Prekaarinen torso on keittiössä laittamassa ruokaa

Titaanidisko

Sini Silveri: Titaanidisko
Poesia, 2020
66 s.

Aina eivät kirjalliset maut mene yksiin. Sini Silverin Titaanidisko-runokokoelmaa minulla suositteli runoilija Miira Luhtavaara, joka kertoi tekemässäni haastattelussa, ettei ole minkään runokokoelman parissa nauranut yhtä paljon kuin Titaanidiskoa lukiessaan.

Pidin kyllä Luhtavaaran omasta runokokoelmasta, mutta Titaanidisko jätti valitettavan kylmäksi. Tästä tekstistä en oikein saanut otetta. Silverin tyyli on surrealistiseen kallellaan, paljon yllättävää asioiden törmäyttämistä toisiinsa. Sellaisestahan voi seurata paljonkin hyvää, mutta vaarana on päätyä sen verran kauas jaetuista merkityksistä, että lukija eksyy. Minulle kävi tässä nyt vähän niin.

Ei sillä, etteikö Titaanidiskolla olisi hetkensä. Paikoin runoissa on kerrassaan oivaltavia – ja, myönnetään, hauskoja! – havaintoja asioista.

Ihmisiä tippuu tasaiseen tahtiin hitaalla rytmillä puiselta työmaatelineeltä paksulle patjalle. Ihmiset kulkevat rauhallisesti takaisin telineelle. Tippuvat. Maassa on vihreä matto. En minä tiedä mitä kenenkään sisällä on; kiinalainen ravintola, jossa käydään yksin syömässä tai tuuli joka heittää kaikki huonekalut ulos ovesta pihalle makaamaan.

Osin tämä tuo kuitenkin mieleen Silja Järventaustan runot, joiden kanssa minulla oli myös vaikeuksia. Säe ”Maa pysyttelee, on jäässä, lähtee irti” voisi olla Järventaustan kynästä. Joku tässä tyylissä vain hiertää.

Kokoelmalla on Luhtavaaran lisäksi muita ihailijoita; Janne Löppösen arvio Kiiltomadossa on paitsi myönteinen, myös huomattavan perin­pohjaisen analyyttinen. Kannattaa suunnata sen pariin, jos haluaa syvemmän sukelluksen siihen, mistä Titaanidisko saattaisi kertoa. Minulle tämä oli nyt tällä kertaa turhan vaikeasti avautuvaa tekstiä.


Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *