Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 4 : Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta
Otava, 1983
Suom. Inkeri Tuomikoski
384 s.
Goncourt-palkitun Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa -teoksen toinen osa vie kertojan viettämään kesäänsä Balbecin rannikkokaupunkiin. Balbec ei ole todellinen paikka, mutta perustuu Normandiassa olevaan Cabourgin rannikkokaupunkiin, jonne 1880-luvulla oli noussut rautatien tulon myötä noussut varakkaan väen lomakohde. Siellä Proust lomaili 1900-luvun alussa.
Kertoja matkustaa Balbeciin isoäitinsä ja Françoisen kanssa. Ensimmäisenä pysähdyksenä on Balbecin kirkko, joka pettää korkeat odotukset. Ensimmäinen pettymys on sijainti: Balbecin kirkkoa ei ole laisinkaan meren äärellä, vaan meri onkin yli viiden virstan päässä Ranta-Balbecissa ja kirkko taas vanhassa Balbecissa, joka on sisämaassa.
Ja kirkko – tunkeutuessaan mieleeni kahvilan rinnalla, mukanaan ohikulkija jolta minun oli kysyttävä tietä, kannoillaan asemarakennus minne kohta palaisin – oli yhtä ympäristönsä kanssa, vaikutti sattumanvaraiselta lopuillaan olevan iltapäivän tuotteelta, missä pehmeäpiirteinen, taivasta kohti kumpuava kupukatto oli kuin hedelmä, jonka ruusunvärinen, kultainen, mehukas pinta kypsyi samassa valossa, missä talojen savupiiputkin kylpivät.
Huone Balbecin Grand-Hôtelissa tuntuu alkuun ankealta, mutta pian kertoja alkaa tarkastella sieltä hotellivieraiden ja paikallisen elämän pikkumaisia hierarkioita. Isoäiti tapaa vanhan tuttavansa madame de Villeparisis’iin, joka edustaa korkeinta aristokratiaa, ja tämän kautta kertoja kohtaa madamen sukulaisia: aikaisemmista osista tutun paroni de Charlusin ja nuorempaa sukupolvea edustavan aristokraatin Robert de Saint-Loupin. Tämä jälkimmäinen varsinkin paljastuu kertojan kannalta keskeiseksi tuttavuudeksi.
Tärkeitä ovat myös ne kukkaan puhkeavat tytöt. Kertoja aloittaa nuorten kauniiden naisten ihastelun jo junamatkalla, katsellessaan pienellä juna-asemalla maitokahvia kaupittelevaa maalaistyttöä (”Hänen aamuauringon purppuroimat kasvonsa olivat ruusuisemmat kuin taivas.”), ja Balbecissa varsinkin kiinnittää huomionsa lokkiparven lailla rannalle lehahtaneeseen tyttöjoukkoon. Saint-Loupin kautta kertoja tutustuu arvostettuun taidemaalaariin Elstiriin, joka tuntee nämä tytöt ja maalarin kautta muodostuu yhteys tyttöparveen, jonka kanssa kertoja viettääkin sitten onnellisesti loppulomansa.
Jakaantunut tai pikemminkin jakamaton, sillä useimmiten kaikkea mikä minusta oli ihanaa, erilaista kuin kaikki muu, sellaista mikä alkoi käydä minulle niin rakkaaksi että toivo kohdata se uudelleen seuraavana päivänä oli elämäni suurin ilo, kaikkea sitä edusti pikemminkin näitten nuorten tyttöjen ryhmä kokonaisuudessaan rantajyrkänteellä vietettyjen iltapäivien kehyksissä, tuulisten tuntien kuluessa, nurmikaistaleella jolla nämä mielikuvitustani kiihottavat hahmot, Andréen, Albertinen, Rosemonden kasvot olivat tarjolla; ja niin että minun oli mahdotonta sanoa, kuka heistä muutti nämä maisemat niin kallisarvoisiksi, ketä heistä halusin eniten rakastaa.
Loman alkuvaiheissa kertoja on vielä kovin tiukasti isoäidissään kiinni, mutta loman lopulla kiinnittyy jo kovasti tyttölaumaan ja sitä myöten ulkopuoliseen maailmaan. Lopulta kesä päättyy ja lomakauden loppuessa hotellit suljetaan talveksi. Kertojankin on lopulta jätettävä Balbec.
Arvostan, että Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa on suomeksi jaettu kahteen osaan. Jako on luonteva, sillä osat ovat selvästi erillisiä. Yhtenä niteenä tämä olisi tyrmäävän mittainen, lähes 700 sivua. Nytkin kirja on sen verran pitkä, että sen parissa kului aikaa – Proust on hidasta luettavaa, kuten nostamistani sitaateista on helppo nähdä. Toisaalta tämä tuntui muuten vähän aikaisempia osia helpommalta. Keskittyminen elämään Balbecissa, vaikka se heijasteleekin kaikenlaista muutakin, tekee tästä yksinkertaisemman. Odotan mielenkiinnolla, mitä seuraava osa tarjoaa.
Kirjoitan kirjoista myös Kirjavinkkeihin ja Kulttuuritoimitukseen. Minut löytää myös GoodReadsista. Instagramissa olen @mikko_lukee.