytä kuin nimeksi ja joka ainoan suupalan olen harkinnut. Sisälläni kilkattaa ainainen laskuri. Olen kokeillut myös melkein lopettaa koko syöminen. Olen pitänyt kokeeksi shokkisyöntipäiviä, ettei mene säästöliekille ja olen tärvänyt rahojani Nutriletteihin ja kokeillut karppaukset. Ei - niin - mitään. Mitä nyt vähän on paino noussut.

Pari viikkoa sitten tartuin viimeiseen oljenkorteen ja liityin kalorilaskuri.fi:hin. Siksi kun se on halvempi kuin haastajansa keventajat.fi ja ennen kaikkea siksi, että en tod. halua mitään lapsellisia tsemppikirjeitä. Olen hyvin tunnollinen ja tarkka, kun sille päälle ryhdyn, joten olen noudattanut ankaran tiukasti rajoituksia, merkinnyt ylös jokaisen syömäni gramman ja jokaisen lenkkiminuutin. Paitsi vappuviikonlopuna, kun täytyyhän ihmisen elääkin. Ja millä tuloksilla: ainoat pari kiloa olivat pudonneet juurikin vappuviikonlopun käristemakkaroiden ja siidereiden jälkeisessä punnituksessa. Ne samat kilot, jotka sitä ennen tarkan kalorilaskurin valvonnan alaisena olin onnistunut hankkimaan lisää. Tänä aamuna paino olikin sujuvasti taas noussut eiliseen verrattuna melkein kaksi kiloa, koska pari päivää taas elin laskurin antamien ohjeiden mukaan. Että silleen.

Eilen muuten tein maailman parhaan leivän. Alle Oululaisen jälkiuunileipää, jonka päälle sipaisu aurinkokuivatuista tomaateista tehtyä tahnaa, jonka päälle lusikallinen aitoa kreikkalaista tsatsikia, jonka päälle jäävuorisalaattia, jonka päälle tuoretta kurkkua, jonka päälle mustaa pippuria ja suolan kukkia.

Kirjoitti: mea 13:43 | Jälkipuheet (8)

Luulin, etten kovinkaan montaa asiaa arvosta vähemmän kuin isoegoista keski-ikäistä johtoportaan äijää, joka ei ymmärrä ihan yksinkertaisia asioita. Siis niin yksinkertaisia, joita ihan tavallisella virkanaisella ei tee heikkoakaan ymmärtää. Niin yksinkertaisia, että kengän nauhojen solmiminen on avaruustiedettä niiden rinnalla.

Erehdyin.

Sellaista isoegoista akateemisesti sivistynyttä johtoportaan vallan pitäjää, joka ei ymmärrä yksinkertaisia asioita ja joka silti suureen ääneen jokaisessa kokouksessa vänisee itseriittoisen ylimielisesti siitä, että asioiden pitäisi olla niin ja näin, en ymmärrä senkään vertaa. Kun nimittäin asia, josta se vänisee, on ollut jo kymmenen vuotta juuri niin ja näin. Jota asiaa se ei usko, kun siitä vaatimaton korpporaation palkkaama virkanainen huomauttaa. Että asiahan on juuri noin ja niin ja näin. Ei se usko. Tietenkään. Kun se tietää kaiken paremmin ja siksi mikään olemassa oleva ei ole oikein, koska ne pitää olla jotenkin kuitenkin toisin.

Luulin siis täten kohdanneeni sen, jota kaikkein vähiten arvostan. Mutta erehdyin taas.

Pohjat vetää sittenkin se toinen tyyppi, joka kuuntelee tätä väninää tietämättä asiasta senkään vertaa ja nyökyttelee hyväksyvästi ja menee ja kertoo seuraavalla, isommalla, areenalla, että asia pitäisi olla niin ja näin. Ollenkaan ottamatta huomioon tai tajuamatta tai haluamatta kuunnella, että se asia on hoidettu jo kymmenen vuotta juuri noin ja niin ja näin. Ja vaikka ei olisikaan, niin omanaan esittämänsä ajatus ei ollut hänen alun alkaenkaan.

En tänään arvosta myöskään Elisan teknistä tukea enkä uuden Blogilistan tekijöitä.

Kirjoitti: mea 22:21 | Jälkipuheet (2)