Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY, 2020
377 s.

Kun kirja kertoo saaresta, jonne mielisairaat naiset lähetetään pois silmistä, mieleen tulee tietysti ensimmäisenä Seili. Kirjailija taikoo kuitenkin Seilille sisaren, Tiiralinnan, jonne 1920-luvulla vanhan luostarin tiloihin rakennetaan moderni hoitolaitos, jonne saadaan suljetuksi turhan levottomia naisia.

Toki saarelle tarvitaan myös henkilökuntaa. Pääosaan henkilökunnan osalta pääsee naiskaksikko, potilaista vastaava ylihoitaja Linnea ja keittiötään hallitseva emäntä Alli. Linnea on kutsumustyössään ja täynnä suuria suunnitelmia, mutta samalla odottaa jatkuvasti tuekseen myöhemmin saapuvaa lääkäri Gunnar Bergiä. Emännän haaveet ovat Australiassa, jonne hän aikoo muuttaa heti, kun matkakassa on koossa.

Lääkäriä ei kuulu, mutta pappi sentään saadaan. Pappi Joel on arveluttava mies, kummallinen ilmestys, eikä lainkaan sellainen kuin olisi odotettu. Eikä varsinkaan lääkärin veroinen!

Sitten ovat tietysti potilaat, joukko eri tavoin järkkyneitä ja järkytettyjä, tai sitten vain muuten vain hankalia ja pois silmistä haluttavia epäkäytännöllisiä tapauksia, joille Tiiralinna on määränpää. Mistään sairaalasta ei muutenkaan ole kyse, kenelläkään ei ole erityisemmin odotettavissa paluuta takaisin mantereelle, parantui tai ei.

Tällä kattauksella tapahtuu kaikenlaista. Katja Kaukonen rakentaa Tiiralinnastaan maagisen ympäristön. Takakannen viittaukset maagiseen realismiin tarkoittavat monenlaista unenomaista ja vähän selittämätöntä tapahtumaa. Lintutematiikka on kirjassa vahvasti mukana. Kieli on kaunista ja runollista, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että välillä saa ihmetellä, että mitäs tässä nyt oikeastaan tapahtui.

Enimmäkseen Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan miellytti ja kiinnosti, mutta paikka paikoin runollisuus meni vähän yli minun mieltymyksistäni ja tapahtumat jäivät vähän tarpeettoman hämäriksi. Ei missään nimessä huono, mutta ei minun makuuni erinomainenkaan.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Dan Carlin: Loppu on aina lähellä : Hardcore historiaa
HarperCollins, 2020
Suom. Timo Utterström
275 s.

Tämä oli… ihan kiva. En ole kuunnellut Dan Carlinin podcasteja, joten mitään pohjatietoja tyylin ja muun suhteen ei ollut, kunhan tartuin muuten vain tähän. Aika sellaista hajanaista, kepeällä otteella koottua historiointia tämä oli, ei kovin syvällistä, sellaista mukavaa jutustelua – no, niin mukavaa kuin maailmanlopusta saa.

Kirjan parasta antia oli pohdiskelu ydinaseista ja niiden vaikutuksista sodankäyntiin. Myös ilmasodan pohdiskeleminen oli mielenkiintoista. En ole kummastakaan aiheesta lukenut kovin paljoa; aiheeseen enemmän perehtyneille näistä ei ehkä suurta iloa ole. Minulle kirjan pohdiskelu kuitenkin toimi kepeänä johdatuksena asiaan.

Myös Assyriasta oli mielenkiintoista lukea, sekin on valtakunta, josta en kovin paljon tiedä ja huomaan, että haluaisin ehkä tietää enemmän. Roomalaisten ja barbaarien suhteista taas olin lukenut viimeksi kesällä ihan omankin kirjansa, joten siltä osin tämä kirja ei tarjonnut juurikaan mitään uutta.

Pandemioita käsittelevä luku kärsi jonkun verran siitä, että se oli kirjoitettu ennen Covidia – kuten takakannessakin on katsottu tarpeelliseksi mainita. Niin se vain maailma muuttuu.

Suomennoksessa oli jokunen aika paha käännösvirhe ja huolimattomuus. Ei siis varsinaisesti huokunut laatua, etenkin kun heti kirjan nimessä on tökerö oikeinkirjoitusvirhe (Carlinin podcastin nimi voi olla Hardcore history, mutta ei se silti oikeuta kirjoittamaan ”hardcore historiaa”).

Historiafaneille Loppu on aina lähellä ei varmasti juurikaan uutta tarjoa. Podcasteja kuunnelleille jutut voivat kai olla tuttuja. Ehkä kirjan parasta kohderyhmää ovat ne, jotka ovat historian väkivaltaisesta laidasta kiinnostuneita, eivät ole lukeneet kovin paljon ennestään eivätkä muutenkaan jaksa paksuja ja vaativia kirjoja lukea.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Satu Vasantola: Kaikki kadonneet
Tammi, 2020
272 s.

Edellisen naisasiakirjan (Me olemme susia) perään heti toinen. Kaikki kadonneet kertoo kahdella aikatasolla Annusta. Aikuisena hän on gynekologi, joka kohtaa naisia monenlaisissa tilanteissa: onnellisina tai vähemmän onnellisina synnyttäjinä, raiskauksen uhreina, syöpäpotilaina ja niin edelleen. Lapsena Annu taas on menettänyt molemmat vankilansa, äiti kuoli ja isä joutui vankilaan ja pikkusiskokin katosi siinä sivussa.

Annun uravalinta on heijastumaa hänen lapsuudestaan. Annun isä oli varsinaisesti linja-autonkuljettaja, mutta työskenteli myös enkelintekijänä tai lapsenlahtaajana, riippuen siitä keneltä kysyi: siis laittomia abortteja tarjoavana puoskarina. Työssä on paljon kyseenalaista, mutta ei se tyystin moraalitontakaan ole aikana, jolloin laillinen abortti vaati harvinaislaatuisen myötämielisen lääkärin tai tuhansia markkoja rahaa yksityisellä. Käytännössä Annun isän palveluksiin turvautuvilla naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja. Kuinka suuresta rikoksesta on siis kyse?

Aikana, jolloin naisten oikeutta päättää omasta kehostaan halutaan rajoittaa enemmän ja enemmän muun muassa aborttioikeutta rajaamalla, Kaikki kadonneet on tietysti armottoman ajankohtainen. Sen historiallinen puoli sijoittuu ehkä 1960-luvulle, mutta se näyttää silti, miten vaihtoehto laillisille, helposti saataville aborteille ei ole aborttien loppuminen, vaan epämääräiset, vaaralliset abortit bussikuskeilta.

Nykyajan Annu on mielenkiintoinen, värikäs päähenkilö, joka elää itsenäisenä naisena omannäköistään elämää vaihtuvien miesten kanssa. Lukija voi pohtia, miten Annun haluttomuus pitkäaikaisiin parisuhteisiin ja jatkuva valmius jättää toinen, kun suhde alkaa rakentua liian läheiseksi, on heijastumaa epävarmasta lapsuudesta. Annu on ristiriitainen, selkeisiin muotteihin asettumaton, kaikin tavoin kiinnostavaksi rakennettu päähenkilö.

Kirjan juonenkäänteet loksuvat lopulta paikoilleen tavalla, jota joku voi pitää jo vähän teennäisenä ja turhankin käytännöllisenä, mutta minä olen aina pitänyt kirjoista, joissa langat vedetään nippuun näin siististi. Minulle Kaikki kadonneet toimi oivallisesti, niin romaanina kuin yhteiskunnallisena kannanottona.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli
Otava, 2020
Suom. Tapani Kärkkäinen
255 s.

Puolalainen Olga Tokarczuk on sillä lailla poikkeuksellinen nobelisti, että nimi on tuttu ja tuotantokin nimien ja kansikuvien tasolla. Mitään en ollut Tokarczukilta kuitenkaan lukenut, joten tilanne oli syytä korjata. Uusin Aja aurasi vainajain luitten yli vaikutti ihan hyvältä paikalta aloittaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Puolan etelärajalle, Stołowe-vuorten ylängölle, lähelle Tšekkiä. Siellä mökissään majailee Janina Duszejko, joka käyttää aikansa astrologiaa tutkaillen, kääntäen ystävänsä apuna William Blakea puolaksi, opettaen englantia koululaisille osa-aikaisesti ja huolehtien kesäasukkaiden asunnoista talvisin.

Alueella alkaa tapahtua mystisiä kuolemia. Kirja alkaa sillä, kun Duszejkon naapuri Outolintu herättää tämän keskellä yötä apuun: toinen naapuri Isojalka on kuollut ja Outolintu haluaa pukea ruumiin siivompaan kuntoon ennen poliisien kutsumista paikalle. Mitä näihin nimiin tulee:

Mitä mielikuvituksen haaskausta olivatkaan kaikki viralliset etu- ja sukunimet. Niitä ei kukaan koskaan muista, sillä ne eivät banaaliudessaan ikinä liity kyseisiin ihmisiin eivätkä millään tapaa muistuta heitä. Kaiken lisäksi jokaisella sukupolvella on aina omat muotinsa, ja yhtäkkiä kaikki ovat Małgorzatoja, Patrykeja tai – herra paratkoon – Janinoja. Siksi yritän aina olla käyttämättä ihmisistä heidän nimiään, vaan sen sijaan puhun heistä luonnehdinnoilla, jotka pälkähtävät päähän itsestään, kun näen ihmisen ensimmäisen kerran. Olen varma, että se on oikea tapa käyttää kieltä toisin kuin se, että viskellään ympäriinsä sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä.

Tämä kertoo jo paljon rouva Duszejkosta. Hän on melkoinen outolintu itsekin ja kun Isojalan kuolema ei jää ainoaksi ja rouva Duszejko alkaa puhua yleisemminkin teoriastaan kuolemien syypään suhteen, asia ei juuri paremmaksi muutu. Rouva Duszejko epäilee nimittäin syylliseksi eläimiä: Isojalka oli varsin ahkera salametsästäjä, jonka toimista erittäin eläinystävällinen rouva Duszejko oli valittanut poliisille, ilman mainittavampia tuloksia.

Melko mielipuolinenhan tämä noin dekkarinäkökulmasta on ja jos tämän poimii dekkarihyllystä pahaa aavistamatta – minne se ainakin Piki-kirjastoissa on näemmä sijoitettu – voi olla, että yllättyy ja pettyykin. Jos taas tietää lähtevänsä matkalle kysymään sitä, mikä on ihmisen oikeus metsästää ja tappaa, mikä on eläimen oikeus ja millaisia näkökulmia astrologia tähän kaikkeen tarjoaa – sitten saakin kyllä mielenkiintoisen reissun.

Kovin jäi siis hyvä mieli tästä nobelistista, voisin hyvinkin lukea Tokarczukilta jotain muutakin.

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti
Tammi, 2020
335 s.

Marko Hautala on aarre, aivan Suomen luotettavimpien ja tasaisimpien kirjailijoiden joukossa. Joukkoon ei huonoja kirjoja mahdu ja jokainen uusi kirja on toiminut oivallisesti. Niin toimii myös Pimeän arkkitehti, joka omilla listoillani nousee Hautalan parhaimmistoon.

Kerrostalo on kauhuromaanin puitteina mitä oivallisin. Useimmilla lukijoilla lienee jonkinlainen käsitys iäkkäämmästä kerrostalosta ja monilla omakohtaistakin kokemusta vähän pelottavista kerrostalon vinteistä ja kellarikerroksista, värisevistä ja itsestään sammuvista käytävävaloista ja yleisestä nuhjaantuneisuudesta, mitä vanhoihin taloihin liittyy.

Pimeän arkkitehti sijoittuu Vaasaan, jonne päähenkilö Joni muuttaa opiskelemaan isän hankkimaan kämppään. Kämppä on oma ja kovin halvalla ostettu, joten ei mikään ihme, että lukaali on vähän karussa kunnossa. Taloyhtiössä tuntuu muutenkin olevan jotain vähän vialla ja asunnonvälittäjä lipsauttaakin yleisiä tiloja esitellessään, että entinen asukas tappoi tyttärensä talon kellarissa.

Joni aloittaa opintonsa ja yrittää selvitä unettomien öiden ja muiden vaivojen keskellä. Talo ei kuitenkaan auta asiaa. Rappukäytävästä kuuluu outoja ääniä, naapurit ovat omituisia ja synkkiä. Asunto ei todellakaan ole mikään mukava paikka, mutta eipä sieltä niin helposti myöskään lähdetä. Kun salaisuudet alkavat purkautua ja paha olo kiteytyy, meno muuttuu rankaksi.

Marko Hautala on onnistunut rakentamaan kirjaan puistattavaa kauhua ja ihanan vastenmielisiä kohtauksia. Monessa kohtaa tunnelma tiivistyy niin, että kirjaan haluaisi pitää turvallista etäisyyttä. Kun Joni herää yöllä rappukäytävästä kuuluviin ääniin ja kuuntelee niitä ovisilmästä katsellen, kauhu on juurikin oikea sana kuvaamaan tunnelmaa. Hautala onnistuu pääsemään Jonin pään sisälle todella herkullisella tavalla.

Kauhukirjat köhivät herkästi lopussa, kun tapahtumat lähtevät keriytymään auki. Pimeän arkkitehti hakee vauhtia historiallisista käänteistä kaukomailla ja vetäisee lopussa sellaiset kierrokset, että loppuun ei voi kuin olla täysin tyytyväinen. Ehdottomasti vuoden viihdyttävimpiä lukukokemuksia!

---

Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista ja StoryGraphista. Mastodonissa olen msaari@mementomori.social.