Elämä ja mielipiteet – Sivu 213 – Mikko Saari bloggaa toisinaan

Kirjastokäynnillä

Minusta tuntuu siltä, että minua painostetaan kirjoittamaan blogiini. Painostusryhmä on hyvä ja lukee ny:

Kävimme tänään kokoelmanhallintakurssin tiimoilta Tampereen Sampolan kirjastossa tutustumiskäynnillä. Kirjastorakennus on uusi ja hieno, mutta tuttu jo aikaisemmin, koska se on lähikirjastoni. Se on pieni, mutta hyvin tehty ja sen lehtikokoelma on varsin kunnioitettava (käyn siellä lukemassa Linux Journalia).

Tällä kertaa pääsimme tutustumaan myös työntekijöiden puoleen. Sepä oli mielenkiintoista, se! Sen jälkeen kuulimme luentoa kirjastonjohtaja Järveliniltä (lieköhän samaa Järvelinien sukua kuin infon laitoksen professori Kalervo) ja Tampereen kirjastojen yleishankintapäälliköltä. Oli mielenkiintoista saada hankintaan yleisten kirjastojen näkökulmaa, siellä kun on meno aivan erilaista kuin minulle tutummassa yliopistokirjastojen maailmassa (josta Johannan työkuvioiden myötä olen kuullut yhtä jos toista).

Yleisten kirjastojen puolella ikuisuuskysymys on kirjastojen asema yhteiskunnassa. Onko kirjasto palvelulaitos vai osa kansansivistystä? Nykyään tuskin vaaditaan viihteellisen kirjan lainaajaa ottamaan myös tietokirjoja (kuten ennenmuinoin tehtiin), mutta edelleen voidaan kysyä kuinka paljon kirjastojen kuuluu tarjota viihdettä ja kuinka paljon sivistystä.

Minun mielestäni oikea asema on jossain keskellä. Luonnollisesti on huomioitava, mitä kirjaston käyttäjät haluavat lukea. Aineisto, joka ei kierrä, on turhaa aineistoa. Toisaalta kirjastolla on kuitenkin sivistystehtävänsä – minusta kirjaston kokoelma on huono, jos sen kokoelmista ei löydy nobelisteja, Finlandia-palkinnon voittajia tai mikä nyt sitten onkaan laadukkaan kirjallisuuden kriteeri.

Voidaan myös kysyä, onko kirjastojen syytä kilpailla kirjakauppojen, levykauppojen tai videovuokraamojen kanssa. Itse ostan pääasiassa englanninkielisiä scifipokkareita, joiden tarjonta kirjastossa ei ole kummoinen. Niitäkin lainaisin mieluusti, jos tarjonta olisi parempaa. Kirjasto tyydyttää muuten kirjatarpeeni varsin mainiosti. Toisaalta, jotkut kirjat on enemmän tarve omistaa kuin toiset. Kirjaston etu on se, että kirja on kirjastosta saatavilla huomattavasti pidemmän aikaa kuin kirjakaupoista – kirjan elinikähän on nykyään aika pieni.

Musiikin ja elokuvien suhteen näen kirjastot ennen muuta kaupallisten vaihtoehtojen täydentäjiksi. Kirjastojen tehtävä ei ole tarjota listahittimusiikkia. Kestävät ja hyvät listamenestyjät voidaan poimia massasta kokoelmiin jälkeenpäin, jos tarpeelliseksi nähdään. Tämän näkemyksen jakoivat myös kirjaston edustajat. Syynä oli toisaalta sekin, että suositulla musiikilla on paha taipumus hävitä hyllystä ikiajoiksi. Sitä ei siis viitsitä hankkia alunperinkään, koska levyt varastetaan kuitenkin. Kiva homma. Elokuvien kohdalla odotan kirjaston kokoelmilta huomattavasti laajempaa valikoimaa kuin videovuokraamoilta. Perus-Makuunin valikoima on kuitenkin aika kapea ja varsinkin mitään taide-elokuvaa on turha hakea. Kirjastosta odottaisin löytäväni vanhempia klassikoita ja arvofilmejä. Videovuokraamoille jätän suosiolla päivänhittien jakelun.

Sampolan kirjastossa kaikki neljä kirjastonhoitajaa osallistuvat valintaan ja kokoelmien ylläpitämiseen. Vaikka toisaalta olenkin kiinnostunut yliopistokirjastojen maailmasta, olisin ihan mielelläni yksi Sampolan kirjastonhoitajista. Paitsi palkan suhteen – valtiolla saa kai aika paljonkin parempaa palkkaa kuin kunnalla…

Klassikkopelin aineksia

Prince of Persia oli aikoinaan erikoinen ja hieno peli. Selvää klassikkoainesta. Kun noin legendaariselle pelille ilmestyy vuosikausien päästä jatkoa, ovat odotukset korkealla. Ei syytä huoleen: Prince of Persia: Sands of Time on todella hieno peli.

Pelin tarina on tutunoloinen: prinssi, prinsessa ja paha suurvisiiri. Itämainen teema on hieno ja melko harvinainenkin. Pelaaja kiitää prinssin roolissa ympäri ajan hiekkaan liittyvässä onnettomuudessa raunioitunutta linnaketta, tavoitteena saada hiekat kuriin. Pelin rytmi on kaksijakoinen: välillä pohditaan kuinka päästä paikasta A paikkaan B, välillä taas taistellaan.

Prinssi on melkoinen akrobaatti. Pylväisiin kiipeäminen ja tangoilla kieppuminen on aika perusjuttua, tyylikkäin kikka on ohittaa kuilut juoksemalla kung-fu-leffojen tyyliin seinää pitkin. Eteneminen on yleensä kaksiosainen prosessi, ensin pitää keksiä, minne täytyy päästä, sitten kuinka se tapahtuu. Niin, ja tietysti, toteuttaa operaatio. Tämän vaiheen saa kuitenkin tehdä rauhassa vihollisilta.

Taistelemaankin joutuu. Prinssi on aseistautunut miekalla ja taikatikarilla. Miekka ei useimpien vihollisten taltuttamiseen riitä, vaan kaadetusta vihollisesta on imettävä aikahiekat ulos tikarin avulla – muuten vihollinen nousee uudestaan. Taisteleminen on akrobaattista menoa. Prinssi taistelee kiitettävän hyvin isompaakin vihollislaumaa vastaan ja osaa pari temppuakin. Suosikkini on loikka vastustajan yli, jota voi jatkaa miekaniskulla selkään ilmalennon aikana.

Taisteluissa on kyllä ärsyttävätkin piirteensä. Kerralla vastassa on usein nelisen vihollista. Kun yhden tuhoaa, ilmestyy yleensä uusi vihollinen, kunnes tietty ennalta tuntematon määrä väkeä on eliminoitu. Koska hirviöt ilmestyvät tyhjästä (ne myös osaavat teleportata taistelua pakenevan prinssin läheisyyteen), ei taistelun pituudesta ole mitään tietoa ennenkuin kuolleet viholliset lakkaavat uudistumasta. Tämä on hyvin ahdistavaa, varsinkin kovempia vihollisia vastaan taisteltaessa.

Peli ei siis ole täydellinen, mutta reilun parin tunnin pelaamisen jälkeen puutteet jäävät kyllä kevyesti hyvien puolien jalkoihin. Prinssin kontrolloiminen on suurimman osan ajasta melko helppoa. Virheitä voi paikkailla taikatikarin tärkeimmällä ominaisuudella: kelauksella. Jos hyppy siis suuntautuu pylvään sijasta tyhjyyteen, riittää kun iskee L1-napin pohjaan ja aika kelautuu taaksepäin. Uusi yritys, ole hyvä. Yrityksiä ei ole rajattomasti, mutta usein tarpeeksi.

Sands of Time on kaunis peli. Musiikki miellyttää korvaa ja linnan huoneet ovat isoja, tyylikkäitä ja eläviä. Kaikenlaiset pikkuefektit (aikahiekkapilvet, kivien raoista päälle astuttaessa valuvat hiekkanorot, ansalaitteiden kipinäsuihkut, liehuvat verhot) tekevät maailmasta elävän ja tyylikkään. Prinssin ääninäyttelijä on sopivasti koominen.

Suosittelen tutustumaan, jos vauhdikasta toimintaseikkailua hakee.

Opiskelija-asuminen

Ihmettelimme kovin, mitä asuntohakemuksellemme TOASilla kävi. Olimme kivunneet listalla viidenneksi, mutta sitten katosimme kokonaan. Syy paljastui parin päivän kuluttua: meille tarjottiin asuntoa. Jänskä homma, ilmeisesti niille neljälle ei ollut kelvannut… Ei kelvannut sitten meillekään. Markuksentori on toki hieno ja uusi kohde, mutta kun ei niin ei.

Kaksi neliötä lisätilaa olisi tervetullutta, mutta toisaalta asunnon malli (1h + tupakeittiö) oli epäkäytännöllisempi kuin nykyään. Epäilen, että mahtumisongelmia olisi voinut tulla. Puhumattakaan sitten lähes 100 euroa kalliimmasta vuokrasta! Jotain rajaa, sentään. Sijainti olisi ollut parempi ja asunto uudempi, mutta hinta on sen verran tyrmäävä, että kieltäytyminen on paikallaan.

Ihmetyttääkin TOASin rakentaminen, kun uudet kohteet tuntuvat olevan järjestään aika kalliita – kuten vaikkapa se komeasti Tullinaukion pilaava tönö. Ei ole ihan halpa paikka asua, vaikka sijainti kieltämättä aika mainio onkin. Luulisi opiskelijoita hyödyntävän ennemmin edullisemmat asunnot hieman syrjemmällä. En ymmärrä, mutta ilmeisesti TOAS kuitenkin vastaa opiskelijoiden tarpeisiin ja vaatimuksiin.

1600 ilon päivää

Neljä ja puoli vuotta on noin 1600 päivää eli aika pitkä aika. Tuossa lauantaina tuli kuluneeksi tällainen päiväpaljous siitä päivästä, jolloin minun ja Johannan seurustelusuhteen katsotaan alkaneen. Sormuksia taasen vaihdettiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Yhteensä olen tuntenut Johannan noin seitsemän vuotta, ellen aivan väärin laske.

Olen mitä suurimmissa määrin tyytyväinen kuluneisiin vuosiin. Kokonaisuudessaan yhteinen aika näyttäytyy onnellisena ja hyvänä. Lähemmän tarkastelun alla siitä löytyy kaikenlaista pientä negatiivistä, mutta sellaisella ei lopulta ole suurtakaan merkitystä jälkeenpäin muisteltuna. Pienistä riidoista ei synny suuria aaltoja.

Riidoista voi jäädä jopa hyviä yhteisiä muistoja. Eräs suosikki on pian yhteenmuuttamisen jälkeen herännyt riita puhelinlaskun suuruudesta ja maksamisesta. Riidan huvittava ulottuvuus on se, että se tapahtui aika paljon ennen koko laskun saapumista ja maksajien sopimista.

Todella erinomaisiakin hetkiä elämään mahtuu. Juhlavia tapauksia, syvällisiä keskusteluja, riitojen sopimisia, yhteisiä matkoja, sellaisia kokemuksia. Se kaikki jää muistoihin, on arvokasta ja merkittävää. Ne hetket oikeuttavat kaikenlaista muuta, niiden vuoksi jaksaa yhdessä olemisen vaivalloisen puolen.

Suurin osa arjesta on kuitenkin sellaista, joka soljuu ohi jäämättä sen kummemmin mieleen. Se on hyvää aikaa, vaikka ei ikimuistoista olekaan. Ei kaiken tarvitse olla. Riittää, että asiat ovat hyvin, että riitoja voi myöhemmin muistella hyvillä mielin, että vierellä on joku, jota ja josta rakastaa ja välittää. Arkinen ei ole ikävää, kun sen jakaa rakkaansa kanssa.

Kiitos tähänastisesta.

Työelämä

Näin kesän lähestyessä nousee opiskelijalle mieleen vain yksi kysymys: mitäs sitä kesällä tekisi? Mistä saisi töitä? Olenkin jo aloittanut työnhakukuviot. Ensimmäisen sähköpostikierroksen tulos oli yksi ei (teknillisen yliopiston kirjastoon ei oteta kuin harjoittelijoita) ja yksi kyllä (olen taas tervetullut Metsoon haastateltavaksi). Yhteiskunnalliseen tietoarkistoonkin pitäisi laittaa hakemus.

Mutta siihen loppuvatkin suunnitelmani. Kolmena yliopistokesänäni olen ollut yhden kesän töissä (harjoittelu) ja kaksi opiskelemassa. Ensimmäisenä vuonna päädyin puhelinmyyjäksi, mutta en kestänyt työtä neljää tuntia pidempään. Se ei ole minun työtäni, ei todellakaan. Opiskelua siis!

Opiskeluratkaisu on ollut helppo ja mukava. En ole koskaan jaksanut hakea töitä erityisen tarmokkaasti. Tampereen kaupungille laitoin hakemuksen, mutta siihen se suunnilleen jäikin… Olenkin jokseenkin nirso, mitä töihin tulee. Mieluummin teen kesätenttejä kuin työskentelen tyypillisillä opiskelija-aloilla (siivous, hampurilaisravintolat, telemarkkinointi ja niin edelleen). Jos töitä ei irtoa Metsosta eikä tietoarkistosta, en tiedä, mitä teen.

Veikkaisin, että ratkaisu olisi innokas työnhaku alasta välittämättä, mutta olen toisaalta melko varma, etten saa kuitenkaan mitään aikaiseksi. Motivaatio loppuu kesken ja pahasti. Onneksi Metson paikan saamista auttaa se, että henkilöstöpäällikkö muistaa minut yhä viime vuodelta (hain, mutta paikkoja ei kai edes ollut tarjolla) ja olen sittemmin saanut lisää alan työkokemusta.

Johannalla sentään menee paremmin. Johanna oli viime kesän harjoittelussa yliopiston kirjastolla ja sai jatkopaikan vuoden loppuun asti. Pitkään Johanna ei ehtinyt vapaalla jalalla olemaan, kun viime viikolla tuli ehdotus tulla taas töihin. Tällä kertaa vallan kirjastosihteeriksi! Työaikaa on 20 tuntia viikossa, pääasiassa maanantaisin ja perjantaisin ja työtä jatkuu aina lokakuun loppuun asti. Kelpaisi kyllä minullekin!

Johannan hyvä asema yliopiston kirjastolla on kyllä melkoinen siunaus, jos sijaisuuksia ja muuta pätkätyön tynkää tulee jatkossakin. Toisaalta asialla on kääntöpuolensakin: voiko tarjouksesta kieltäytyä? Vaarana on opintojen viivästyminen pahemman kerran. Tänä keväänä Johanna joutuu näillä näkymin onneksi luopumaan vain yhdestä kurssista töiden vuoksi. Aina työajat eivät asetu välttämättä yhtä hyvin. Mutta jos kieltäytyy – tuleeko kutsuja enää? Se siitä rahasta ja työkokemuksesta sitten!

Tilanne on kieltämättä jokseenkin ongelmallinen, mutta tällä hetkellä se on ongelma, jollaisen ottaisin kiusakseni todella mielelläni.