Viikonloppuna katseltiin taas vaihteeksi elokuvia. Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja houkutti jo teattereissa, mutta jäi silloin väliin. Virhe korjattiin oitis, kun elokuva tuli tarjolle.

Tykkäsin, kovastikin! Johanna ihastui elokuvaan selvästi vähemmän, mutta minua juonen outoudet eivät haitanneet. Elokuvan kerrassaan hurmaava estetiikka lumosi minut täysin, enkä ehtinyt murehtia juonta. Jim Carrey loisti eksentrisenä kreivi Olafina ja pääosalapsetkin olivat kerrassaan hyviä.

Juoni oli kieltämättä outo ja normaalijärjen logiikalla kummallinen. Tietyn satufiltterin läpi se oli sen sijaan ihan järkeenkäypä, vaikka joitain juttuja jäikin vähän auki (kuten esimerkiksi niiden kaukoputkien merkitys). Varasin joka tapauksessa oitis ensimmäisen Lemony Snicket -kirjan kirjastosta, mieleni tekee tutustua tarkemmin.

Constantinen odoteltiin jotain Hellboyn tyyppistä: kevyttä toimintaviihdettä okkultismivirityksin. Ja pah. Keanu Reeves oli surkea, kuten oletimme, eikä elokuvaa muukaan pelastanut. Alku oli hidas, vasta joskus tunnin kohdalla alkoi tapahtua – tällaisen elokuvan pitäisi minun mielestäni kuitenkin imaista mukaansa heti, eikä vasta tunnin päästä. Juoni oli muutenkin melkoista huttua, kuten suurin osa elokuvasta muutenkin. Tämä kannattaa jättää suosiolla väliin.

War of the Worlds, kesäleffojen suurjärkäle, on nyt nähty. Se ajoi asiansa: Plevnan ykkössali jylisi maailmojen sodan tahdissa. Jättiläisrobotit olivat tosiaan isoja ja jykeviä.

Ei se nyt sittenkään mikään mestariteos ollut. Tom Cruise on nuiva tyyppi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Elokuvan juonikin oli melkoista höttöä; jossain puolivälin paikkeilla mentiin tietyn rajan yli. Siihen asti elokuva oli hyvinkin vakuuttava, mutta loppu oli kehnompaa tavaraa.

Juonessa oli jokunen aukko, mutta se ei sinänsä yllätä. Pahin puute oli välttämätön Hollywood-lopetus; elokuvaan olisi minun mielestäni sopinut vähän toisenlainen loppu (katkeran toiveikas).

Mutta herranen aika ne robotit olivat hienoja ja hyökkäys vaikuttava!