Alien vs Predator, ihminen vs hait

Viikonlopun elokuvina katseltiin Alien vs Predator, jossa ihmisparat joutuvat kahden klassikkotappajan väliin. Elokuvan asetelma oli aika mielenkiintoinen – en kerro, miten, mutta aika nokkelalla tavalla suosikkihirviöt oli kuitenkin saatu vastakkain. Muuten elokuva oli kuitenkin melkoisen tyypillistä erikoistehostetoimintaa. Katsoihan sen, mutta toiste ei tarvitse nähdä. Ensimmäistäkään kertaa en pidä mitenkään välttämättömänä. Ainakin Aliens-sarja on merkittävästi parempaa katseltavaa kuin tämä tusinatuotos.

Toisenlainen kauhujuttu oli tositapahtumiin perustuva pienen budjetin Open Water. Siinä sukellusretkelle lähtevä pariskunta jää avomerelle yksin. Ihan vaille seuraa ei tarvitse sentään olla; meressä on monenlaista elävää, joiden kanssa voi puuhastella. Vaikkapa hait. Tämän elokuvan hait ovat vieläpä ihan oikeita sellaisia erikoistehosteiden sijaan.

Varsin pienin aineksin Open Water on kasattu, eikä tulos ole ollenkaan huono, varsinkin kun elokuvasta on ymmärretty tehdä melko lyhyt (tiivis 80 minuuttia). Ei se erinomainenkaan ole, mutta ahdistava elokuvasta on saatu. Jos meri tuntuu pelottavalta, kauhujaan voi vahvistaa tällä perin inhimillisellä ja synkällä elokuvalla.

Asunto

Jos joku on niin kova allekirjoittaneen fani, että haluaa jäljitellä minua kaikessa, nyt olisi oivallinen tilaisuus asuntomarkkinoilla. Etuovella olisi nimittäin tarjolla meidän edellinen asuntomme. Ihan hieno kämppähän se oli, mitä nyt vähän vanha ja rähjäinen. Kauniita tapetteja löytyy, samoin iloisen keltainen keittiö. Talo on hyvällä paikalla ja muutenkin ihan kiva.

Täytetyt paprikat

Lauantai-iltana herkuteltiin kasvisruoalla. Salaatin seuraksi laitettiin täytettyjä paprikoita. Johanna löysi reseptin töissä selaamastaan Kotiliedestä, jos oikein muistan. Oli miten oli, ruoka oli hyvää, joten pistetään resepti talteen:

2 paprikaa
öljyä
1 iso sipuli
100 g herkkusieniä
puolikas hapan omena
puolikas suolakurkku
1 dl ranskankermaa
1 tl soijakastiketta
curryä
cayennepippuria
1 dl sinihomejuustoa
1 dl juustoraastetta

Halkaise ja koverra paprikat. Isot paprikat ovat parhaita, ja kaikista parhaimpia ovat sellaiset, joiden puolikkaat pysyvät hyvin pystyssä kaatumatta. Meillä oli yksi isompi ja kaksi pienempää, täytettä oli juuri sopiva määrä.

Silppua sipuli ja sienet (resepti edellyttäisi kai tuoreita, mutta tölkkisienetkin toimivat). Kuutioi omena ja suolakurkku.

Kuullota sipuli öljyssä. Lisää sienet, omena ja suolakurkku. Anna kypsyä hiljalleen.

Lisää ranskankerma ja loraus soijaa. Mausta reippaasti curryllä ja varovaisemmin cayennepippurilla (jätimme väliin, kun emme tulisuutta kaipaa). Anna hautua hetken aikaa.

Lusikoi täyte paprikoihin. Laita juustoa päälle ja paista uunissa 200 asteessa noin 20-30 min.

Ruokajuomana loisti irlantilainen Magners-siideri, suosittelen.

Julkaistu
Kategoria(t): Ruoka

Perikato

Nyt on Perikato nähty. Elokuva teki melkoisen vaikutuksen. Se kuvaa tapahtumansa yksinkertaisesti, selkeästi ja toteavasti, ilman turhaa nostatusta ja dramatisointia – tapahtumat ovat itsessään aivan riittävän dramaattisia.

Bruno Ganz tekee hienon roolin Hitlerinä. Suuri peto näytetään vanhana, sodan ja Parkinsonin taudin kuluttamana. Elokuva toteaa, että Hitlerkin oli ihminen – miestä saattaa jopa sääliä, välillä. Elokuvan kuva Hitleristä ei ole kuitenkaan mairitteleva tai glorifioiva, päinvastoin. Hitleristä piirretään ristiriitainen kuva, välillä raihnaisena miehenä, joka siirtelee kuvitteellisia armeijoita kartalla odottaen 12. armeijan tulevan pelastamaan Berliinin viime hetkellä, välillä raivokkaana sekopäänä, joka vaahtoaa siitä kuinka hänet on petetty, milloin kansa, milloin kenraalit. Kuolemantuomion saa moni Hitlerin petturiksi mieltämä upseeri.

Elokuvassa riitti sotilaspukuisia miehiä siinä määrin, että nimistä tahtoi mennä sekaisin. Joukosta erottui muutama henkilö, vahvimpana ehkä Göbbels. Ulrich Matthes oli varsin aavemaisen näköinen (ja varsin paljon aidon Göbbelsin näköinen, vieläpä) ja sopiva henkilö elokuvan ehkä voimakkaimmin pahaksi henkilöksi. Göbbelsin ja tämän vaimon järkkymätön usko kansallissosialismin ylivertaisuuteen samalla kun kolmas valtakunta murenee ympärillä vääjäämättä on järkyttävää nähtävää.

Tilanne bunkkerissa on varsin kaoottinen, mikä lienee varsin totuudenmukainen kuvaus Hitlerin Berliinin viimeisistä päivistä. Toiset yrittävät puhua järkeä Hitlerille, toiset taas lietsovat miestä pahempaan. Bunkkerissa totuus sodan etenemistä näkyy viiveellä ja vaiennettuna, kun välillä kuullaan uutisia Venäjän joukkojen etenemisestä. Toisinaan noustaan kaduille, joissa sotaa käydään jo täydellä teholla. Silloin päähuomion saavat Hitler-jugendin nuoret sotilaat ja omia teloittavat iskuryhmät. Sodan hulluus ei jää epäselväksi.

Tyylikäs ratkaisu tuottajilta oli laittaa Hitlerin sihteeri Traudl Junge, jonka muistelmiin elokuva pitkälti nojaa, avaamaan ja lopettamaan elokuva. Varsinkin loppu, jossa Junge näytetään puhumassa syyllisyydentunteistaan toimi hienosti. Junge oli elokuvan henkilöistä viattomimpia, mutta sittenkin – kuinka viaton Hitlerin sihteeri saattoi olla? Junge itse toteaa olleensa tietämätön, mutta sanoo itsekin, ettei se ole mikään selitys. Kaikkiin elokuvan "hyviin" hahmoihin joutuu suhtautumaan tietyllä ristiriitaisuudella: useimmat olivat kuitenkin korkea-arvoisia natsiupseereita ja siten hyväksyivät natsivallan julmuudet.

Kaksi ja puoli tuntia kestäväksi sotaelokuvaksi Perikato on harvinaisen kiinnostavaa katsottavaa. Jotain kertoo sekin, että Johannakin piti elokuvasta kovasti. Näin vakuuttavia elokuvia näkee harvoin ja suosittelenkin tutustmaan, mikäli aihepiiri kiinnostaa millään tasolla. Tarjolla on harvinaista näkökulmaa ja tervetullutta vaihtelua amerikkalaisille sotaelokuville.

Työnkuvaus

Tämän päivän mielenkiintoisin tehtävä oli työnkuvauksen kirjoittaminen. Mitä minä teen työkseni? Asiaa piti pohtia, sillä kirjastolla käydään läpi yliopistomaailmaa kuohuttavaa UPJ-prosessia. UPJ on siis uusi palkkausjärjestelmä – vanhoista palkkaluokista ja palvelusvuosilisistä luovutaan. Palvelusvuosien sijasta halutaan palkita työssä suoriutumisesta; palkka riippuu sekä tehtävän vaativuudesta (jota noilla kuvauksilla kartoitetaan) että henkilökohtaisesta arvioinnista. Henkilökohtainen arviointi seuraa joskus lähitulevaisuudessa. Odotan mielenkiinnolla, mutta vaatimattomin odotuksin.

Sinänsä pidän uutta palkkausjärjestelmää ihan hyvänä juttuna. Onhan se mukava ajatus, että hyvästä työstä voisi saada lisää palkkaa. Parempi peruste se on lisäpalkalle kuin pelkkä palvelusvuosien määrä. Miksi vanha ja huono työntekijä ansaitsee saada parempaa palkkaa kuin nuori ja hyvä? Kuuma kysymys palkkausjärjestelmässä on tietysti se, että kuinka se maksetaan – pakollinen ominaisuus järjestelmässä on takuupalkka, eli kenenkään palkka ei voi laskea. Lisärahaa pitäisi siis löytyä jostain. Mistä, on kai edelleen vähän mysteeri.

Julkaistu
Kategoria(t): Kirjasto