Paul Richardson: Maantieteen myytit : Miksi ymmärrämme maailman väärin
Atena, 2025
Suom. Riina Vuokko ja Jaakko Kankaanpää
298 s.
Ihmismaantieteen apulaisprofessori Paul Richardsonin kirjan kansikuva herättää jo mukavasti ajatuksia. Kanteen on kuvattu Euroopan kartta, mutta ylösalaisin. Läpeensä tuttu kartta on merkittävästi vaikeampi hahmottaa, kun se on ylösalaisin. Mikään ei kuitenkaan sinänsä edellytä, että pohjoisen pitäisi olla kartassa ylhäällä; se on vain käytäntö, johon olemme tottuneet.
Kirjassa Richardson lähtee myytinpurkutalkoisiin kahdeksan aiheen parissa. Myyttiteema jää kuitenkin sivuseikaksi; kirjassa ei ole niinkään kyse totuttujen ajatusmallien purkamisesta kuin Richardsonin näkemysten saarnaamisesta. Se on vain kehystetty näin, mutta ainakin minut tämä kehystys sai odottamaan hieman erilaista kirjaa.
Alku on joka tapauksessa oivallinen. ”Myytti maanosista” purkaa käsitystä seitsemästä maanosasta. Miten niin seitsemän? Kuka päätti, missä maanosien rajat menevät? Erinomainen esimerkki tästä on kaikille Suomessa koulua käyneille tuttu käsitys siitä, että Euroopan ja Aasian raja menee Uralissa. Minulla on tästä syystä ollut käsitys, että Ural on merkittävä vuoristo, joka piirtää selvän rajan, mutta ihan jo karttaa tarkastelemalla käy ilmi, että monessa kohtaa on oikeastaan vaikea huomata, missä Ural ylipäänsä kulkee.
Uralin maanosien rajaksi keksi 1730-luvulla ruotsalainen upseeri Philip Johan von Strahlenberg. Eurooppalaisille on luonnollisesti ollut kulttuurisesti tärkeää kohottaa Eurooppa oman maanosan asemaan, vaikka maantieteellisiä perusteita sille on heikonlaisesti. Toisaalta voitaisiin perustella, että Euroopan ja Afrikan rajan pitäisi mennä Välimeren sijasta Saharassa, koska se on ollut paljon hankalampi maantieteellinen este – Pohjois-Afrikan kulttuurithan ovat olleet historiallisestikin paljon merkittävämmin kytköksissä Eurooppaan kuin Saharan eteläpuolinen Afrikka.
”Myytti rajoista” tekee selväksi, että kaikenlainen rajamuurien pystyttäminen on hölmöläisten hommaa, ja ylipäänsä rajojen käsite on vähän hankala ja luonnoton. Nykyajan käsitystä rajoista projisoidaan myös menneisyyteen: historiallisista muureista tunnetuimmat, Kiinan muuri ja Hadrianuksen muuri, eivät olleet ollenkaan sellaisia kaikenpysäyttäviä rajamuureja kuin millaisina ne herkästi mielletään.
Jos rajoja kyseenalaistetaan, miksei sitten myös kansakuntia? ”Myytti kansakunnasta” pohdiskelee lyhyesti nationalistisen kansakunnan käsitteen hankaluutta, sitä ketä halutaan ja ei haluta laskea mukaan kansakuntaan, miten monet kansalliset perinteet ovat varsin tuoreita ja teennäisiä keksintöjä ja miten hauras tämä käsite lopulta on. ”Myytti suvereniteetista” käsittelee ennen kaikkea Brexitiä ja sitä, miten mainoslause ”Otetaan valta takaisin” lupasi lopulta mahdottomuuksia: vaikka Britannia erosi EU:sta, valtion suvereniteetti ei ole koskaan ollut täydellistä, eikä nykypäivänä missään tapauksessa voi ollakaan.
”Myytti kasvun mittaamisesta” kyseenalaistaa bruttokansantuotteen merkitystä onnellisuuden mittarina. Luku alkaa vähän naheasti puhumalla ”sinisistä vyöhykkeistä”, maailmalta tunnistetuista pitkäikäisyyden alueista, joiden takana on kuitenkin lähinnä huonoa tiedettä ja tarkoitushakuista valikointia. Luvussa kehutaan myös Suomea siitä, miten ”poliittiset puolueet ovat viime vuosikymmenien mittaan keskittyneet pitämään huolta maksuttomasta korkeatasoisesta koulutuksesta, julkisesta terveydenhoidosta, asuntopolitiikasta ja taloudellisista turvaverkoista koko yhteisön hyväksi sen sijaan, että luottaisivat jakolinjoja aiheuttaviin ja tehottomiin tulonsiirtoihin rikkailta köyhille”. Richardson ei selvästikään ole kuullut maamme nykyisestä hallituksesta (joka toki tekee tulonsiirtoja vain köyhiltä rikkaille). Selvää toki on, että bruttokansantuote on kehnonpuoleinen mittari millekään inhimiselle, koska se jättää huomioimatta paljon ja laskee mukaan kaikenlaista negatiivista toimintaa.
”Myytti Venäjän ekspansionismista” kyseenalaistaa paljon toistellun käsityksen Venäjän tarpeesta saada lämminvesisatama. Tämä väite perustuu Pietari Suuren testamenttina tunnettuun dokumenttiin, joka on kuitenkin puolalainen propagandistinen väärennös. Richardsonin mukaan Putinia ja Venäjän johtoa ajaa ekspansionismin sijasta revansismi, joka tarkoittaa menetettyjen alueiden valtaamista takaisin menetetyn aseman, voiman ja kunnian palauttamiseksi. Putiniahan tuntuu kovasti houkuttavan Neuvostoliiton kunnian päivien palauttaminen.
”Myytti Kiinan uudesta silkkitiestä” ravistelee käsityksiä Kiinan Belt and Road Initiative -hankkeesta, jossa Kiina haalii vaikutusvaltaa eri puolilla maailmaa ja erityisesti Afrikassa monin tavoin. Osa hankkeesta oli muun muassa junayhteys Kiinasta Eurooppaan; se tosin kärsi pahasti Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan. Maailmaa muokkaava infrastruktuurihanke on kuitenkin muutenkin mittava ja monin tavoin ongelmallinen. Ei se tosin Kiinallekaan ongelmaton ole: monet hankkeen osat Afrikassa ovat olleet vastatuulessa paikallisen vastustuksen vuoksi. Isoin kärsijä on joka tapauksessa ympäristö: Kiinan mittavat rakennushankkeet tuhoavat alleen jäävää ympäristöä ja tuottavat massiivisia hiilidioksidipäästöjä.
Lopuksi ”Myytti epäonnistumaan tuomitusta Afrikasta” käsittelee Afrikkaa siirtomaavallan kourissa. Siirtomaavallan oikeuttamiseen rakennettiin monenlaisia narratiiveja, jotka ovat kiistäneet Afrikan rikkauden, dynaamisuuden ja monimuotoisuuden. Esimerkiksi Zimbabwessa sijaitseva Suur-Zimbabwen rauniokaupunki tuotti rauniot kohdanneille eurooppalaisille vaikeuksia: heidän oli täysin mahdotonta ymmärtää, että afrikkalaiset olisivat pystyneet rakentamaan nämä rauniot. Niinpä väitettiin, että rauniot olivat sittemmin kadonneen valkoisen sivilisaation tai kenties arabikauppiaiden rakentamia.
Richardson muistuttaa myös, että kun monien Afrikan nykyisten valtioiden korruptoitunutta ja ongelmallista hallintoa taivastellaan, unohdetaan tyystin, että ongelmat ovat pitkälti siirtomaavallan aiheuttamia. Eurooppalaiset eivät rakentaneet siirtomaihin minkäänlaista yhteiskunnallista tai taloudellista kehitystä ja sen sijaan vain hävittivät kaikki olemassaolevat rakenteet. Eurooppalaisten äkillinen poistuminen jätti jälkeen sotkua ja väärin perustein vedettyjä rajalinjoja, joiden seurauksista monilla puolin Afrikkaa kärsitään edelleen.
Maantieteen myytit oli tosiaan kovin erisävyinen kirja kuin mitä mainostekstien perusteella odotin. Ei se kuitenkaan pettymys ollut: Richardson kirjoittaa varsin terävästi ja pisteliäästi, ja lopputuloksena on oikein viihdyttävä kirja kansainvälisestä politiikasta maantieteen näkökulmasta. Jos on hyvin perillä aiheesta, kirja tuskin tarjoaa kovin paljon uusia näkemyksiä, mutta minä ainakin sain tästä uutta ajateltavaa.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.
