Tervetuloa

Tämä on Mikko Saaren blogi, joka on ollut olemassa muodossa tai toisessa vuodesta 2003. Täältä löytyy siis kaikenlaista, enkä ihan kaikkea välttämättä tänä päivänä allekirjoita. Sellaista se.

Tätä nykyä laitan tänne lähinnä kirjoista ja levyistä sellaisia kirjoituksia, jotka eivät ensisijaisiin kohteisiin sovi. Pääsääntöisesti kirjoitan kirjoista Kirjavinkkeihin, lautapeleistä Lautapelioppaaseen ja levyistä Kulttuuritoimitukseen. Kirjajuttujani voi seurata myös Goodreadsissa ja Storygraphissa, muuten minut löytää somesta Mastodonista nimimerkillä msaari.

Etsit luultavasti jotain näistä:

Tuoreimmat juttuni

Mastodon-syötteeni

  1. Loading Mastodon feed...
Mikko Saari

Suositeltu artikkeli

Julkaistu
Kategoria(t): Sekalaista

Saarnaamista maantieteestä

Paul Richardson: Maantieteen myytit : Miksi ymmärrämme maailman väärin
Atena, 2025
Suom. Riina Vuokko ja Jaakko Kankaanpää
298 s.

Ihmismaantieteen apulaisprofessori Paul Richardsonin kirjan kansikuva herättää jo mukavasti ajatuksia. Kanteen on kuvattu Euroopan kartta, mutta ylösalaisin. Läpeensä tuttu kartta on merkittävästi vaikeampi hahmottaa, kun se on ylösalaisin. Mikään ei kuitenkaan sinänsä edellytä, että pohjoisen pitäisi olla kartassa ylhäällä; se on vain käytäntö, johon olemme tottuneet.

Kirjassa Richardson lähtee myytinpurkutalkoisiin kahdeksan aiheen parissa. Myyttiteema jää kuitenkin sivuseikaksi; kirjassa ei ole niinkään kyse totuttujen ajatusmallien purkamisesta kuin Richardsonin näkemysten saarnaamisesta. Se on vain kehystetty näin, mutta ainakin minut tämä kehystys sai odottamaan hieman erilaista kirjaa.

Alku on joka tapauksessa oivallinen. ”Myytti maanosista” purkaa käsitystä seitsemästä maanosasta. Miten niin seitsemän? Kuka päätti, missä maanosien rajat menevät? Erinomainen esimerkki tästä on kaikille Suomessa koulua käyneille tuttu käsitys siitä, että Euroopan ja Aasian raja menee Uralissa. Minulla on tästä syystä ollut käsitys, että Ural on merkittävä vuoristo, joka piirtää selvän rajan, mutta ihan jo karttaa tarkastelemalla käy ilmi, että monessa kohtaa on oikeastaan vaikea huomata, missä Ural ylipäänsä kulkee.

Uralin maanosien rajaksi keksi 1730-luvulla ruotsalainen upseeri Philip Johan von Strahlenberg. Eurooppalaisille on luonnollisesti ollut kulttuurisesti tärkeää kohottaa Eurooppa oman maanosan asemaan, vaikka maantieteellisiä perusteita sille on heikonlaisesti. Toisaalta voitaisiin perustella, että Euroopan ja Afrikan rajan pitäisi mennä Välimeren sijasta Saharassa, koska se on ollut paljon hankalampi maantieteellinen este – Pohjois-Afrikan kulttuurithan ovat olleet historiallisestikin paljon merkittävämmin kytköksissä Eurooppaan kuin Saharan eteläpuolinen Afrikka.

”Myytti rajoista” tekee selväksi, että kaikenlainen rajamuurien pystyttäminen on hölmöläisten hommaa, ja ylipäänsä rajojen käsite on vähän hankala ja luonnoton. Nykyajan käsitystä rajoista projisoidaan myös menneisyyteen: historiallisista muureista tunnetuimmat, Kiinan muuri ja Hadrianuksen muuri, eivät olleet ollenkaan sellaisia kaikenpysäyttäviä rajamuureja kuin millaisina ne herkästi mielletään.

Jos rajoja kyseenalaistetaan, miksei sitten myös kansakuntia? ”Myytti kansakunnasta” pohdiskelee lyhyesti nationalistisen kansakunnan käsitteen hankaluutta, sitä ketä halutaan ja ei haluta laskea mukaan kansakuntaan, miten monet kansalliset perinteet ovat varsin tuoreita ja teennäisiä keksintöjä ja miten hauras tämä käsite lopulta on. ”Myytti suvereniteetista” käsittelee ennen kaikkea Brexitiä ja sitä, miten mainoslause ”Otetaan valta takaisin” lupasi lopulta mahdottomuuksia: vaikka Britannia erosi EU:sta, valtion suvereniteetti ei ole koskaan ollut täydellistä, eikä nykypäivänä missään tapauksessa voi ollakaan.

”Myytti kasvun mittaamisesta” kyseenalaistaa bruttokansantuotteen merkitystä onnellisuuden mittarina. Luku alkaa vähän naheasti puhumalla ”sinisistä vyöhykkeistä”, maailmalta tunnistetuista pitkäikäisyyden alueista, joiden takana on kuitenkin lähinnä huonoa tiedettä ja tarkoitushakuista valikointia. Luvussa kehutaan myös Suomea siitä, miten ”poliittiset puolueet ovat viime vuosikymmenien mittaan keskittyneet pitämään huolta maksuttomasta korkeatasoisesta koulutuksesta, julkisesta terveydenhoidosta, asuntopolitiikasta ja taloudellisista turvaverkoista koko yhteisön hyväksi sen sijaan, että luottaisivat jakolinjoja aiheuttaviin ja tehottomiin tulonsiirtoihin rikkailta köyhille”. Richardson ei selvästikään ole kuullut maamme nykyisestä hallituksesta (joka toki tekee tulonsiirtoja vain köyhiltä rikkaille). Selvää toki on, että bruttokansantuote on kehnonpuoleinen mittari millekään inhimiselle, koska se jättää huomioimatta paljon ja laskee mukaan kaikenlaista negatiivista toimintaa.

”Myytti Venäjän ekspansionismista” kyseenalaistaa paljon toistellun käsityksen Venäjän tarpeesta saada lämminvesisatama. Tämä väite perustuu Pietari Suuren testamenttina tunnettuun dokumenttiin, joka on kuitenkin puolalainen propagandistinen väärennös. Richardsonin mukaan Putinia ja Venäjän johtoa ajaa ekspansionismin sijasta revansismi, joka tarkoittaa menetettyjen alueiden valtaamista takaisin menetetyn aseman, voiman ja kunnian palauttamiseksi. Putiniahan tuntuu kovasti houkuttavan Neuvostoliiton kunnian päivien palauttaminen.

”Myytti Kiinan uudesta silkkitiestä” ravistelee käsityksiä Kiinan Belt and Road Initiative -hankkeesta, jossa Kiina haalii vaikutusvaltaa eri puolilla maailmaa ja erityisesti Afrikassa monin tavoin. Osa hankkeesta oli muun muassa junayhteys Kiinasta Eurooppaan; se tosin kärsi pahasti Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Maailmaa muokkaava infrastruktuurihanke on kuitenkin muutenkin mittava ja monin tavoin ongelmallinen. Ei se tosin Kiinallekaan ongelmaton ole: monet hankkeen osat Afrikassa ovat olleet vastatuulessa paikallisen vastustuksen vuoksi. Isoin kärsijä on joka tapauksessa ympäristö: Kiinan mittavat rakennushankkeet tuhoavat alleen jäävää ympäristöä ja tuottavat massiivisia hiilidioksidipäästöjä.

Lopuksi ”Myytti epäonnistumaan tuomitusta Afrikasta” käsittelee Afrikkaa siirtomaavallan kourissa. Siirtomaavallan oikeuttamiseen rakennettiin monenlaisia narratiiveja, jotka ovat kiistäneet Afrikan rikkauden, dynaamisuuden ja monimuotoisuuden. Esimerkiksi Zimbabwessa sijaitseva Suur-Zimbabwen rauniokaupunki tuotti rauniot kohdanneille eurooppalaisille vaikeuksia: heidän oli täysin mahdotonta ymmärtää, että afrikkalaiset olisivat pystyneet rakentamaan nämä rauniot. Niinpä väitettiin, että rauniot olivat sittemmin kadonneen valkoisen sivilisaation tai kenties arabikauppiaiden rakentamia.

Richardson muistuttaa myös, että kun monien Afrikan nykyisten valtioiden korruptoitunutta ja ongelmallista hallintoa taivastellaan, unohdetaan tyystin, että ongelmat ovat pitkälti siirtomaavallan aiheuttamia. Eurooppalaiset eivät rakentaneet siirtomaihin minkäänlaista yhteiskunnallista tai taloudellista kehitystä ja sen sijaan vain hävittivät kaikki olemassaolevat rakenteet. Eurooppalaisten äkillinen poistuminen jätti jälkeen sotkua ja väärin perustein vedettyjä rajalinjoja, joiden seurauksista monilla puolin Afrikkaa kärsitään edelleen.

Maantieteen myytit oli tosiaan kovin erisävyinen kirja kuin mitä mainostekstien perusteella odotin. Ei se kuitenkaan pettymys ollut: Richardson kirjoittaa varsin terävästi ja pisteliäästi, ja lopputuloksena on oikein viihdyttävä kirja kansainvälisestä politiikasta maantieteen näkökulmasta. Jos on hyvin perillä aiheesta, kirja tuskin tarjoaa kovin paljon uusia näkemyksiä, mutta minä ainakin sain tästä uutta ajateltavaa.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Runotyttö, jolla on hampaat

L. M. Montgomery: Runotyttö
Art House, 2023
Suom. Kaisa Ranta
368 s.

Kanadalainen L. M. Montgomery tunnettiin parhaiten kahdesta kirjasarjastaan: Anna-kirjoista ja Runotyttö-kirjoista. Kolmiosainen Runotyttö-sarja ilmestyi vuosina 1923–1927. Ensimmäisen osan, Pieni runotyttö, suomensi I. K. Inha ja se ilmestyi jo 1928. Toisen osan, Runotyttö maineen polulla, suomentajana oli myös Inha, mutta vaikka suomennos valmistui jo 1930 (jolloin Inha kuoli), se ilmestyi suomeksi vasta 1948. Vuonna 1949 ilmestyneen kolmannen osan Runotyttö etsii tähteään suomensi Laine Järventaus-Aav. Suomennoksia uudistettiin 1960-luvulla. 

Onneksi Runotyttö on sen verran klassikko, että se on katsottu uusien suomennosten arvoiseksi. Tehtävään on tarttunut Kaisa Ranta. Tämä sarjan avausosa ilmestyi 2023, seuraava 2024 ja viimeinen osa tulee nyt keväällä 2025. Uudet suomennokset ovat kieliasultaan moderneja, uskollisempia alkutekstille ja Montgomeryn monikerroksiselle kielenkäytölle ja ennen kaikkea kokonaisia; vanhat suomennokset kun ovat lyhenneltyjä.

Runotyttö kertoo Emily Byrd Starrista. Hänen äitinsä on kuollut jo aikaisemmin ja kirjan alussa Emily jää orvoksi, kun isäkin kuolee tuberkuloosiin. Kukaan äidin puolen sukulaisista ei erityisemmin haluaisi Emilyä vaivakseen, mutta arvonnan seurauksena Emily päätyy Uudenkuun tilalle Elizabeth- ja Laura-tätiensä ja Jimmy-serkun kanssa. Nämä tädit ovat äidin sukua, arvonsa tuntevaa ja ylpeää Murrayn sukua. Elizabeth varsinkin on ankara ja konservatiivinen. Laura on onneksi lempeämpi.

Emily on mielikuvituksellinen lapsi ja luonteeltaan paikoin varsin temperamenttinen ja ärhäkkä itsekin. Isä on ollut monessa asiassa vapaamielinen ja tämä liberaali kasvatus tuottaa paljon hankausta konservatiivisen Elizabeth-tädin kanssa. Emilyllä on onneksi turvanaan mielikuvituksensa ja kirjoittamisensa: hän purkaa tuntojaan salaisiin kirjeisiin, joita kirjoittaa isälleen. Onneksi Emily löytää kuitenkin matkan varrelta hengenheimolaisia, jotka ymmärtävät hänen kirjoittamisen pakkoaan ja ohjaavat Emilyä tämän tiellä kirjailijaksi.

Kuten Vihervaaran Annessa, tässäkään kirjassa ei varsinaisesti ole kovin vankkaa juonta. Montgomery vain kuvaa Emilyn elämää Uudessakuussa ja erilaisia sattumuksia matkan varrelta. Rakenteeltaan kirja on hieman tasaisempi kuin Vihervaaran Anne, joka etenee kovin epätasaisesti etenkin loppuaan kohden. Tässä kohtaa Montgomery oli esikoisteokseen verrattuna huomattavasti kokeneempi kirjailija, mikä varmasti näkyy lopputuloksessa, ja jos Montgomerylla on ollut valmiiksi käsitys, että kirjasta tulee trilogia, sekin on omiaan tasoittamaan juonenkuljetusta. Tässä Montgomery käyttää joissain kohden Emilyn kirjeitä isälle keinona tiivistää aikaa ja summata pidemmän aikavälin vähän tylsempiä tapahtumia lyhyesti.

Kirjan henkilöissä on monenlaista psykologista viritystä, joka tarjoaa aikuislukijallekin tarkasteltavaa. Emily on tietysti haaveikkaana runotyttönä haltiakorvineen ihana esikuva sellaiseen taipuvaisille tytöille. Kirjan kertoja on pykälää realistisempi ja ymmärtää muutamassa kohdassa Emilyä paremmin tämän kirjallisten tuotosten tason, mutta toisaalta – nuoren tytön innostus kirjoittamista kohtaan on silti hurmaavaa.

Rannan suomennos on mainio. Aikaisemmissa suomennoksissa paikkojen ja henkilöiden nimiä on suomennettu vähän vaihtelevasti. Inha muunsi joitain nimiä suomalaisimmaksi, mutta niitä palautettiin 1960-luvulla takaisin alkumuotoon. Inhalla taas osa paikannimistä, kuten Nancy-tädin kartano Wyther Grange, oli englanninkielisellä nimellään. Siitä tuli Suvikartano vasta 1960-luvulla. Tässä Ranta on myös suomentanut, mutta uusi nimi on paremmin istuva Marrasmantu – Nancy-tädin kartano ei todellakaan tuo mieleen mitään Suvikartanoa!

Vappu Kannas kommentoi Inhan käännöstä Avain-lehden artikkelissa ”Kuka lyhensi Runotytön?” ja kehuu sitä toisaalta aika tarkaksi. Inha osasi hyvin englantia, toisin kuin monet aikalaisensa, ja vaikka tekeekin joitain aika yksinkertaisia idiomivirheitä, on kuitenkin sinänsä uskollinen alkutekstille. Lisäksi Inha on mieltänyt Emily-kirjan kohdeyleisön aikuisemmaksi ja on siksi säilyttänyt Montgomeryn kirjoittamisen kaksoistason paremmin. Valitettavasti 1960-luvun uudistetussa suomennoksessa Inhan uskollisuutta alkutekstille on sitten poistettu, jotta kirja on saatu sopimaan paremmin senaikaiseen käsitykseen lapsille sopivasta kirjallisuudesta ja esimerkiksi pullossa olevat ”Länsi-Intian simpukat” on latistettu ”kuivatuiksi ruusunlehdiksi” turhan eksotiikan välttämiseksi.

1960-luvulla on myös vähennetty Emilyn näsäviisasteluja aikuisille ja tehty purifikaatiota eli sievistelty lapsilukijoille sopimattomaksi katsottuja kohtia. Ainakin aikuislukijan näkökulmasta Emilyltä on siis viety hampaat 1960-luvulla. Uudistuksista on ollut ilmeisesti vastuussa Inka Makkonen, joka on ruotsalaisen mallin mukaan ja ruotsalaisiin käännöksiin nojaten pehmentänyt kirjoja ajan lastenkirjakäsityksen mukaiseksi ja sopimaan aikakauden vähän kapeampaan elämänpiiriin.

Nyt meillä on onneksi pätevän, englantia hyvin osaavan suomentajan tekemä uusi käännös, johon on palautettu kaikki näsäviisastelu ja kulttuuriset viittaukset, jotka alkuteoksessakin ovat. Ne, joille 1960-luvun Emilia on se tuttu runotyttö, voivat yllättyä tämän Emilyn ärhäkkyydestä. Uskon, että tämä uusi painos soveltuu aivan mainiosti nykylasten luettavaksi, mutta antaa paljon myös aikuislukijalle.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat

Kakku riisinkeittimellä

Opin, että riisinkeitin soveltuu kakkujen valmistukseen. Omassa Wilfassani ei varsinaista kakkutoimintoa ole, mutta ajattelin, että täytyy sitä silti testata.

Cooking Tokyo -blogista löytyi tällainen porkkanakakkuresepti:

  • 125 g jauhoja
  • 2 munaa
  • 1 rl sokeria
  • 0,5 dl öljyä
  • 1 dl maitoa
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1 raastettu porkkana

Laitoin kaksi pienehköä porkkanaa ja tietysti kanelia ja kardemummaa. Aineet sekoitetaan yhteen ja kipataan riisinkeittimeen. Laitoin puurotoiminnolla aikaa puoli tuntia. Ajan loputtua tulitikkutestin mukaan vähän keskentekoiselta, joten annoin sen olla vielä kymmenisen minuuttia lämpimänäpidolla.

Sitten vain kipataan kakku lautaselle. Tuloksena on hauska pieni lättänä, kevyesti pallomainen kakku. Japanilaiseen tyyliin tässä on vähän jännä koostumus, eikä tämä todellakaan ole kovin makea (sokeria voi laittaa enemmän, jos makeampaa haluaa). Mutta tykkäsin, tämä oli oikein hauska pieni arki-illan iltapala, joka valmistuu helposti.

Tästä perusreseptistä voi sitten varioida. Ainakin jonkinlainen banaanikakkuversio pitää jossain vaiheessa kokeilla.

Päivitys 21.3.2025: Banaanikakku toimi hyvin. Laitoin kaksi banaania ja lisäsin sokerin määrää yhdellä ruokalusikallisella. Hyvä tuli!

Riisikeittimellä tehty kakku lautasella. Kakku on muodoltaan litteä puolipallo. Väriltään se on ruskea ja sen pinnassa on riisikeittimen kulhosta tullut verkkomainen kuvio.
Julkaistu
Kategoria(t): Ruoka

Taatelibrownie

Tämä Minna Rautio-Pakasteen resepti on alunperin Glorian Ruoka & Viinistä ja ilmestyi Aamulehdessä 24.2.2025.

Ainekset

  • 300 g tuoreita taateleita (käytin 200 g kuivattuja)
  • 250 g tummaa suklaata (50–60 %)
  • 250 g voita tai kasvirasvaa
  • 3 dl ruokosokeria
  • 3 isoa kananmunaa
  • 1 keltuainen
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1¼ dl tummaa kaakaojauhetta
  • ½ tl leivinjauhetta
  • ¼ tl suolaa

Valmistus

Vuoraa vuoka leivinpaperilla. Ohje on mitoitettu 23 cm × 23 cm vuoalle. Käytin itse pyöreää irtopohjavuokaa.

Leikkaa taatelit halki ja viipaleiksi. Sulata suklaa. Siivilöi jauhot, leivinjauhe, kaakaojauhe ja suola kulhoon.

Vatkaa voi ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Riko munat kulhoon ja vatkaa kevyesti rikki. Lisää munat yksi kerrallaan voi-sokerivaahtoon. Sekoita mukaan suklaa ja ⅔ taateleista. Kääntele sekaan jauhot, älä sekoita liikaa.

Laita taikina vuokaan. Painele loput taatelit pinnalle. Paista 175 °C uunissa 25–30 minuuttia. Mitä isompi vuoka, sitä lyhyempi paistoaika. Valmis brownie saa olla hyvinkin hyllyvä keskeltä.

Julkaistu
Kategoria(t): Ruoka

Vaelluksia elokuussa

W. G. Sebald: Saturnuksen renkaat
Tammi, 2010
Suom. Oili Suominen
345 s.

Kirjan yksityiskohtainen sisällysluettelo antaa jo kuvan siitä aiheiden kirjosta, jota Sebald teoksessaan käsittelee. Romaanista kyse on vain nimellisesti: jonkinlaisena kehyksenä Sebald vaeltelee East Anglian rapistuvilla seuduilla ja pohdiskelee siinä sivussa niitä näitä esseistiseen tyyliin.

Kutsuisiko tätä sitten ensyklopediseksi romaaniksi. Juonta ei ole, vain paljon sivistynyttä pohdiskelua. Aiheista löytyy niin Rembrandt’n ikuistama anatomianluento, Kongon kauheudet Joseph Conradin ja Roger Casementin kautta, toisen maailmansodan ilmasota, Kiinan keisarivallan viimeiset vaiheet ja Chateaubriandin varakreivin onneton rakkaus. Muun muassa!

Teoksella on taipumus ajaa lukijansa hakukoneiden äärelle hankkimaan lisätietoja. Hyvin viehättävä teos, ei ihme, että tätä pidetään arvossa.

Luen parhaillaan James Joycen Ulyssesta, ja siihenkin tästä löytyi yhteys: Ulysseshan alkaa Dublinissa olevasta martello-tornista ja myös näiden tornien historiaa Sebald tekstissään sivuaa.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjat