Suositeltu

Tervetuloa

Tämä on Mikko Saaren blogi. Enimmäkseen tämä on vanhojen juttujen arkisto, ajalta jollain bloggasin ahkerammin. Nykyään julkaisen täällä lähinnä kirjavinkkauksia, jotka eivät Kirjavinkkeihin sovi, ja kerran vuodessa listan lukemistani kirjoista.

Etsit luultavasti jotain näistä:

Tuoreimmat blogikirjoitukseni

Kirjakuvastot kevät 2021: Bazar, Otava ja Karisto

Uusi kuvastokausi on avattu! Tällä kertaa yritän olla vähän nirsompi tilausvaiheessa, keväällä olin vähän hukkua varattuihin kirjoihin ja paljon jäi lopulta lukematta.

Bazar

Bazar ehti avaamaan kevään 2021 kirjakuvastot postilaatikkoon saapuneella kuvastollaan. Kuvasto löytyy Issuusta. Bazarin kuvasto on tavalliseen tapaan enimmäkseen aika tylsä, mutta löytyy sieltä muutama valopilkkukin tällaiselle ei-dekkaristille.

Sen sanottuani ensimmäinen kiinnostava kirja kuvastosta on dekkari. Mutta Louise Pennyn Three Pines -dekkarit ovat klassista cozy crimeä, jollaista siedän paljon paremmin kuin sarjamurhaajatrillereitä ja sen sellaista. Niinpä Kuolettava kertomus, sarjansa viides osa, on pakollinen hankinta.

Kerttu Kotakorven Suomen luonto 2100 mennee varaukseen. Lienee kiinnostavaa lukea, kun meteorologi kertoo tuoreimman tieteellisen tiedon perusteella visionsa siitä, miltä Suomessa vuonna 2100 näyttää.

Adam Rutherfordin Vastaväitteitä rasisteille lienee lukemisen arvoinen tietokirja, ainakin edellinen Rutherford-suomennos Luomakunnan kruunu oli ihan hyvä, jos nyt ei ihan populääritietokirjojen terävintä kärkeä.

Otava

Otavan kuvasto on Issuussa.

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on esikoisromaani (vaan ei esikoisteos; en ole muuten Ruskeita tyttöjä lukenut vieläkään) mielenkiintoiselta tekijältä.

Ruth Ware on ollut trilleristeistä luotettavimpia, joten uusi Lumimyrsky pistetään varaukseen, vaikka trilleriväsymystä onkin selvästi ollut havaittavissa. Itse en kevään trillereitä juurikaan lukenut ja vaimonikin ohitti useimmat.

Harriet Tycen Veriappelsiini oli siinä määrin maukas (mm, veriappelsiinikausikin tulee parin kuukauden päästä), että uusi Kaikki valheesi menee vähintään varaukseen.

Emma Clinen Tyttöjä en ole lukenut, mutta kehuja olen kuullut sen verran, että novellikokoelma Daddy pääsee testiin.

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie on vaihtoehtohistoriaa mielenkiintoiselta tekijältä kiinnostavalla aiheella ja huomiota herättävällä palkintopaljoudella, joten tutkaillaan.

Karisto

Kariston kuvasto on sekin Issuussa. Ensin ajattelin, että köykäistä on, mutta löytyihän täältä nyt sitten muutama osuma kuitenkin.

TJ Klunen Talo taivaansinisellä merellä vaikuttaa kuvauksen perusteella kiehtovan omintakeiselta. Queer-representaatio on aina plussaa. Nkisin tässä mahdollisen Tähtifantasia-ehdokkaan, silläkin kiinnostaa.

Josh Malermanin Malorie : Älä katso, älä kosketa on jatkoa Lintuhäkille. Leffan olen nähnyt, kirjaa en lukenut, enkä varmaan tätäkään. Vaimo luki edellisen ja kiinnostui tästä kirjastovarauksen verran.

Paul Nursen Mitä on elämä? : viisi askelta biologian ymmärtämiseen vaikuttaa siltä, että se voi olla turhankin kevyt tai sitten miellyttävän selkeä ja elegantti selitus keskeisistä asioista. Vilkaistaan.

Amarilys Hendersonin Piirrä ja maalaa veikeitä kasvoja sopii varmasti piirtämisestä innostuneen tyttären tarpeisiin hienosti.

Elizabeth Acevedon Runoilija X oli hyvä, toiseen Kaikilla mausteilla en ole vielä päässyt – kyllä se tuossa hyllyssä odottaa – mutta debyytin perusteella tämä kolmas kirja Maata jalkojen alle voi olla hyvä.

Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet vaikuttaa siltä, että se saattaisi olla tyttärelle sopivaa luettavaa.

Linnuista ja hulluista naisista

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY, 2020
377 s.

Kun kirja kertoo saaresta, jonne mielisairaat naiset lähetetään pois silmistä, mieleen tulee tietysti ensimmäisenä Seili. Kirjailija taikoo kuitenkin Seilille sisaren, Tiiralinnan, jonne 1920-luvulla vanhan luostarin tiloihin rakennetaan moderni hoitolaitos, jonne saadaan suljetuksi turhan levottomia naisia.

Toki saarelle tarvitaan myös henkilökuntaa. Pääosaan henkilökunnan osalta pääsee naiskaksikko, potilaista vastaava ylihoitaja Linnea ja keittiötään hallitseva emäntä Alli. Linnea on kutsumustyössään ja täynnä suuria suunnitelmia, mutta samalla odottaa jatkuvasti tuekseen myöhemmin saapuvaa lääkäri Gunnar Bergiä. Emännän haaveet ovat Australiassa, jonne hän aikoo muuttaa heti, kun matkakassa on koossa.

Lääkäriä ei kuulu, mutta pappi sentään saadaan. Pappi Joel on arveluttava mies, kummallinen ilmestys, eikä lainkaan sellainen kuin olisi odotettu. Eikä varsinkaan lääkärin veroinen!

Sitten ovat tietysti potilaat, joukko eri tavoin järkkyneitä ja järkytettyjä, tai sitten vain muuten vain hankalia ja pois silmistä haluttavia epäkäytännöllisiä tapauksia, joille Tiiralinna on määränpää. Mistään sairaalasta ei muutenkaan ole kyse, kenelläkään ei ole erityisemmin odotettavissa paluuta takaisin mantereelle, parantui tai ei.

Tällä kattauksella tapahtuu kaikenlaista. Katja Kaukonen rakentaa Tiiralinnastaan maagisen ympäristön. Takakannen viittaukset maagiseen realismiin tarkoittavat monenlaista unenomaista ja vähän selittämätöntä tapahtumaa. Lintutematiikka on kirjassa vahvasti mukana. Kieli on kaunista ja runollista, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että välillä saa ihmetellä, että mitäs tässä nyt oikeastaan tapahtui.

Enimmäkseen Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan miellytti ja kiinnosti, mutta paikka paikoin runollisuus meni vähän yli minun mieltymyksistäni ja tapahtumat jäivät vähän tarpeettoman hämäriksi. Ei missään nimessä huono, mutta ei minun makuuni erinomainenkaan.

Katja Kaukosen Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Rankkaa historiaa, kevyesti

Dan Carlin: Loppu on aina lähellä : Hardcore historiaa
HarperCollins, 2020
Suom. Timo Utterström
275 s.

Tämä oli… ihan kiva. En ole kuunnellut Dan Carlinin podcasteja, joten mitään pohjatietoja tyylin ja muun suhteen ei ollut, kunhan tartuin muuten vain tähän. Aika sellaista hajanaista, kepeällä otteella koottua historiointia tämä oli, ei kovin syvällistä, sellaista mukavaa jutustelua – no, niin mukavaa kuin maailmanlopusta saa.

Kirjan parasta antia oli pohdiskelu ydinaseista ja niiden vaikutuksista sodankäyntiin. Myös ilmasodan pohdiskeleminen oli mielenkiintoista. En ole kummastakaan aiheesta lukenut kovin paljoa; aiheeseen enemmän perehtyneille näistä ei ehkä suurta iloa ole. Minulle kirjan pohdiskelu kuitenkin toimi kepeänä johdatuksena asiaan.

Myös Assyriasta oli mielenkiintoista lukea, sekin on valtakunta, josta en kovin paljon tiedä ja huomaan, että haluaisin ehkä tietää enemmän. Roomalaisten ja barbaarien suhteista taas olin lukenut viimeksi kesällä ihan omankin kirjansa, joten siltä osin tämä kirja ei tarjonnut juurikaan mitään uutta.

Pandemioita käsittelevä luku kärsi jonkun verran siitä, että se oli kirjoitettu ennen Covidia – kuten takakannessakin on katsottu tarpeelliseksi mainita. Niin se vain maailma muuttuu.

Suomennoksessa oli jokunen aika paha käännösvirhe ja huolimattomuus. Ei siis varsinaisesti huokunut laatua, etenkin kun heti kirjan nimessä on tökerö oikeinkirjoitusvirhe (Carlinin podcastin nimi voi olla Hardcore history, mutta ei se silti oikeuta kirjoittamaan ”hardcore historiaa”).

Historiafaneille Loppu on aina lähellä ei varmasti juurikaan uutta tarjoa. Podcasteja kuunnelleille jutut voivat kai olla tuttuja. Ehkä kirjan parasta kohderyhmää ovat ne, jotka ovat historian väkivaltaisesta laidasta kiinnostuneita, eivät ole lukeneet kovin paljon ennestään eivätkä muutenkaan jaksa paksuja ja vaativia kirjoja lukea.

Dan Carlinin Loppu on aina lähellä

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Aborttioikeuden puolesta

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet
Tammi, 2020
272 s.

Edellisen naisasiakirjan (Me olemme susia) perään heti toinen. Kaikki kadonneet kertoo kahdella aikatasolla Annusta. Aikuisena hän on gynekologi, joka kohtaa naisia monenlaisissa tilanteissa: onnellisina tai vähemmän onnellisina synnyttäjinä, raiskauksen uhreina, syöpäpotilaina ja niin edelleen. Lapsena Annu taas on menettänyt molemmat vankilansa, äiti kuoli ja isä joutui vankilaan ja pikkusiskokin katosi siinä sivussa.

Annun uravalinta on heijastumaa hänen lapsuudestaan. Annun isä oli varsinaisesti linja-autonkuljettaja, mutta työskenteli myös enkelintekijänä tai lapsenlahtaajana, riippuen siitä keneltä kysyi: siis laittomia abortteja tarjoavana puoskarina. Työssä on paljon kyseenalaista, mutta ei se tyystin moraalitontakaan ole aikana, jolloin laillinen abortti vaati harvinaislaatuisen myötämielisen lääkärin tai tuhansia markkoja rahaa yksityisellä. Käytännössä Annun isän palveluksiin turvautuvilla naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Kuinka suuresta rikoksesta on siis kyse?

Aikana, jolloin naisten oikeutta päättää omasta kehostaan halutaan rajoittaa enemmän ja enemmän muun muassa aborttioikeutta rajaamalla, Kaikki kadonneet on tietysti armottoman ajankohtainen. Sen historiallinen puoli sijoittuu ehkä 1960-luvulle, mutta se näyttää silti, miten vaihtoehto laillisille, helposti saataville aborteille ei ole aborttien loppuminen, vaan epämääräiset, vaaralliset abortit bussikuskeilta.

Nykyajan Annu on mielenkiintoinen, värikäs päähenkilö, joka elää itsenäisenä naisena omannäköistään elämää vaihtuvien miesten kanssa. Lukija voi pohtia, miten Annun haluttomuus pitkäaikaisiin parisuhteisiin ja jatkuva valmius jättää toinen, kun suhde alkaa rakentua liian läheiseksi, on heijastumaa epävarmasta lapsuudesta. Annu on ristiriitainen, selkeisiin muotteihin asettumaton, kaikin tavoin kiinnostavaksi rakennettu päähenkilö.

Kirjan juonenkäänteet loksuvat lopulta paikoilleen tavalla, jota joku voi pitää jo vähän teennäisenä ja turhankin käytännöllisenä, mutta minä olen aina pitänyt kirjoista, joissa langat vedetään nippuun näin siististi. Minulle Kaikki kadonneet toimi oivallisesti, niin romaanina kuin yhteiskunnallisena kannanottona.

Satu Vasantolan Kaikki kadonneet

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.

Mystisiä kuolemia Puolan rajaseuduilla

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava, 2020
Suom. Tapani Kärkkäinen
255 s.

Puolalainen Olga Tokarczuk on sillä lailla poikkeuksellinen nobelisti, että nimi on tuttu ja tuotantokin nimien ja kansikuvien tasolla. Mitään en ollut Tokarczukilta kuitenkaan lukenut, joten tilanne oli syytä korjata. Uusin Aja aurasi vainajain luitten yli vaikutti ihan hyvältä paikalta aloittaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Puolan etelärajalle, Stołowe-vuorten ylängölle, lähelle Tšekkiä. Siellä mökissään majailee Janina Duszejko, joka käyttää aikansa astrologiaa tutkaillen, kääntäen ystävänsä apuna William Blakea puolaksi, opettaen englantia koululaisille osa-aikaisesti ja huolehtien kesäasukkaiden asunnoista talvisin.

Alueella alkaa tapahtua mystisiä kuolemia. Kirja alkaa sillä, kun Duszejkon naapuri Outolintu herättää tämän keskellä yötä apuun: toinen naapuri Isojalka on kuollut ja Outolintu haluaa pukea ruumiin siivompaan kuntoon ennen poliisien kutsumista paikalle. Mitä näihin nimiin tulee:

Mitä mielikuvituksen haaskausta olivatkaan kaikki viralliset etu- ja sukunimet. Niitä ei kukaan koskaan muista, sillä ne eivät banaaliudessaan ikinä liity kyseisiin ihmisiin eivätkä millään tapaa muistuta heitä. Kaiken lisäksi jokaisella sukupolvella on aina omat muotinsa, ja yhtäkkiä kaikki ovat Małgorzatoja, Patrykeja tai – herra paratkoon – Janinoja. Siksi yritän aina olla käyttämättä ihmisistä heidän nimiään, vaan sen sijaan puhun heistä luonnehdinnoilla, jotka pälkähtävät päähän itsestään, kun näen ihmisen ensimmäisen kerran. Olen varma, että se on oikea tapa käyttää kieltä toisin kuin se, että viskellään ympäriinsä sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä.

Tämä kertoo jo paljon rouva Duszejkosta. Hän on melkoinen outolintu itsekin ja kun Isojalan kuolema ei jää ainoaksi ja rouva Duszejko alkaa puhua yleisemminkin teoriastaan kuolemien syypään suhteen, asia ei juuri paremmaksi muutu. Rouva Duszejko epäilee nimittäin syylliseksi eläimiä: Isojalka oli varsin ahkera salametsästäjä, jonka toimista erittäin eläinystävällinen rouva Duszejko oli valittanut poliisille, ilman mainittavampia tuloksia.

Melko mielipuolinenhan tämä noin dekkarinäkökulmasta on ja jos tämän poimii dekkarihyllystä pahaa aavistamatta – minne se ainakin Piki-kirjastoissa on näemmä sijoitettu – voi olla, että yllättyy ja pettyykin. Jos taas tietää lähtevänsä matkalle kysymään sitä, mikä on ihmisen oikeus metsästää ja tappaa, mikä on eläimen oikeus ja millaisia näkökulmia astrologia tähän kaikkeen tarjoaa – sitten saakin kyllä mielenkiintoisen reissun.

Kovin jäi siis hyvä mieli tästä nobelistista, voisin hyvinkin lukea Tokarczukilta jotain muutakin.

Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin. Mielipiteitäni voi katsella myös Instagramista tililtä @mikko_lukee ja minut löytää myös GoodReadsista.